tiistai 13. tammikuuta 2015

Kerrostaloelämää ja alastomuutta

Vuoden aluksi lupasin listata viime vuoden erilaisia keikkoja,
kyllä se sarja jatkuu, mutta ei nyt, sillä ajankohtaisuus menee aina muistaluista ohi.
Tällä kertaa luvassa jopa paljasta pintaa!

Luin Hesarista viikko sitten uutisen välikohtauksesta jakomäkeläisessä
Koska muissa tarkoituksissa on tullut alueella seikkailtua itsekin, 
kiinnosti tietää aiheesta lisää. Ilta Sanomien uutisessa rikosylikonstaapeli Myöhänen 
tiivistää syynkin: "Joku pikku kiukku siinä on ollut." 
Iltalehden uutisessa löytyy jopa akuutti kuva käytävän lasinsirpaleista.

Inspiroiduin aiheesta tietysti heti, mutta koska työn alla on muuta tärkeämpää,
meinasin jättää reagoimatta sen suuremmin. Mutta sitten oma naapurimme
inspiroi toiminnallaan, joten päätin yhdistin keissit.

Suuntasin kutosille, purkutalo kakkoseen.


Ei mennä kuitenkaan sinne asti vielä...hilusti lisää taustaa ensin.
Joskus vuosikymmen sitten leikkasin talteen Aku Ankka -lehden mainoksen, 
jossa on suurennetuna yksi sarjakuvaruutu. 
Siinä Aku viittaa todennäköisimmin naapuriinsa Teppo Tulppuun .
Laitoin sen raameihin ja olen kuskannut mukana jo monessa muuttokuormassa. 
Sijoituspaikkana on aina ollut aiheesta johtuen wc.


On tässä itsekin monenlaista naapuria tullut nähtyä. Nykyisessä asuinpaikassa 
yläkerrassamme asuu pariskunta, jonka rouva harrastaa harjanvarsikoputtelua.
 Lapsiperheen eläessä kerrostalossa ääniä tietysti tulee välillä ilosta, 
välillä surusta ja välillä vahingossa. Mutta sehän kuuluu elämään.
Mitään kotibiletystä tai muuta järjestyssäännön vastaisuutta emme harrasta, 
silti suhde yläkertaan on melko viileä.

Koputtelijan mies kuitenkin tervehtii normaalisti aina, 
mutta rouva kääntää katseensa poikkeuksetta muualle.
Viime viikolla täti tuli vastaan alaovella ja kommentoi miehelleen:
"Sieltä tuli näköjään kolinavaara."

Jäin miettimään, liittyikö sanavalinta peräti blogin nimeen,
seuraako eläkeläispariskunta tarinointiani katutaiteesta?
Jos näin on niin olkoon tämä omistettu kädelle, joka harjanvartta heiluttaa.


Suuntasin siis jälleen Jakomäentielle, purettavan kerrostaloon rappukäytävään. 
Aamuyöstä seinän parissa askarrellessa homma on hyvä kuitenkin suorittaa 
hämärässä, ellei halua ylimääräistä yleisöä. Kertaalleen kierroksella poikkesi
vartiointifirma, mutta kasvokkain kohtaamisen onnistuin välttämään.

Valmiin duunin kuvasin kuitenkin jo salamalla.


Vähän ennen postinjakajan aikataulua homma oli paketissa.
Otin Akulta asennon ja asenteen, johon lisäsin uutisen alastomuuden ja 
mukaelman itsestäni. 


Kävi kuitenkin pikku moka. 
Valkoinen maali unohtui matkasta, joten silmät ei ole niin tarkat kuin olisin halunnut.
Silmät ja hampaat siis piti jättää seinän pohjamaalin värisiksi.


Rappukäytävän ahtaudesta johtuen oli jälleen ongelmia saada koko 
maalaus kerralla kuvaan. Paikanpäällä näyttää tietysti luonnollisemmalta 
ja tilaansopivemmalta. 


Tällä kertaa oli vähän muokattu puhekuplakin laitettava, 
sen liittyessä tilanteseen niin merkittävästi.


Sen verran häveliäs kuitenkin olin että kriittiset ruumiinosat jemmasin 
kylpypyyhkeeseen, mutta oma tunnushan siihen pyyhkeeseen oli lisättävä.
Sijoitin sen taktisesti, koska tietynlaista cojonesia näissäkin hommissa on hyvä olla... 

