Näytetään tekstit, joissa on tunniste HIFK. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste HIFK. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. syyskuuta 2015

Faniaarre skutsista - En Gång IFK, Alltid IFK!

Jääkiekon SM-liiga alkaa jälleen. 
Talvesta on tulossa omalla kohdalla kiinnostavampi kuin vuosiin, 
sillä henkilökohtainen protestini HIFK:n seurajohtoa kohtaan on ohi.

Kaksi vuotta sitten kuppi meni nurin, kun jopa Jere Karalahti siirtyi pelaamaan
Jokereihin. Tunsin itseni petetyksi kauan rakastamani jääkiekkoseuran taholta.
omista neuvotteluistaan seuraavasti:

"Summasta voin sanoa sen verran, että otin siitä helvetinmoiset kierrokset. 
Käytännössä peli oli sillä hetkellä selvä. Koin sopimuksen ja palkkaesityksen epäkunnioittaviksi"

Itsehän en taustoja ja sisäpiiritietoja tiedä, mutta mielipiteeni olen luonut niiden tietojen 
pohjalta, mitä lehdissä on lukenut ja muiden fanien kanssa on spekuloitu.
Jeren ja muiden omien pelaajasankareideni kohtelun takia oli katkaistava 
20-vuotinen suhde, tai ainakin aloitettava vakava harkinta-aika, kuten avioerossa.
 Riisuin fanipaitani ja hautasin sen Hyrylään , siellähän se fanitus alkoikin,
armeijassa ollessani.


Hautausmatkalla seurana oli poikani, jonka yksi etunimistä on Jeremias
(jääkiekkoilullisista syistä). Nyt poitsu ei päässyt koulupäivän takia mukaan,
 mutta tapahtumaa todistamaan lähti ystäväni Marko Signmark Vuoriheimo, 
joka myös suurena HIFK-fanina tunnetaan. Hänen kanssaan on monesti 
 purtu hammasta ja myös läiskitty yläfemmoja kiekkokatsomossa otteluita seuratessa.
 Mies on fanitaukoni aikana useaan otteeseen pyydellyt takaisin hallille, 
mutta silti myös kunnioittanut mielipiteeni lujuutta.

Viime talvena annoin viimein yhden kerran periksi. Lupasin lähteä Markon seuraksi 
matsiin IFK-Blues, mutta kerroin jo etukäteen, että poikkeuksellisesti en pukisi 
mitään punaista ylleni. Vedin harmaimmat vaatteet mitä löytyi ja kaulukset pystyyn, 
ettei tutut hallilla tunnistaisi ja etten joutuisi selittelemään suuntaan tai toiseen.

Jotain aiemman fanitukseni vahvuudesta kertoo ehkä se, että ajokorttini taustapuolella
on kuluneet jämät jäljellä maalivahti Jani Niemisen nimikirjoituksesta muutaman 
vuoden takaa. Silloin molari pelasi Petopaita niskassa, mutta nyt hän torjui kiekkoja 
sinikeltaisissa väreissä vierasjoukkueessa.


Matsin jälkeen Marko veti yllätyksen hihastaan. Hän oli sopinut salaa minulta,
että tapaisimme IFK:n myyntipäällikkönä nykyisin työskentelevän ex-hyökkääjä 
Kölli Kortelaisen ottelun päätyttyä. 
No niinpä sitten tapasimme. 

Fiilis oli vähän kaksijakoinen, kun kätellessämme Kölli tokaisi: "Mä oon kuullut susta". 
Marko oli kertonut fanihautajaisistani ja pakko myöntää että hieman hävetti. 
Vastasin Köllille: "Niin mäkin susta."Olihan tämänkin miehen kunniaksi 
tullut vuosia metelöityä katsomossa. Eikä ne yllätykset siihen loppuneet.
Kölli johdatti meidät vierailulle Pedon Sydämeen, joukkueen pukukoppiin.


Muutamaa vuotta aiemmin olisin ollut onnesta soikeana, mutta nyt se hävetys ei 
ainakaan hellittänyt. Lippiksen alta vähän luimuilin, kun ajattelin etten ollut 
vierailua ansainnut. Mähän olin itse hylännyt tämän lauman ja
 nyt olin niiden pesässä vieraana.
Mutta kun siellä kerran oltiin, niin Arttu Luttisen lähtiessä suihkuun,
oli yksi todistekuvakin paikasta räpsäistävä muistoksi.


