Roolimallini Extreme Duudsonit

Käytiin pääsiäisenä katsomassa perheeni kanssa uusi "Duudsonit- Kotiinpaluu" -elokuva. Tottakai olisin mennyt katsomaan sen joka tapauksessa, mutta nyt ehdotus yhteiseen leffailtaan tuli omalta 25- vuotiaalta lapseltani. Leffan ansiosta aloin miettimään omaa historiaani ja sitä kuinka merkittävä osuus Extreme Duudsoneilla on itselleni ja lapselleni ollutkaan vuosikymmenten aikana. Näin ensimmäisen kerran Duudsoneita työkaverini Samin opiskelija-asunnossa Herttonmiemessä Moon TV-kaapelikanavalta 2000- luvun alussa. Fanittaminen alkoi välittömästi, koin samaa innostumista kuin nähdessäni ensimmäisen Yhdysvaltalaisen Pelkokerroin ohjelman samoihin aikoihin. Vähän myöhemmin löytyi vielä Jackass täydentämään inspiraatiota antavia hölmöilyesikuvia.

Kaikki kolme ohjelmaa oli jotain aivan muuta, kuin mitä oli aiemmin nähty tv:ssä. Sekä kuitenkin sukua sille, mitä itse olin touhuillut pääasiassa yksinäni: itsensä haastamista vaarallisilla ja hölmöillä tempauksilla. Sillä erotuksella että mulla ei ollut kavereita joiden kanssa olisin kokemuksia hankkinut. Tai olihan niitä kavereita kyllä, mutta aina kun sain jonkun typerän ajatuksen mieleen, joka olisi ollut hauska toteuttaa, muut pitivät ideaa liian hölmönä tai vaarallisena. Kun muut ei ideoille lämmenneet, toteutin idikset itse, jonka myötä kuulin myöhemmin itseäni kutsuttavan selän takana Hullu Pete- nimellä.

Ala-asteella 80- luvulla roolimallina oli Mustanaamio ja Hämähäkkimies, joiden innoitamina piirrettiin omia sarjakuvia muutaman luokkakaverin kanssa. Jani, Henrik ja Mikko tyytyivät pääasiassa piirtelyyn, mutta välillä sain heitä yllytettyä pieneen kiipeilyyn kallioilla tai rakennusten ulkoseinillä sarjakuvasankarihenkisesti. Mulle supersankarit oli idoleita, joita matkin hyppiessäni sillalta lumihankeen tai kiipeillessäni ränniä pitkin kerrostalon katolle, kun kaverini tyytyivät katsomaan kauhistellen vierestä, joka tietysti motivoi itseäni tekemään yhä uhkarohkeampia temppuja. Muutamaa vuotta myöhemmin löysin graffitin ja sen kautta sain sydämentykytyksiä spraypurkin kanssa, mutta sen myötä myös ilkivaltainen vandalisointi ikkunanrikkomisineen tai fillareiden hajottamisineen oli jonkin aikaa aktiivista kaverini Markon kanssa. Onneksi se tuhovimma kuitenkin loppui jo 90- luvulle tultaessa. Kokkihommissa -90-luvun lopulla tutustuin Helsinki- Vantaan lentoasemaravintoloissa Samiin ja Tommiin, joiden kanssa oli todella paljon hauskoja hetkiä keittiön lisäksi urheilun tai yöelämän tiimoilta. Mutta silti kun tilanne meni siihen hölmöilyyn jossa oli riskinä sattua enemmän, Sami ja Tommi olivat lähinnä se yleisö, jotka seurasi vierestä tempauksiani vaikka eri paikoissa hyppiessäni ja kiipeillessäni. Tarinoita päähänpistoistani kerrottiin usein muiden kuin itseni toimesta illanvietoissa ja niille naurettiin toki hyvässä hengessä.

