Sain tänään meiliä Lahdesta, kun kesäfestarit taas alkavat lyömään ohjelmiaan kasaan.
Summer Up: issa olen saanut olla jo monena vuonna osana sirkusta ja sinänsä aika tragikoominen juttu, että samana päivänä tulee tv:stä ohjelma, joka on tehnyt niiiiiin paljon pahaa sekä Lahdelle, että Suomelle.
Sinivalkoinen Valhe on nimittäin sellainen leffa joka kannattaa katsoa. Onhan tota asiaa vatvottu vaikka kuinka kauan, mutta silti...
Täällä härmässä se väkisinhiihto on ollut aina kova sana, tiedä sitten miksi. Siksikö, kun Talvisota voitettiin hiihtäen vai kenties siitä syystä kun menneet sukupolvet aina hiihti kouluun kesät talvet? Onhan tuota tullut itsekin lykittyä latua pitkin mutta suoraan sanottunahan se on perhanan tylsää hommaa. Ainoa syy miksi lapsena jaksoi hypätä faijan kuskaaman valkoisen Taunuksen kyytiin sinne Kontion majalle, oli hyvät alamäet ja lämmin mehu kierroksen jälkeen. Se mäen lasku oli niin mukavaa, koska siinä oli mukana vauhdin hurmaa ja vaaran tunnetta.
Viime viikonloppuna siellä Lahessa pidetyissä legendaarisissa
Salpausselän Kisoissa kävi vähiten yleisöä kymmeneen vuoteen. No miksiköhän?
Koska mäkihyppy laahaa ihan nollissa. Pari kertaa Salppurilla yleisön seassa hytisseenä on kyllä pakko todeta että eihän siellä muuta kiinnostavaa ole, kuin katsoa kuinka hurjapäät loikkii.
Joku on joskus sanonut, että pesäpallo pitäisi lopettaa, koska lajia ei muualla maailmassa juuri harrasteta ja ne juniorimäärät jotka laji imee, on pois esim. jalkapallon tai jääkiekon junioriharrastajista. Toisinsanoen, mikäli puikkopallo lopetettaisiin, niin ehkä sitä nahkakuulaakin potkisi sinivalkoisissa asusteissa MM-kisoissa Argentiinan ja Kreikan lisäksi joku kolmaskin joukkue.
Tässä yhteydessä täytyy lainata ydin siltä nimettömältä suurelta ajattelijalta,
jonka idea oli lopettaa se pesäpallo...
Lopetetaan koko murtomaahiihto. Perinteinen ja luisteluversiokin, ampumahiihto samantien. Päätöksen jälkeen olisi monta voittajaa;
- koiranulkoiluttajien ei tarvitsisi tapella kuntoilijahiihtäjien kanssa siitä kuka saa käyttää lumista pururataa
- joulukuusikauppiailla olisi enemmän markkinatavaraa, kun koko ajan ei olisi joku kiroilemassa ja vaatimassa havuja ladulle
- punaisen ristin veripalvelulla ei olisi jatkuva pula luovuttajista, kuten nyt koska veritankkauksen plasmapussit voisi huijarisuksijoiden sijasta käyttää leikkauspotilaiden pelastamiseen
- lupaavia nuoria olisi läjäpäin käytettävissä oikeasti kiinnostaviin lajeihin joista talviurheilijat saisi valita: mäkihyppy tai lumilautailu.
Lautailijat on oman tonttinsa hoitaneet enemmän kuin hyvin, suurta arvostusta sinne lumilapion varteen ja umpihankeen tai lumikouruun.
Peetukin korjasi rundin voiton kotiin, taas. "Lökäpöksyt does it better" vai miten se meni.
Mutta sanokaa mitä sanotte, omassa arvoasteikossani on yksi ylitse muiden: urheilija Nykänen. Jos keskitytään sen kaverin saavutuksiin sukset jalassa, niin hattu päästä. Jos suomirokin kuningas on Remu Aaltonen, niin silloin sporttipuolen kruunu menee Masalle. Kaikki kunnia Litmaselle ja Selänteelle, mutta kunnon sankarilla pitää mielestäni olla myös se vaaran tuntu aina takataskussa.
Tätä seuraavaa tarinaa ajattelin säästäväni vähän myöhemmäksi, mutta koska sopii hyvin tähän päivään, niin antaa mennä, kymmenvuotisjuhlan kunniaksikin.
Vuonna 2003 entisen duunipaikan kahvihuoneessa tuli teeveestä mäkihyppyä. Joku kommentoi mokkakupin takaa ohjelmaa: "Tuolta kun pitäis alas ponkasta, niin siinä tulis teikäläisillä paskat housuun". Kaikkitietävä kommentti kiusasi sen verran, että oli otettava koppi. Sattumalta muutamaa kuukautta aiemmin oli duuniin nimittäin tullut mies, jonka työhistoriaan kuului valmennustoimintaa yhdistetyn parissa ja jolle Lahden kummut oli umpituttu paikka. Niinpä tokaisin sille kahvin imailijalle: "Mitäs tässä ihmettelemään, pyydetään Jouni järkkäämään varusteet ja lähdetään hyppäämään."