Tilanteeseen sopii lopuksi paljasta pintaa ja 
reipasta sekoilua Itä-Helsingistä musiikin muodossa:



perjantai 9. tammikuuta 2015

Lyijykynä ja sensuuri

Pari päivää on tullut mietittyä maailmanmenoa normaalia enemmän.
äärimmäisen surullista, myös luotaantyöntävän vastenmielinen uutinen.

Tämän päivän Hesarissa kulttuurisivuilla kysyttiin suomalaistaiteilijoilta 
kuinka välikohtaus mahdollisesti muuttaa ilmaisun rajoja. Lisääntyykö sensuuri
taiteilijan itsensä, tai julkaisijan /galleristin / muun yhteistyökumppanin toimesta?

Koska itsekin on tullut välillä vähän otettua kantaa taiteen keinoin
 erilaisiin teemoihin, mietin kuinka tähän olisi järkevä reagoida.
Sivuuttaa aihetta en voi missään nimessä, mutta koska aihe on vakava, 
 mitään kieliposkessa näsäilyä en halunnut edes yrittää.


Apu tilanteeseen löytyi parin vuoden takaa.
Pidin silloin entisessä Katajanokan vankilassa taidenäyttelyn Hende: Here 2 Stay?
Eräs näyttelyn töistä oli lyijykynä kirjan sisälle kaivertaen piilotettuna.
Hyvin klassinen, mutta myös ajaton aihe. 


Nykyisinhän rakennus toimii hotellina, joten eristysselli
oli mahdollista valjastaa taiteen käyttöön. Näyttelyn teemana oli
"vankeus vs. vapaus",  joka on mielestäni suoraan verrannollinen 
"pilapiirros vs. sensuuri"-aiheeseen. Sinut voidaan kahlita vankilaan, 
mutta ajatuksia ei voi kahlita kukaan. Ja kuinka ne ajatukset purkautuu? 
Kirjoittamalla ja piirtämällä.

Tämä syy-seuraussuhde aiheuttaa sen, että vankityrmien seinät on olleet 
täynnä kirjoituksia ja piirroksia aina. Siksi edellisessä duunissa 
rajavartijaurallanikin kiersin aina tyhjiä sellejä
 Pasilan poliisivankilassa ja oikeustalon selliosastolla virkatehtävissä vielaillessani. 
Lukemassa seinäkirjoituksia. Siellä on tarinaa moneen lähtöön.


Divarista löytyi näyttelytilanteeseen täydellisesti sopiva kirjaklassikko


Kirjan sivut sensuroin askarteluveitsellä ja liimasin jäljelle jääneet kiinni toisiinsa.


Sitten vielä se tärkein; kolon kaiverrus lyijykynää varten.


Signeerauskin piti sijoittaa mielellään tilaan sopien, 
joten se löysi paikkansa etusivun kartan kulmasta


Eristyssellissä kirja ja kynä roikkui rautalangan varassa koko kesän. 


Saa nähdä kuinka Pariisin verilöyly tulee vaikuttamaan pilapiirtäjien
sekä muiden kulttuurialan ihmisten toimintaan. 
Se on kuitenkin pomminvarmaa että kevään vaaleissa tästä episodista
tullaan kuulemaan, ainakin yksi mies sai lisää vettä myllyynsä heti:

"Pilapiirtäjä ei kynällään pysäytä rynnäkkökiväärimiestä. 
Sen sijaan rynnäkkökiväärimies pysäyttää pilapiirtäjän."

Niin. Asioita voi tietysti lähestyä noinkin yksisilmäisesti. 
Omasta kokemuksestani voin kuitenkin sanoa, että parempia tuloksia
rauhanomaisen ilmapiirin puolesta olen itse saavuttanut enemmän 
lyijykynän ja spraymaalipurkin, kuin rynnäkkökiväärin kanssa. 


Molemmat on kokeiltu, mm. Libanonissa ja Jakomäessä


Mutta sen sijaan että räksyttää hienostokaupunginosasta käsin, 
kuin chihuahua luxuskäsilaukusta, suosittelen jalkautumista lähiöön. 
Niissä asuu mukavaa väkeä.

torstai 8. tammikuuta 2015

Vantaan Taidemuseo ja graffitihistoriaa

Viime vuoden erilaiset keikat osa 2: Vantaan Taidemuseo.
Vantaan Taidemuseon "Meidän Katu"-näyttely on auki vielä kuukauden 7.2. asti
ja siellä on monenlaista herkkua nähtävillä.

Syyskuussa soi puhelin ja soittaja kysyi haluaisinko osallistua näyttelyyn
 maalaamalla jotain graffitityyppistä museon tiloihin. 
Olin jo nähnyt kollegojen fb-päivityksiä, joissa länsi-Vantaan legendat
suihkivat spraymaalia museossa, "Hyvä niille" olin ajatellut. 
Mutta tottakai olin itsekin valmiina hyppäämään kehiin, kun kerran kysyttiin.