Kiitin kohteliaasti vierailusta, mutten kuitenkaan käynyt kauden aikana 
enempää edareita seuraamassa. Junnumatseja kylläkin, koska nuorissa on 
kuitenkin niin puhdas ja innokas urheiluhenki, jota ei vielä ole palkkapolitiikat
 tai pelaajasopimukset traumatisoineet tärviölle. Sitäpaitsi pikkuhiljaa osa oman 
pojan entisistä pelikavereista pelaa edelleen ja niitä nassikoita vasta 
onkin kiva seurata,  joiden uraa on ollut alkuvuosina avittelemassa,
 joukkueen huoltajan roolissa EVUssa.

Talvella tuli myös kaksi äärimmäisen hienoa uutista junnukiekon ja HIFK:n osalta:
Ville Peltosen pesti valmennuspäällikkönä oli paras uutinen Petoluolasta vuosiin. 
Vaikka Villekin poikkesi Ilmalassa narreilemassa, on IFK halunnut tarrannut mieheen
kiinni ja antanut oikeanlaista luottoa ja vastuuta. Ja sitä samaa Ville välittää junioreille,
mahtavalla ammattitaidolla ja kokemuksellaan.

Vähän myöhemmin uutisoitiin lisää hienoja asioita, kun Lari Joutsenlahti pestattiin luisteluvalmentajaksi. Hesarin haastattelussa Joutsenlahti osoittaa niin mahtavaa 
kunnianhimoa ja positiivista joukkuehenkeä, että oksat pois.
Myös se suurin kivi oli pois kengästä:


Jeren aika Jokereissa oli päättynyt.
Alkoi tehdä mieli palata katsomoon ihan oikeasti, ja punaisissa vaatteissa.


Palasin Hyrylään. 
Marko halusi lähteä mukaan faniaarretta etsimään ja Olympiakasarmin edustalla
kertasin hänelle faniuteni alkamista intin iltalomalla Helsingin Jäähallilla.
Varusmiestoimikunnan järjestämille kuljetuksille kiekkomatseihin lähdettiin 
metsänvihreillä busseilla, armeijan harmaissa tältä hiekkakentältä. 


Mutta ei sinne tarinoimaan menty, lippa niskaan ja kaivamaan.


Maan uumenista kaivajaa tuijotti pian punainen Petologo.


Kun faniaarre haudattiin, suljin repun paitoineen vetoketjulliseen 
muovipussiin. Kun se avattiin, oli maaemo jo jättänyt jälkensä.
Haudattavan rasian olisi tietysti pitänyt olla ilmatiivis, 
nyt varusteet olivat alkaneet maatua. Lippis oli jo täysin menetetty tapaus,
paidasta brodeeraukset oli häipyneet. 
Aarre oli siis hieman kärsinyt, mutta niin on sen omistajakin. 


Paidat reppuun ja kohti Petoluolaa.


Hallin pihalla Kölli otti meidät vastaan toivotti tervetulleeksi takaisin.
Puin maatuneen paidan päälleni ja löimme nyrkit yhteen.

Aarteen hakureissun näet paremmin Samppa Batalin 
kuvaamalta videolta, tsekkaa kuinka aarre skutsista nousee fikkaan:


Matka jatkuu yhdessä taas ja keväällä keitellään nakkeja.


tiistai 16. joulukuuta 2014

#25 & #37:n Jarkko Ruutu

Kuulin eilen ison uutisen urheilumaailmasta.
Jarkko Ruutu lopettaa peliuransa.
Ilta Sanomien netistä on luettavissa Ruudun oma tiedote aiheesta.
Särmikäs peluri on herättänyt uransa aikana lajia seuraavien
 ja etenkin seuraamattomien keskuudessa hyvin kaksijakoisia reaktioita. 
Niinpä myös lopettamisuutisointia löytyy kahdenlaista.
YLE Urheilun uutinen aiheesta on varsin neutraali ja asiallinen, 
mutta Jatkoajan uutinen samasta aiheesta 
vaikuttaa olevan enemmän kalsarit rypyssä kirjoitettu.


Syynä reaktioihin on tietysti mies itse. Rudi pelasi kovaa ja täysillä, 
eikä suotta koettanut muuta väittääkään. Mutta joukkuepelaaja Ruutu oli Hahmo.
Ei mikään hajuton ja mauton tusinapelimanni, vaan ahkera duunari
jolta ei kantti tai keinot loppunut.