Siirryttiin sanoista tekoihin; Jouni lämpeni idealle, mukaanlähtijät kartoitettiin, varattiin Kisapuistosta sauna jälkilöylyihin ja askartelin jonkunnäköiset mitalitkin juhlallisuuksia varten. Sitä en enää muista montako viikkoa kului itse tapahtumaan, mutta lopulta sinne rinteeseen lähti 6+1 osallistujaa. Se paskahousuista höpisijä ei ilmoittautunut mukaan...
 |
| Vasemmalta: Herra nro. 47, Stefu Sipoosta, Kilon Jenny, Kimmo Koo, Klaus Katuhaukka, edessä Fränä |
Sen verran pienikokoisia oli hyppypuvut, ettei pukukopin haalareista ollut meille sopivan kokoisia, poikkeuksena Fränä Raanti.
Hyppyrimäet tultaisi valloittamaan jos ei tyylillä tai älyllä, niin ainakin testosteronilla ja adrenaliinilla.
Kun varusteet oli saatu kasaan alkoi kapuaminen rinteeseen. Lahdessahan on kolmen suuren lisäksi myös muutama pienempi hyppyri, ns. "karpalomäet". En muista korkeuksia mutta siellä ne pikkujunnut treenaa. Kuvasaldosta voi jotain päätellä.
Kaikki fotot napsi "Mänzälän paparazzi" Jouni Kähkönen.
Alkuun testattiin pelkkää laskemista, tässä vaiheessa ei siis edes ponnistettu.
Äksänä heti kärkeen. Voiko enempää pohjalta aloittaa?
Tässä taitaa olla jo vähän jotain yritystä
Sitten sinne ylämäkeen, vähän jo puuskuttaa.
Jotain Veikko Kankkosmaista ilmeisesti etsimässä
Pikku hiljaa ylöspäin. Oisko joku K-10 tai 15
Äksään se taas näköjään livahti, vaikka Vee oli hakusessa
Lounaan jälkeen luotiin katseet isoa kolmikkoa kohti ja suunnattiin Lahden Betonin
huipulle katsomaan maisemia.
Huippu hallussa ja slogan suksissa: "Hyppäisinpä pitkälle".
Poseerausten jälkeen spekuloitiin hississä matkalla alas tornista, millä taktiikalla mäestä pitäisi hypätä. Suurimman, K-115 mäen alastulorinnettä oli mahdollisuus vielä laskea suksilla. Könysimme portaat sinne hyppyrin alastulokummulle parin kollegan kanssa ja lähdimme laskuun. Oli piinaavan jännittävää, koska alastulorinne oli niin jyrkkä, ettei mäen alarinteeseen nähnyt laskuun lähtiessä. Sydän tykytti ja fiilis alhaalle päästyä oli aikas kuninkaallinen.
Jouni sanoi, että aamupäivän karpalotreenimme oli mennyt niin hyvin, että melkein voisi hypätä isostakin mäestä, jos ei ponnistaisi lainkaan. No, älä yllytä hullua. Betoniin siis teki mieli. Jouni antoi luvan, mutta ilmeisesti tiesi, että se hissi huipulle oli jo siihen kellonaikaan suljettu. Vasemmasta hihasta oli napattava suunnitelma B) eli puuportaita pitkin K-90:seen sitten
Ylös päästyäni istuin puomille. Hypistelin mietteissäni mäkimiehen turvatyynyä, Mäser-pooloni kaulusta ja kuulin kuinka valmentajamme Jouni huuteli tuomaritornista kuvatessaan:
"Tuu alas nyt sieltä, niin päästään lähtemään"
Mietin vielä hetken lisää. Ajattelin, että nyt olen sellaisessa tilanteessa, joka ei koskaan tule toistumaan. Jos tästä lähtisin portaita pitkin, asia vaivaisi minua ikuisesti. Mutta jos päästäisin puomista irti, olisin muutamassa sekunnissa alhaalla, äärettömän suurta kokemusta rikkaampana.
Irroitin.
Tyyli on jotain kanan lentoa muistuttavaa ilmassa räpiköintiä, saman tyyppistä kuin jos
uimataidoton heitettäisi veteen laiturilta
Tulin suksilleni alas, mutta samantien mullin mallin; maa ja taivas vilisi silmissä.
Mutta se fiilis...korvaamaton.
Ei aikaakaan kun Jouni ja muut kollegat tulivat luokseni tarkastamaan oliko kaikki ok ja yhtenä kappaleena olinkin. Aika monta yläfemmaa tuli läiskittyä, mutta joku muukin oli homman nähnyt. Salpausselän mäkimestari, tai mikä titteli vanhemmalla herrasmiehellä olikaan. antoi Jounin ja minun kuulla kunniamme. "Kuinka täysi untuvikko voidaan päästää tuolta alas ja kenen vastulla ja entäs jos sitä ja tätä." Aika monta kirosanaa ja sylkipisaraa myöhemmin pyysin kai anteeksi, mutta katumusta tekooni en ole tuntenut. Samaa adrenaliiniryöppyä en ole saanut mistään.
 |
| "Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa" |
Mutta yhtäkaikki, loppuun ehdotus mäkihyppyorganisaatiolle ja terkut ex-kotka
Arttu Lapille kumppaneineen, jotka ovat talkootempauksillaan keränneet rahaa loikkamaajoukkueelle:
Järjestäkää sinne rinteeseen avoimet Jokajampan kisat, markkinoikaa mahdollisuutta ylittää itsensä ja kokea selvinpäin jotain sellaista, jota et hemohesruiskusta tai maissipiipusta löydä. Sopivalla kampanjalla ja uudella ajatusmallilla asia varmasti vetäisi puoleensa. Osallistumismaksuksi muutama kymppi ja varustevuokra päälle. Tai firmoille kokopäivän sessarit vaikka satku per nenä.
Kysykää apuun Duudsonit tai Mustosen Mara.
Saletisti natsaa.