Muistan elävästi sen hetken, kun näin ylläolevan jutun graffiteista 
Suosikissa vuonna 1989. Olin Riihimäen Kirjaston musiikkiosastolla
 ja kuuntelin kuulokkeista todennäköisimmin Public Enemyä tai muuta ameriikan puhemusiikkia.

Jo aiemmin olin tietysti nähnyt piissejä ja treenaillutkin sellaisia, 
mutta niitä maalaavat hesalaiset oli itselleni olleet mystisiä sankareita.
Tuo kyseinen haastattelu ja etenkin otsikko "GRAFFITIT GALLERIOIHIN!" 
syöpyi niin lujaa tajuntaan kuin vain teini-ikäisen finniseen otsaan voi upota, 
että se lopullinen aivopesu graffiteihin tapahtui viimeistään siinä hetkessä. 

Siitä lähtien olen ollut vakaasti sitä mieltä, että graffiti on ensisijaisesti taidetta eikä vandalismia ja että piissien pitäisi ehdottomasti päästä arvoiseensa seuraan taidegallerioihin ja taidemuseoihin. Ja silloin mäkin haluaisin olla mukana.

Siitä hetkestä on nyt reilut 25 vuotta, mutta viimeisten vuosien ajan kehitys 
on ollut oikean suuntainen. Jo useammassakin museossa ja galleriassa on ollut 
wraittereiden duuneja, etunenässä mm. 
EGS, 
Joten kun Vantaalta soitettiin, niin hyvä kun pystyin hengittämään.


Menin tapaamaan näyttelyn kuraattoria Myyrmäkeen. Siellä museoamanuenssi
 Maria Tjäder-Knight näytti jo seinässä olevia kollegoiden piissejä:
DEOS (TMF) ja ACTON (HRC) oli laittaneet kannuilla koreasti.


Päätäräjäyttävää kirjainmuotoilua oli tuonut tarjolle myös kolmikko
FUSE, PARAZITE & TAZER (HBG)




Toki siellä oli paljon muutakin jo valmiina, eikä ainoastaan graffitia.


Aito Alvar Gullichsen löytyi myös seinältä. Hyvä sekoitus sarjakuvahenkeä, 
värimaailmaa ja hullunkurisuutta naamioituna taiteeksi.

Piikkilankaakin löytyi, vähän sovellettuna. 

Kimmo Pyykkö: Teos II /Raja

Itse sain viikon aikaa tehdä omaa taidettani mukaan. 
Marialla oli idea, että salin lattialla eräässä kohdassa tyhjä tila, 
johon voisi tehdä + merkin muotoisen seinäkkeen, eli tavallaan neljä seinää. 
Opiskelun ohella, viikossa. 
Just. 
No eikun tekemään.

Lähtökohta oli selvä, jos kerran pääsee museoon, niin silloin mielestäni
duunien pitää käsitellä historiaa. Tässä tapauksessa graffitihistoriaa
 ja tietysti tekijänsä silmin, eli omasta näkökulmastani.


Idea nelikenttä installaatiooni tuli suht nopeasti. 
Sen verran monenlaista sälää ja tarviketta lojuu työhuoneella odottamassa 
"jos joskus jossain projektissa tarvitsee", että duuni oli oikeastaan kasaamista vaille.

Ensimmäisen illan käytin pulpettiin piirtämiseen.
Muutamaa viikkoa aiemmin olimme hekumoineet vantaalaisten kanssa 
erään graffitileffan jälkeen yläasteen aikaisia bändilogopiirroksia,
joita siihen aikaan piirrettiin kaikkialle. Pulpetteihin, skeittilautoihin, lippiksiin jne.
Kasarin lopullahan heavy rock ja hip hop kulki melkolailla käsi kädessä, 
ja bändilogot & graffitit perustuu oikeastaan samaan juttuun;
kirjainmuotoiluun.


Olin dyykannut kyseisen pulpetin alkukeväällä roskalavalta, 
tietämättä milloin sitä tarvitsisin. Sitä koristellessani mietin, 
mitä toiset 40-vuotiaat perheenisät tekevät lauantai-iltana?
Varmaankin leikkivät lastensa kanssa tai ehkä katsovat telkkaria vaimon seurana.

Minä väritin lyijykynällä pulpetinkantta.