Silti kaipasin aktiivista ja tapaturmahakuista kroppansa likoon laittavaa kanssahölmöilijää kuten Jukka & Jarppi temppukerhossa kikkaillessaan vaikka parikärrynpyörä- tempussa. Lopulta se paras hulluttelukaveri piti tehdä itse. Oma lapsi saapui perheeseemme kesällä 2000, joten kun näin Extreme Duudsonit, Pelkokertoimen ja Jackassin, oma uhkarohkeilukaverini oli jo kasvamassa kotona. Pojan varttuessa saimme yhdessä kokea lukuisia seikkailuita ja hullutteluja kiipeillen, hyppien ja stiigaillen, mutta kuitenkin tietysti lapsen ikä ja turvallisuus huomioiden. Vaikka ehkä sivustakatsojat toimintaa paheksuivatkin, poika sai vastuuta ja luottamusta, joka onnistuessaan kasvatti itseluottamusta ja luovuutta. Oman lapsen kanssa kikkaillessa koin suurta mielihyvää nähdessäni lapsen innostuessa ja onnistuessa iskän ehdottamissa asioissa kuten vaikka Suomenlinnan muureja kiivetessä sormet kivien raoissa tai Puuhamaan leikkilaivan mastokoriin kiipeämisessä, vaikka tässä vaiheessa se tapaturmahakuisuus olikin tietysti minimissä ja ikätasoisesti. Hallitut itsensä haastamiset kasvattivat myös pojan kropanhallintaa ja riskinhallintakykyä pienestä pitäen.

Samaan aikaan kikkailtiin myös vanhan Riksu-kaverini Teemun kanssa kanoottiretkillä uhkarohkeillen mm. koskenlaskuissa sekä Lontoossa 2005, jonne otettiin Duudsonihengessä myös kustomoitu Stiga-rattikelkkani mukaan. Miksikö? No stigalla tietysti laskettiin hotellin sisällä portaita sekä pitkin Lontoon katurakenteita. Metrossa Bobbyt kyseenalaisti meiningin ja meni selittelyksi.

Teemun ja Anssin kanssa hulluteltiin myös 2009-2010 PPK RUN- kisassa pitkin Suomea, joka oli tavallaan laajemman kaveriporukan suomalainen versio Gumball- autoilukisasta. Meidän joukkueen taktiikka oli suorittaa kaikki rastit alasti ja 2009 sillä taktiikalla voitettiin koko skaba.

Kun Pelkokerroin tuli Suomeen, siihen haettiin osallistujia ja täytin hakukaavakkeen innoissani. Mutta jo silloin oli tositv:n osallistujahaku kääntynyt siihen että kilpailijoina oli lopulta jotain puolivillaisia semijulkkiksia, joilla se sisu oli aika laihaa ja enemmän he hakivat näkyvyyttä uralleen. Silloin innokkaat tavisrämäpäät jäi rannalle. Onneksi sain kuitenkin pienen sauman testailla rajojani kun Duudsoneiden isännöimänä Helsingin Amarillossa oli Pirulliset Bileet, jonne mentiin silloisen työkaverini Laurin kanssa kisaamaan tiiminä. Skabassa söimme lampaan silmiä ja toukkia sekä rikottiin kattotiiliä päähän lyöden. Putosimme ikävästi jatkosta kun kiinnitin nitojalla paperia Laurin takapuoleen ja nitoja meni epäkuntoon kaikessa tohinassa.

Vuonna 2005 oltiin Rukalla isäni ja veljeni kanssa, jolloin puhuttiin paljon koulutuksen tärkeydestä. Faijan ja broidin mielestä koulutus on kaiken perusta. Itse väitin kivenkovaan että jos on tarpeeksi intohimoa ja saa asioita aikaan, voisi myös graffitinkin parissa menestyä, kuten vaikka lumilautailijat, jotka kiersi maailmaa tehtyään snoukasta ammatin, tai Duudsonit joiden ura oli kasvanut jo kansainvälisesti merkittäväksi. Graffitissa oli vielä nollatoleranssi päällä ja työskentelin Rajavartiolaitoksessa. Olin graffitin parissa tutustunut ex-ammattilaislumilautailija Aleksiin, joka myös breikkasi. Aleksi opiskeli graafiseksi suunnittelijaksi, mutta työskenteli myös snoukan parissa yhä, vaikka etenkin polvien terveys alkoi reistailla. Kaipasin jännitystä ja mietin kuinka graffitin parissa olisi upea kerätä jännittäviä kokemuksia eikä se olisi iästä kiinni. Kun Stop Töhryille loppui 2008, perustimme ex- snoukka-ammattilaisten Aleksin, Anssin ja muutaman muun maalarin kanssa hip hop kulttuuriyhdistys Funk On ry:n, jonka myötä löysin samanhenkisiä innokkaita riskinottajia, joille adrenaliini on antanut voimaa. Funk On alkoi edistää katukulttuuria nuorten parissa spraymaalaamisen keinoin ja luvallisesti.