Vähän saman pelaajatyypin jätkä, kuin eräs Karalahti. Näiden herrojen perässä 
tuli viime vuosikymmenen lopulla ravattua Helsingin Jäähallilla tiuhaan.
Kruunu sille ravaamiselle tuli vuonna 1998, kun nakkikattila saapui Petoluolaan.
Playoff-sarja meni heittämällä läpi voitoin 9-0 ja näissä 
yhdeksässä matsissa Ruutu maalasi seitsemän kertaa!
Ja jotkut kehtaavat sanoa ettei mies osannut kuin haastaa riitaa.


Vuodet vieri ja parivaljakko siirtyi NHL jäille, maajoukkueessa kuitenkin vieraillen.
Itse sain mahdollisuuden piirtää voimahyökkääjästä karikatyyrin vuoden 2010
talviolympialaisten jääkiekkomaajoukkuetta käsittelevään juttusarjaan.
Toimittaja Tuomas Nyholm kirjoitti joukkueen jäsenistä "pelaajaprofiilit",
joiden pohjalta piirsin hahmot. Jakke sai pelityylinsä mukaisen varustuksen, 
jonka innoittajana oli osittain myös kulttileffa Lämäri.


Jaken palatessa kotimaan kaukaloihin vuonna 2011,
 odotin kieli pitkällä hämmentäjän paluuta punapaitaan. Jouduin kuitenkin 
pettymään tulenpalavasti, kun hän kiikuttikin hokkarinsa Hartwall Areenalle.
Intohimoisena fanina purin pettymystä omalla tavallani.
KSB-sportista kun on fanivaatteita tullut hankittua muutamia pahvilaatikollisia.


Siirron johdosta fanilla paloi hihat.
Tai no, koko paita.










Punakeltaisen joukkueen ajasta ei ole kommentoitavaa. 
Se jengi ei kiinnosta.
Viime vuonna oli jälleen pettymys edessä, toinenkin sankareistani painui 
Ilmalan uumeniin. Jeren pukeutuessa narripaitaan piti jälleen reagoida.
HIFK:n pelaajasopimuspolitiikalle henkilökohtaisena vastalauseena 

Mutta nyt kun tilanne on taas muuttunut Jeren vaihdettua joukkuetta ja 
Jarkon lopetettua uransa, täytyy miettiä kauanko annan faniaarteen muhia 
Hyrylän metsikössä boikottia jatkaen.Vähän mieli tekisi palata katsomoon, 
uusia jään Hahmoja etsimään. 

Ja tarkoitan Hahmolla kokonaispakettia, myös siviilielämässä.
 Aivan kuten Columbus Blue Jacketsin toimitusjohtaja 
Jarmo Kekäläinen kommentoi Ruutua YLE:n uutisessa:
"Kun hän laittaa kypärän päähän, niin koko mies muuttuu. Niin se on monta kertaa muutenkin. Täällä on paljon sellaisia pelaajia, jotka pelaavat fyysistä jääkiekkoa ja kaukalon ulkopuolella ovat lempeitä perheenisiä. Jarkko on äärimmäisen fiksu kaveri."

Jos kiekkovaikuttaja Kekäläisen kommentti tuntuu käsittämättömältä, 
kurkkaaYLE Areenasta Arto Nybergin juttutuokio veijarin kanssa:
Jos puolestaan fiilistelet enemmän kohuja kuin nerokkuutta, kiinnostaa ehkä

http://www.iltasanomat.fi/jaakiekko/art-1288338318744.html
Omasta puolestani kiitän pelimies Ruutua menneistä vuosista,
tunteita piisasi puolesta ja vastaan. Toivotan äärimmäisen hyvää jatkoa ja 
uskon vakaasti että EVU:n kasvatti löytää uuden uran elämälleen,
miettimättä tippaakaan mitä muut siitä ajattelevat.
Vaikka sitten kitarasankarin roolissa, jos siltä tuntuu.

Loppuun "helmeä väritystä" youtubesta by one and only #25 / #37

maanantai 21. lokakuuta 2013

Erään kiekkofaniuden hautajaiset

Nykyään sinitakkinen Jarkko Ruutu on ollut tapetilla kuluvalla viikolla. Sopivasti siis tuli ajankohta tilittää vähän asiasta ja asian vierestäkin kun kesällä tippui pommi toisenkin sankarini siirtymisestä väärään halliin. Oma suhtautumiseni elämään on monessa asiassa aika joko/tai tyyppistä...
 Täysillä tai ei yhtään.

Oli kerran kaunis ja intohimoinen rakkaus, joka loppui viime kesänä ja tuli bänät Petolauman kanssa.