Kotimatkalla oli vielä poikettava Mekkaan.
Tarvitsin osaksi duunia kiviä junaradan varresta ja niitä piti käydä keräämässä
Pasilan vanhasta junatunnelista, joka tunnetaan myös Suomen graffitihistorian
merkittävimpänä maalauspaikkana.

Junnumpana Galleriassa tuli käytyä pyhiinvaeltamassa.
Saavuin junalla Riihimäeltä valokuvaamaan piissejä, mutta itse en kehdannut 
edes yrittää maalata sinne. Helsinkiläiset oli niin paljon omia kykyjä edellä.


Vanhaa kunnon SM2- lähijunaa on tullut maalattua muutamaan tauluun aiemminkin,
koska se on niin Klassikko... Isolla Koolla.
Nyt se piti tehdä vähän isommalla koolla kuin aiempiin tauluihin,
vähän maalarinteippiä ja askarteluveistä kehiin sekä spraymaalia niskaan.


Pitäähän se laittaa johonkin puksuttamaan. Eli tarvitaan betoniseinät ympärille.


Rautakaupasta seinätasoiteainekset, ämpärissä sekaisin hauiksella
 ja sitten jollain ilmaisjakeluikkunaraapalla se vaneriin.


Lattiaa suojasi hyvin aiemmassa näyttelyssä vielä taiteena palvellut ja
hyvin tallattuna myymättä jäänyt lapsenmurhaajamatto


Sitten piissiä kehiin.


Tekstiksi tuli tietysti RMK, eli Riihimäen virallinen lyhenne.
Kirjainten muodoissa koetin noudattaa 80-90-lukujen taitteen tyyliä ja värimaailmaa, 
mutta kuitenkin tarpeeksi simppelisti, jonka radanvarteen pystyisi maalaamaan.


Näin se vaan on, että spraymaali ja betoni toimii yhdessä
kuin uroshirvi Ferrarin konepellillä.


Nyt oli siis installaatiosta 2/4 hyvää vauhtia etenemässä ja 
seuraavan seinän kimppuun.


Siitä tulisi tiiliseinä, betonin ohella toinen klassinen maalausalusta.
Seinälle oli tulossa taas kirjaimia. Eräältä purkutyömaalta vuosia sitten poimittuja 
Isoja, vääntyneitä ja kärsineitä valokirjaimia kuvaamaan Helsingin 
houkuttelevan pimeitä katuja ja kujia.


Ja sitten oli vielä se neljäs seinä. Mutta palataan siihen myöhemmin.


Alkuvalmistelut oli suoritettu.
 Kokoonpano sekä loppuviritys tapahtui museolla parina iltana.


Myyrmäkiliikkeen Petteri Niskanen sekä Maria 
olivat ystävällisesti auttamassa seinärakenteen pystyttämisessä.


Hommaa riitti talonväelle vielä näyttelyn viimeistelyssä.
Itse tartuin liituun ja aloin bommaamaan.


"NEVER GIVE UP, NEVER GROW UP!"


Nii! 
...sitte.


Vielä se viimeinen seinäspotti oli jäljellä.
Sen liimasin täyteen Suosikin sivuiita leikatuilla lehtijutuilla ja mainoksilla. 
Lehteä ei koskaan tullut himaan vaan kävin sen kirjastossa aina lukemassa. 
Niillä reissuilla kasvoi pikkuPeten kulttuuritietämys kerta kerralta kirjastohyllyjen väliköissä.

Vuosien varrella vanhoja lehtiä olin divareista kuitenkin hankkinut, 
kun epätoivoisesti yritin metsästää ekan kuvan mullistavaa lehtijuttua. 
En kuitenkaan muistanut milloin se oli ilmestynyt.
Lopulta sen kuitenkin sain, mutta ette arvaa kuinka...
No, oikean alakulman King Kimppa sen antoi lainaksi omista arkistoistaan.


Löytyi lehdistä yhtymäkohta metalliin ja pulpettiinkin.


Diamond Dave oli oman aikansa elvis.
Sopivasti rokkikukkoa ja riehuvaa lavashowta, vähän pikkutuhmaa gigolointia, 
mutta silti miellyttävästi hymyillen. 
Ja Tyylillä!


Mainosmiehetkin oli tajunneet graffitien vetovoiman.
Mopomainoksen taustalla riitti pari tägiä tekemään siitä huomattavasti 
kiinnostavamman kohderyhmän silmissä.