Se mikä vähän harmittaa, on kun hyppäsin lumenpudotuskeikalla tahallani teollisuushallin katonharjalta lumihankeen 2012 murtaen selkäni neljästä kohdasta, se aiheutti 12-vuotiaalle pojalle trauman jota en olisi halunnut tuottaa. Toki kaikenlainen kikkailu on hypyn jälkeisen kuntoutuksen jälkeen jatkunut yhdessä ja erikseen vaikka selässä onkin 6 ruuvia, mutta poika on sen jälkeen aina ollut korostuneen huolissaan ja jännittää puolestani.

Silti elämä jatkui leikkausten ja kuntoutuksen jälkeen ja kattohypyn vammojen seurauksen myötä on elämään tullut myös paljon todella hyviä asioita pakotetun työelämän uuden suunnan kautta. Ellei selkä olisi murtunut, en olisi joutunut kouluttautumaan uudestaan enkä ehkä koskaan löytänyt lastensuojelualalle tai päässyt viemään katutaidekuvioitani näin pitkälle Aku Ankkaan asti.

Nyt vuonna 2026 tätä kirjoittaessa poika on käynyt läpi armeijan erikoisjoukot Utissa ja työskentelee palomiehenä Helsingissä. Itse työskentelen yhä lastensuojelussa yllyttäen työlapsia hakemaan omia rajojaan laillisten asioiden parissa ja selvinpäin. Viimeisessä kuvassa oikealla on veljeni, joka 2006 yleni marketpäälliköksi ja onnittelin häntä Päällikkö- hupparilla. Ja jos fanituote- ja erityisesti myynnistä puhutaan pari sanaa, niin myös se on ollut kokonaisuudessa merkittävää, myös lapset huomioiden. Suuri hatunnosto Duudsonit Activity Parkien perustamisesta ja sen kautta taas kerran monipuolistumisesta. Nyt Duudsonit ovat ikääntyneet, isäytyneet ja luoneet nahkansa moneen kertaan, jonka myötä Duudsonit Kotiinpaluu- leffassa oli mukana elementtejä eri ohjelmista läpi vuosikymmenten. Vaikkei enää Jarpin ihmistikkataulua ollutkaan, Possesta tuttu korvanappi-piilokamera istui hyvin leffaan H-P:n häävierailulla, samoin upea kikkailu jossa Jukan nuorin lapsi Isabella ajaa autoa. Ekassa Duudsonileffassa ihailin Jarnon luontokuvauksen upeutta ja nyt leffassa oli väkevää tunnelatausta kuten Duudsonit tuli taloon ohjelmissa. Vaikka kaipaankin temppukerhon karkkisylkipopcorneja sekä stigailua auton perässä, on siisti nähdä kuinka sankarit on säilyttäneet viittansa ja vaikka ympäristö muuttuu, siitä huolimatta Jätkä on eläin.

Kenkää saaneen kaupunginjohtajan viimeinen valssi?

"Lyhyestä virsi kaunis", sanoi kanttori kun kirkkoa purettiin.

Käydessäni Tikkurilan keskustassa viemässä lottokuponkia kioskille, 

kuulin jostain viulunsoittoa. Oma äitini soitti aikoinaan lapsuudenkodissani viulua ja tarpeeksi sille altistettuna viuluviikarointi kiinnostaa edelleen. Lähdin tutkimaan asiaa. 

Musiikki tuntui tulevan jostain korkealta, joten päättelin että jos kiipeäisin Tikkurilan kirkon  purkutyömaan kautta katolle, paikallistaisin soittoniekan helpommin.  Tuumasta toimeen ja tikkaille. Katon harjalla soittajan sijainti selvisikin:

entisen Sampo Pankin yläpuolella tapahtui kummia. Viulua kuritti pahamaineinen ystäväni Aki Kovanakki, frakkiin pukeutuneena ja joku pariskunta tanssi katolla. 

Mitähän hemmettiä?

Utelias kun olen niin piti mennä lähemmäs katsomaan showta.

 Siinähän laittoi jalalla koreasti entinen Vantaan kaupunginjohtaja, 

kenkää korruption takia saanut Jukka Peltomäki. Tanssitettavanaan hänellä oli ystävänsä arkkitehtitoimiston omistaja Leila Tuominen. 

Mutta miksi juhlat ja miksi katolla?