Kiitos kaikesta.  Noutaja tuli Niemiselle.
Suurimpia sankareitani kaukalossa ovat olleet Ruudun veljekset, Ville, OJ, Kibe ja iso liuta muita pelimanneja. Isoimmalla intohimolla olen kuitenkin seurannut Jere Karalahtea. Tarina siitä kuinka mies meni myrkkyjen pariin, pääsi eroon, sai tukistuksen, kärsi tuomion ja nousi jalkeille kiinnosti niin paljon, että omalle lapsellenikin annoin kolmanneksi nimeksi punaista kolmosta mukaellen Jeremias.

Tänä keväänä oli ilmassa ikävää huhua ja pelkäsin pahinta. Se myös toteutui kun idoli muutti Ilmalaan.Ymmärrän toki, että raha puhuu ja perhe täytyy elättää, mutta koska niin niin niin monta kertaa on vuosien saatossa saanut paluumuuttajien suhteen pettyä, oli tämä siirto nyt kuitenkin jo liikaa. En voi ymmärtää enkä hyväksyä mistä johtuu, että vuosi toisensa jälkeen ex-punanutuille tarjotaan toimistolta pikkukilisevää ja naapurin setelitukot vetävät puoleensa niin Tikkasen , Peltosen, Rudin kuin viimein Jerenkin. 

Nyt siis Jakke & Jere touhuavat Fartwallilla ja "Et elä pääty" kaikuu fanien kannustaessa entisiä inhokkipelureitaan. Kuluneella viikollakin ensin Rudi ja Trevor Gillies vaihtoivat kuulumisia, jonka jälkeen "kuka teki, mitä teki, miksi teki" on tukottanut uutisvirran. 

Ikävä sanoa, mutta ennen kaikki oli paljon paremmin. 
Kun on nähnyt toisen kanadalaisen,  Bob Halkidiksen, pelaavan kuin 
härnätty enkeli ja soittavan mestaruusjuhlissa kitaralla
 ei sen jälkeen paljon kahden markan kanukit kiinnosta.

City-lehti 1998
Kamrat 10:n siirron vahvistuttua pikkujäbä kysyi, pitääkö hänen muuttaa nimensä, kun näki kuinka raskaasti pelaajauutiset uuvuttivat meikäläisen. Ei sentään, mutta pitihän fanina tilanteeseen reagoida. 


Ulosmarssi ja katsomoboikotointi on tullut jo koettua, joten otin vähän järeämmät keinot käyttöön.Kun Jakke vaihtoi rotsia 2011, siivosin vaatekaappiani:


Nyt olikin sitten isomman siivouksen paikka ja lähdettiin Nordenskiöldinkatua kohti. Matkalla tuli vastaan Pasilan sillan alla romahtanut asuntovaunu, se sopi kuvaamaan fiiliksiä, kuinka kiekkofanin maailma sortui.


Näiden punaisten vuosien aikana fanikauppaan ja pääsylippuihin on upotettu varmasti käytetyn henkilöauton verran kahisevaa. Joihinkin on nimmaritkin ruinattu. Nyt niille oli parempaa käyttöä...




Matka jatkui Helsingin Jäähallille , jossa suoritimme operaation:




Kun rotsit oli riisuttu ja pakattu, alkoi matka kohti fanituksen alkulähteitä; Tuusulaa.


Aloitin HIFK- fanittamisen vuonna 1993, kun menin armeijaan. Hyrylän Ilmatorjuntarykmentin VMTK oli neuvotellut varusmiehille sisäänpääsyn matseihin 5 markalla.(samaa oli kysytty kuulemma myös Leuattomalta, mutta onneksi tuloksetta) Toki olin kiekkoa seurannut aiemmin aina MM-kisojen yhteydessä, mutten mitään tiettyä seurajoukkuetta.

Kun sitten armeijan harmaissa mentiin Nordiksen pyhättöön, niin kieltämättä 
se B2-katsomon punapaitainen fanilauma sekä kovan kiekkojengin imago 
teki vahvan vaikutuksen, halusin olla mukana kannustamassa seuraa, 
jossa aina sattui ja tapahtui. 

IFK:ssa sentään on munaa ja rokkenrollia, eikä mitään silkkihanska-purkkapoppia 
kuten siinä toisessa jengissä, jonka hallissa jääkiekon seuraamisen sijasta 
kauluspaidalliset leikkaa pihviä ja pelin vilkaisu on toissijaista oheisviihdettä, 
sekä tuulitakilliset tapittaa jumbotronilta milloin pitää taputtaa
 ja näkyykö oma naama screeniltä.