Eikä ole sattumaa, että oikeassa alanurkassa lymyilee 
Sleepy Sleepers yhtyeen Mato Valtonen pappamopon selässä. 
Musiikillisen antinsa puolesta bändin tuotanto
ei koskaan itseeni juurikaan vaikuttanut, mutta Sleeppareiden yleinen häröily ja
normienvastaiset hölmöt tempausideat iskostuivat myös aivolohkoon. 


Ideakuningas Valtosen ohella lehden sivuilta jäi itselleni mieleen roolimalleiksi 
pari muutakin "vanhaa setää", jotka nuorisokulttuuria puskivat eteenpäin
suurella sydämellä:


Ensinnäkin tietysti lehden päätoimittaja Jyrki Hämäläinen. 
Äärimmäisen innostava ja visionäärinen hahmo, 
josta riittäisi tarinaa moneen blogaukseen.


Ja toinen mestari Tapani Ripatti. Etenkin Ripatin juontamat 
radio-ohjelmat Ocsid ja myöhemmin Tri Patti's Partyline , joissa mies soitti räppiä 
ja konemusiikkia, jopa kuuntelijoiden itsetekemiä konemusabiisejä.

Ilman näitä kolmea (silloin noin nelikymppistä) ikinuorta ei 
 kotimainen populäärikulttuuri varmasti olisi näin hyvällä mallilla kuin nykyisin.


Mukaan piti ottaa myös VR:n lomalippumainos, parina kesänä
tuli reissattua viikon verran omaa vapautta maistelemassa.


Näiden lehtileikkeiden ja kokemusten päälle rakentuu pitkälti meikäläisen 
nykyinen ns. taiteilijaelämä. Siihen ei kuulu päihteitä, mutta pinnan alla kuplivaa,
 ajoittain ylitsevuotavaa teiniuhoa & rokkenrollhenkeä sitäkin enemmän.
Ja läskit kengännauhat.


Kokonaisuus oli valmis, eikä hetkeäkään liian aikaisin. 
Avajaiset alkoi parin tunnin päästä.


Pikaisesti kotiin vaihtamaan vaatteet ja siistimään parta.
Sitten takaisin.


Avajaisissa porukkaa oli ilahduttavan reippaasti.


Juhlan kunniaksi puheitakin jotkut pitivät,
vaikka pääosassa oli tietysti taide.

 


Näppärää leikittelyä vakavalla aiheella.


Vaikka aina varoitellaan maalaamasta piruja seinille, 
Deos oli ollut sen suhteen tottelematon.

Salla Ikonen
Joskus se vain on niin, että sen sisäisen lapsen ääni
on parempi noudatettava kuin yleinen ja totuttu käyttäytymismalli.


Vaihtoehtoinen toimintamalli on aina kiinnostava,
etenkin kun se sopii ympäristöön ja tilanteeseen.


Kukalliset kiitoksetkin oli jaossa, kaikille osallistuneille taiteilijoille.


Roi Vaaralla duuni oli vielä valmistumassa, performanssiesitys
toi avajaisiin tekemisen tunnelmaa.


Vantaan väsääjät jo lepuuttivat graffaleffasimulaattorissa
lähijunan penkeillä naureskellen, vaikka Parazitella oli jäänyt yksi duuni jopa kesken...


Mutta tietysti se on tarkoituksella niin.
Piississä maali ei kuitenkaan ollut enää märkää, vaikka 
toisella seinällä Banksyn aforismissa niin kerrottiinkin:


Omat seinäni oli myös kuivuneet.


Koulupoika oli lähtenyt liikkeelle, mutta pulpetista löytyy historia.
Jos pääset paikalle, niin kannataa kurkata mitä sen sisältä löytyy...


Toisella seinällä palasin pikku-Peten kanssa kasarin puolivälin paikkeille,
ihmettelemään Helsingin seinille ilmestyneitä tägikoukeroita.


Jostainhan se tussi oli omaan käteenkin löytynyt.
Oma äitikin saapui vielä lökäpöksylle ohjeita antamaan.


Kulman takana oli homma kuitenkin jo edennyt pidemmälle ja 
vaara havaittavissa Riksusta tulleen peinttaajan kenkien rapistessa ratakivien seassa.


Piikkilangat ja varoituspuomit kuuluu harrastuksen historiaan.


Riihimäeltä oli saapunut myös faija poikansa kädenjälkiä katsomaan
ja "radalla" piti myös poseerata veturinkuljettaja papan hengessä.


Loppuun poikkeuksellisesti kaksikin videota näyttelyn tekijöiltä.
Voit seurata Actonin actionia museon seinän kimpusta,
tai sitten rokimpaa meininkiä, jossa se heavy ja hip hop heittää yläfemmaa 
Paraziten kitaran tahtiin