Kysyin asiaa Akilta, joka supisi soittamisen lomassa, että kyseessä on viimeinen valssi

Vantaan katoilla ennen Peltomäen kakkukekkereitä kaltereiden takana.

Törkeän lahjuksen ottamisesta oli tulossa 2 ja puolen vuoden tutustumismatka tiilenpäitä lukemaan, ellei sitten hovissa asia jotenkin muutu. Sen kunniaksi tanssijat olivat hörppineet samppakaljat tuulensuojaan ja jorasivat Jailhouse Rockia kuin viimeistä päivää. 

Let's Rock!

Elvis Presley: Jailhouse Rock

Länsimäen lintuparvi

Kato moro, äijääkin näkee!? 

Jep. Ollu täs vähän kaikenlaista...

ja kaikenlaista on kans tulossa, niin jos nyt vähän sit taas jotain runoilisi. 

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia vasta vuonna 2012, jolloin bloggailu ei ollut enää 

mikään uus juttu. Sillon tuntui tapahtuvan suht paljon ja oli hauska kertoa tarinoita kavereille, joita ei kerennyt näkemään, sekä toki myös graffitigenren ulkopuolisille lukijoille.Enhän mä tiedä lukeeko kukaan nykyään mitään blogiposteja, kun julkaistavan materiaalin pitäisi olla puhelimella puolihämärässä kuvattujen tärähtäneiden fotojen sijaan jotain dronella kuvattuja youtube-videoita tai edes twitch-kanavaa ja instaliveä. Ja vähintään editoituna. Mielellään taustamusalla.

Ei oo eikä tuu. Näillä mennään mitä on ja mihin jaksan puolipäivätyön jälkeen suht keskittyneesti paneutua.

Sain huhtikuussa viestin Street Art Vantaa:n Jesse Pasaselta, 

jossa hän kysyi kiinnostaako maalata sähkökaappeja Vantaan Länsimäessä.

Maalailuthan kiinnostaa aina, oli paikka melkein mikä hyvänsä. Tällä kertaa kiinnostavuutta lisäsi, että maalattavia kohteita oli itse asiassa viisi yhden sijaan. Tarinankerronnallisesti viiden ruudun sarjakuvaan saa mahtumaan tietysti enemmän kuin vain yhteen neliöön. Lisäksi juuri tämä lokaatio herätti myös hauskoja muistoja...

Työskennellessäni kokkina Lentoasemalla 90-luvulla työkaverini Niklas asui 

kuvassa taustalla näkyvässä talossa. Silloisella kokkiporukalla oli paljon hyviä kotibileitä ja myös Tykkikujalla tuli bailattua. Samoihin aikoihin toinen kokkikaverini teki sivubusinesta Virosta tuodun pirtun välittäjänä ja pari kertaa olin ystävääni siinä hommassa auttamassa. Juurikin Länsimäessä, tuossa mäen alla ostarilla. 

Hyppy siitä 10 vuotta eteenpäin 2000-luvulle, niin työskentelin Rajavartijana ja olimme suorittamassa kotietsintää laittoman maahantulon järjestämiseen liittyen samassa korttelissa, ostarin vieressä. Siitä 10 vuotta eteenpäin, (muutama vuosi sitten) olin jo irtisanoutunut valtiolta ja opetin Länsimäen nuorille graffitin alkeita Vantaan Nuorisotoimen tilaamana. Ja tällä kertaa maalaisin itse. 

Lähiöt on rakennettu aikoinaan keskelle metsää ja sieltä löytyy monenlaista kulkijaa ihan äärestä laitaan. Omasta mielestäni se on hyvä asia. 

Maailmaan mahtuu niin monensorttista viheltäjää, että on vain siistiä kuinka erilaisista lähtökohdista saapuneet asukkaat tuovat kukin oman ripauksensa alueelle rikastuttaen paikallista kulttuuria.Siksi sähköbokseihin saapuisi lauma lintuja vähän sieltä sun täältä, kuka mistäkin.

Kesähän oli helteisin vuosikausiin, kiva maalata ja paljon tulikin maalattua vaikka mitä. Länsän maalaaminen pääsi lopulta käyntiin lokakuun alussa. Erilaisissa projekteissa usein eniten haasteita aiheuttaa luvat ja niiden saanti, niin tässäkin. Sekä tietysti Suomen sääolosuhteet ja kunkin taiteilijan oma allakka ja aikataulu. Mutta mahtavaa että asia saatiin käyntiin. Ensimmäiseksi boksit piti pohjamaalata Rostex-maalilla ja sen hoiti ystävällisesti Jesse. 