Palvellessani sotilaskeittäjänä HelItR:ssä lähti intin bussi kohti Nordista esikuntapatterin edustalta. Virallisesti Olympiakasarmin nimeä kantava rakennus sopii sikälikin kuvioon, että kyllähän kiekkohirmumme ovat sellaisissakin ympyröissä viihtyneet.


Tällä paikalla nousin ensi kertaa kiekkomatsiin lähtevän dösän kyytiin. Siispä fanireppu kainaloon ja saattamaan se viimeiselle matkalle.


Metsän siimeksestä löytyi hyvä kohta, jonne päätimme upottaa aarteemme odottamaan ehkä parempia vuosia tulevaisuudessa. Kenttälapio heilumaan ja sormet multaan:



Kuopan valmistuttua pikkumaila ja fanireppu paitoineen, lippiksineen pääsi maan poveen.


Siellä lepää.


Jere on kieltämättä ollut kuuma peruna kiekkoa seuranneiden sekä seuraamattomienkin keskuudessa, kuten Rudikin. Arvostukseni herroja kohtaan ei kuitenkaan johdu pelkästään jäähy-/tehotilastoista. 
Suurin syy kunnioitukseeni on se, ettei kumpikaan liiemmin uhraa aikaa miettiäkseen mitä mieltä joku toinen on heidän pelityylistään tai valinnoistaan ylipäänsä. Siihen olen itsekin pyrkinyt; ei juurikaan tule pohdittua "Mitähän mieltä toi on mun duuneista" ym. vaan keskityn mieluummin tekemään sitä mitä haluan ja mistä tykkään.

Siksi ymmärränkin myös sen että kundit hakevat arvoisensa tilipussit sieltä, jossa heidät halutaan ja ollaan valmiita palveluksista maksamaan. Seurauskollisuus on kaunis asia, mutta jos sen hinta on huomattavasti laihempi tilipussi niin tack och adjö. Valitettavasti.

Värikästä tarinaa Jerelle on jo nyt kertynyt vaikka muille jakaa. 
Kaikki kunnia ja hatunnosto Sel8nteelle, mutta J3RE -leffaa odotan vielä enemmän. 
Puhdas arvaus vain, mutta eiköhän sellaisen joku kasaa lähivuosina. 
Omista arkistoista löytyy jatkokertomusta jo pelkästään pelillisistäkin asioista:





Kun kaikki oli vielä hyvin ja Halkidiskin oli tontilla, myös numeroilla 3 ja 25 kulki lujaa:


Silloin vuonna 1998 juhlistin pleijareita kunnon fanitukalla:


Kullan varmistuttua myös kermakakku kunnioitti mestareita:


Temppu onnistui joukkueelta uudelleen vuonna 2011. 


Sillä kertaa juhlistin nakkikattilan paluuta baarijuhlinnan sijasta Suvilahden maalausseinän äärellä aamuyön tunteina ennen töihin menoa. Jälki ei ole kaikkein skarpeinta, mutta ajatus oli tärkein. Asentomallina toimi #9 lehtileikkeen kuvasta


Eli kyllä niihin hyviinkin hetkiin on tullut reagoitua. 
Siksi en nyt haluakaan riidoissa erota, vaan odotan syrjemmässä , jos tilanteet vielä muuttuisi paremmiksi pelaajasopimusten ja seurauskollisuuden suhteen. Silloin sen faniaarteen voisi käydä noutamassa Hyrylän metsästä.


Odotellessa siirrän katseen nuoriin ja viattomiin. 
Junnukiekko on monesti paljon kiinnostavampaa, iloisempaa ja vauhdikkaampaa. 
A-junnujen mestaruutta pääsimme todistamaan kolmivuotiaan pikkusällin kanssa 2003 paikanpäälle Pirkkolaan ja 2012 kannustimme pleijareissa, mutta finaaliin en kerennyt. Vinttikomerosta löytyy yhä pelattu pelipaita, joka oli kultaa saalistamassa.
Eli juniorikiekkoa käydään jatkossakin kyttäämässä, mutta edari on boikotissa. 
Matsiaikatauluja ja muuta kiekkoinfoa voi muutkin väijyä HIFK-junnujen kotisivuilta

Tästä kaikesta huolimatta urheilu on ja pysyy lähellä sydäntä. Ei niin tiiviisti tykyttäen enää, mutta lähellä kuitenkin. Sen kunniaksi helmi biisi, jonka videossa Tikikin on vielä oikeissa väreissä:


... ja muuten; Junohan kertoo totuuden ajassa 1.04 ;)

Let's play hockey!