Samana iltana kävin suhistelemassa viisikon siniseksi, jotta pohjamaalaus saatiin viimeisteltyä. Ilman kosteuden ollessa lokakuussa jo melkoisen märkä päivittäin, tiedossa oli ahkeraa matkustusta Länsimäkeen. Maalattavien pintojen tulisi saada kuivua jotta pinta pysyisi hyvänä säästä huolimatta.

Pohjia maalatessani myös lokaalit konstaapelit kävivät tervehtimässä lupien kysymisen muodossa.Oli joku huolestunut kansalainen soittanut että sähkökaappeja töhritään. 

No tavallaan joo. Lupalappu oli kuitenkin olemassa ja asia ratkesi sillä.

Pari päivää myöhemmin pääsin jo piirtämiseen. Luonnostelut tein taululiidulla ja tässä vaiheessa vielä luonnoksiin tuli pieniä muutoksia. Hanhelle piti saada reissaamisesta kertova laukku ja mietin olisiko kapsäkki vai selkäreppu parempi.

Sillä kerralla vahvistin vielä liidun päälle kannulla linjat, ennen lähtöäni.

Seuraavalla visiitillä väritin pohjat hahmoihin. 

Tässä vaiheessa pohdin vielä, pitäisikö keskimmäiseen boksiin laittaa metson sijaan pari citykania tai varis ja harakka? Lopulta kuitenkin päätin pysyä originaalissa ideassa.

Varsinaista lopullista maalaamista kävin toteuttamassa kolmena päivänä. Lähes joka kerralla ohikulkijoilta tuli myös mukavia kommentteja. Osan kanssa juteltiin pitempäänkin ja oli kiva kuulla kuinka monet seurasivat työn edistymistä ja tarkkailivat koska olin paikalla maalaamassa.

Muutamia päiviä myöhemmin koko lauma oli kasassa ja aika räpsiä päiväkuvat.

Julkaistessani lintuparven instagramissa toissapäivänä, kysyin myös mikä maalatuista linnuista on ollut olemassa? Osaatko sinä arvata?

Oikea vastaus kysymykseen on tölkkinokkainen joutsen.

YLE:n uutinen kertoi ihmisen aihauttaman roskaamisen seurauksista. Artikkeilissa kerrotaan, kuinka luontokuvaaja Lassi Kujala oli nähnyt ja kuvannut joutsenen, joka myöhemmin todennäköisesti kuoli nälkään tölkin aihauttamana, koska se ei pystynyt syömään eikä saanut tölkkiä pois nokastaan. 

Toki tavallaan myös Martti-hanhi on ollut olemassa, mutta kuitenkin vain

  "Peukaloisen retket"tv-sarjassa.

Maalatessani eräs herrasmies myös kysyi, enkö aio maalata boksien kylkiä lainkaan, kun ovat niin ikävästi sotkettu. Tavallaan joo, mutta sitten myös toisaalta nyt ollaan lähiössä ja lokaalit ovat jättäneet puumerkkiään reviirilleen. Koska katutaiteeseen kuuluu myös tagit ja tarrat, jätin tahallani päädyt siihen tarkoitukseen edelleen. Koska kyllä sinne mukaan mahtuu ja sopu tilaa antaa.

Niinkun lähiössä ylipäänsäkin.

Yleensä linkkaan blogauksiin musaa, mutta tällä kertaa laitetaan Nils lentoon, 

jos Peukaloisen retket ei ole jostain syystä ennestään tuttu.

Peukaloisen retket: Joutsenkuningas

Graffitityöpaja ala-asteella eli "Ryttylän Tiilikoulu R.I.P."

"Moikka, muistaks viel mut?"

Näin voisi aloittaa keskustelun kun tapaa vanhan kaverin pitkästä aikaa.

 Nyt käytän sitä kun päivitän blogia ekaa kertaa puoleen vuoteen, mutta sopii

 se ilmaisu muutenkin sisältöön, sillä nyt tavataan vanhoja kavereita, 

saadaan uusiakin kavereita ja tehdään hyvää yhdessä.

Huhtikuun alussa sain kaverin kaverilta viestin, jossa kerrottiin 

Ryttylässä sijaitsevan vanhan koulun menevän purkuun . Asia kiinnosti 

monesta syystä ja aloin miettimään asiaa tarkemminkin.

Kuva: Petri Lyy / Aamuposti

Ensimmäinen ajatus tietysti oli että sinne pitäisi mennä maalaamaan, 

koska vanhoja kouluja on valitettavan harvoin tarjolla peintattavaksi. Tällä kertaa oli 

myös pari seikkaa, jotka laittoivat ajatukset pyörimään kiivaammin. Koulu oli yhä 

käytössä, joten jos oikein kivasti menisi, voisi ehkä muksuja saada mukaan 

maalaamaan ja oppimaan uutta hauskalla tavalla. 

Lisäksi Ryttylä sijaitsee lähellä kotikaupunkiani Riihimäkeä ja siellä tuli junnuna käytyä 

monesti uimassa. Sieltä tuli myös ainakin aikoinaan muutama hyvä tyyppi, 

joihin tutustuin Riksun kartsalla 1980-luvun lopulla. Mieleenpainuvin näistä 

hahmoista on Pietu. Kyseinen sankari on aina virnistelevä sälli, joka oli usein mukana Riksun maauimalaan suuntautuneilla luvattomilla skeittaus ja yöuintireissuilla.

Vuosikymmeniä myöhemmin Pietari on ylpeä isä, ahkera kulttuurityöläinen

 ja asuu Vantaalla kuten minäkin.  

Mietin että voisin kysyä Pietulta kiinnostaisiko yhteistyö lasten ja kulttuurin parissa entisessä kotikunnassa. Lisäksi pyytäisin mukaan tietysti uutisesta vinkannutta Nikoa, jota somen kautta olinkin jo seurannut, muttemme olleet koskaan tavanneet. Näiden herrasmiesten lisäksi olisi siistiä saada mukaan lokaali supersäätäjä Jami Unkuri,

 jonka kanssa on touhuttu aiemminkin monia mukavia lapsiin, nuoriin

 ja kulttuuriin liittyviä projekteja. 

Kun kysyin Jamilta, kiinnostaisiko homma ja onnistuisiko hän saamaan yhteystietoja 

rehtorille, Jami vastasi: "Joo, oon töissä mm. tolla koululla". Hänethän tunnetaan Hausjärvellä Tuottaja- ja DJ- titteleiden lisäksi myös koodisanalla "Kuraattori". Jami laittoi rattaat pyörimään lupa-asioiden selvittelyn suhteen ja sillä aikaa kyselin lisää porukkaa mukaan työpajoja vetämään. Myös Antti, vanha luokkakaverini ala-asteelta 

lupautui mielellään mukaan projektiin. Multitalentti Antti omaa värikkään 

historian muunmuassa graffiti-, breikki-, bändi- ja myös futispiireissä 

lempinimellä Lukki, FC Kurvin Vauhdin arvaamattomana hyökkäävänä veskarina.

Muutamaa päivää myöhemmin Jami oli pohjustanut asian Ryttylässä ja laittelin 

meilitse tarkempaa projektisuunnitelmaa taktisille kontakteille, eli koulun rehtori 

Antti Niskaselle ja koulun legendaariselle emeritus-opettaja Ulla Ollila-Perälälle.

Rehtori vastasi viestiini: 

"Onpa kivan kuuloinen idea! Heitän ajatuksen myös meidän opettajille hautumaan, mutta kyllä minun puolestani voidaan lähteä pohtimaan projektin toteutusta ja sain siihen luvat myös kunnan kiinteistöistä vastaavalta."

Ulla-ope puolestaan kirjoitti: 

"Kiitos viestistäsi. Jani Unkuri puhuikin minulle jo asiasta. Suunnitelmanne kuulostaa 

kivalta. Jäädään odottelemaan koulun rehtorin ajatuksia. Terveiseni Pieterille!"

Asiat eteni ja melko pian oltiinkin jo Pietarin kanssa koululla opettajainhuoneessa,

 tosin tällä kertaa ei puhuteltavana, vaan suunnittelemassa tulevaa. Siellä Pietu ja Ulla-ope mehustelivat vanhoja tarinoita niin maukkaasti, että suunnittelu meinasi jäädä taannoisten koiruuksien varjoon. Löysimme kuitenkin yhteisen sävelen helposti ja sitä

 kokeiltiinkin samantien koulun bändikämpässä, jossa perustimme reksin johdolla

 bändin nimeltä "Ryttylän Tiilikoulu R.I.P." Tosin yhtye ei kovin ahkerasti tule 

keikkailemaan, koska Pietari on ylikunnossa eikä Unkuri osaa soittaa. 

Myös mun kitaratunneista Riihimäen musiikkiopistossa on vierähtänyt 32 vuotta.

Muutamien väliaskelten jälkeen päästiinkin lopulta itse asiaan, 

kun toukokuussa aloiteltiin työpajoja. Ihan ensimmäiseksi koulun pinnoille 

pääsivät piirtämään ekaluokkalaiset, joiden kanssa ensin käytiin lyhyesti 

graffititaiteen perusperiaatteita taululiitujen voimin.

Välineinä oli tussit ja canvaksena toimi näppärästi oman luokan lattia.

Keskittyneesti työskennelleet ekaluokkalaiset visioivat sekä kukkasia että ihan 

graffitihenkistä kirjaintaidetta. Myöhemmin hassuun sarjakuvahattuun pukeutunut 

graffitisetä sai tietää, että lattian koodikieli viittasi Fortnite tietokonepeliin.

Seuraavalla oppitunnilla päästiin jo kannuttamaan.

Lokaationa toimi ei enempää eikä vähempää kuin koulun juhlasali, jossa

 Pietuakin aikoinaan parhaansa mukaan paimentanut Ulla-ope oli mukana 

neuvomassa ensimmäisenä seinälle pääseville kolmasluokkalaisille, kuinka maalatessa toimitaan.

Kun aloitusvinkit oli tarinoitu, alkoi suhina. Riksun Monarilta oli saapunut avuksi

Tuomas Puhakainen, joka auttoi meitä käytännön toteutuksessa jälleen kerran ja toimi 

skeittityöpajan ohjaajien autonkuljettajana. Seinään piirtämään säntäsi myös 

koulun huoltomies Jorma.

Kolmos-nelosluokkalaisten kanssa mentiin ns. värityskirjamallilla, 

jossa oppilaat fillasi seinälle valmiiksi luonnosteltuja kirjaimia. 

Isojen lettereiden sisään syntyi pian myös paljon muita viestejä. 

LOL 😄 XD

Etenkin sisätiloissa spraymaalia käyttäessä on hyvä käyttää suojamaskia, 

hengityksen helpottamiseksi. Ryttylässä eräs oppilas oli varautunut työpajaan 

vähän miehekkäämmällä maskilla ja kaverikuvahan siitä oli pyydettävä.

Kun projekti oli saatu käytäntöön, pääsi paikalle myös koulun kohtalosta alunperin 

vinkannut Niko, joka graffitiohjaamisen lisäksi napsi ison nipun valokuvia 

eri työpajoista ja projektista ylipäänsä.

Mitäs luulette, kuinka Ryttylän tiilikoulun rehtori suhtautui 

perinteikkään juhlasalin seinien spraymaalaamiseen? 

Noh, reksi oli vetäytynyt suljettuun huoneeseen soittamaan koskettimia.

Vaikka oli siellä muitakin, koulun bändikämpässä oli käynnissä musatyöpaja,

 jossa jo treenattiin täyttä päätä esitystä projektin päättävään discoon. 

Musaa pystyi treenaamaan myös toisella tavalla, sillä samaan aikaan Jami

 ohjasi DJ- työpajaa pihan puolella hellekesästä nauttien.

Kunhan kapellimestari Unkuri oli näyttänyt mallia, pääsi oppilaat testaamaan 

omia kykyjään DJ-laitteiden kimpussa.

Entäs Pietari? Ryttylän oma poika oli kerännyt oman köörinsä piharakennukseen,

 jossa sanan säilä heilui ja iskulinjat sinkoili kun räppiriimejä rakensi neljä koululaista.

Koulupäivän loppuessa juhlasalin seinä 

oli otettu haltuun isosti ja värikkäästi 3. ja 4. luokkalaisten oppilaiden toimesta.

Skeittityöpajan ohjaajat Nino ja kollegansa Matias oli saaneet oman osuutensa 

pakettiin ja tulivat vielä itse valloittamaan juhlasalin näyttämön vähän totutusta 

poikkeavin keinoin sekä vähän peinttaamaankin. 

Samaan aikaan salin toisessa päädyssä maalinkäry jatkui, 

kun Niko väsäsi piissiä seinään omaksi huvikseen ja oppilaiden iloksi. 

Parin päivän päästä olisi koulun viimeinen disco ja siksikin salin koristelu oli paikallaan.

Disco-piissiä maalatessamme saimme myös seuraa, kun räppipajassa päivänsä 

viettäneet nuoret miehet Vinski ja Arttu tulivat avoimen ikkunan taakse seuraamaan 

puuhiamme.Sälleillä riitti hauskoja juttuja parin tunnin verran koulusta, jalkapallosta, 

Ryttylästä ja vaikka mistä. Kundit jopa toi meille ison levyn suklaata,

 jotta jaksaisimme maalata seinämme loppuun. 

Vaikka spraymaalia oli jo nuuhkittu päivän mittaan ihan riittämiin, 

oli kavuttava illemmalla vielä kerran uudelle pinnalle. Tietysti myös kattotasanne piti valloittaa. Miehen korkuiset ja kahden miehen levyiset blokkiletterit kertoivat varmasti koko Ryttylälle, mitä koululla tapahtuu.

Myös katolla ollessamme huolto pelasi kiitettävästi. Vaikka DJ-Kuraattori Unkuri oli

 jo häipynyt koulupäivän päätteeksi, hän palasi koululle seuraamaan

 kuinka homma eteni, tuoden katolle vesipullot ja muuta evästä helteen uuvuttamille 

maalareille. Niiden voimin saimme seinän finaaliin.

Pari päivää myöhemmin palasimme Ryttylään, kun projekti eteni viimeiseen päivään.

Pietari piiskasi junioreiden riimiflowta yhä parempaan iskuun ja oli verhoutunut 

Kuningas Litmasen pelipaitaan selkeästi junnuja inspiroidakseen.

Uskon että fudispaitavalinta saattoi olla myös silmänisku ja kunnianosoitus

 Pietun omalle sankarille, Ryttylän jalkapallostara Torstille,

 joka ilmiömäisistä pallotempuistaan tunnetaan.

Piirtelyosio käynnistyi tällä kertaa tokaluokkalaisten kanssa,

 lattiapinta sai jälleen kyytiä. Tytöt oli hommasta niin innoissaan, että tulivat 

pihalla kesken välitunnin pyytämään käymään luokassa 

katsomaan heidän aikaansannoksiaan. 

Kuraattori Unkuri jatkoi ulkona DJ-pajan ohjaajana ja oppilaat laittoivat 

jälleen levylautasta liikkeelle.

Myös kannuttajat oli laitettu luokasta pihalle ja tiiliseinät oli saamassa uutta väriä.

Joukkuelajeissa ja urheilussa käytetään monesti termiä "kroppaa likoon". 

Sama pätee spraymaalaukseen. Kannutuskulttuurin historiaan kuuluu perinteiset 

ihmistikkaat, joita jo Bronxin pioneerit käyttivät korkeammalle päästäkseen. 

Niko kapusi jälleen katolle, tällä kertaa ikuistamaan kuinka peinttaustyöpaja eteni.

 Myös tällä kertaa oli eräs oppilas ottanut hengityksensä suojaamisen 

hieman totuttua vakavammin. 

Kuudesluokkalaiset taikoivat seinille isoja ja värikkäitä kirjaimia, vaikka suurin osa 

oppilaista ei ollutkaan aiemmin spraykannuja käyttänyt.

Todella siisti oli nähdä, kuinka ryhmädynamiikka toimi ja joukkuehenki 

pelasi kun seinämaalauksia synnytettiin. Kaikki saivat tehdä osansa ja jättää jälkensä.

Vaikka seinä oli kesken, niin silti valokuvaajalle oli myös aikaa, 

kun Niko pörräsi napsimassa tilannekuvia taiteilijoista.

Valmistuneissa piisseissä oli selkeästi samanlaista henkeä, 

kuin hip hop- kulttuurin alkuaikojen kuvastossa. Klassinen posseposeeraus

tiiliseinän äärellä valmiin piissin vierellä toimii 5/5.

 Työpajojen tultua valmiiksi oli seinille ilmestynyt monia tyylikkäitä graffiteja. 

Näistä esimerkkeinä Siljan, Iidan, Mintun ja Ainon maalaama "SICK!" ja

Tuuren, Paavon, Tarvon ja Joonan piissi "CAMEL!" 

Kuudesluokkalaisten kanssa otettiin vielä ryhmäkuva, jonne Pietarikin 

oppilaineen kerkesi riimipajalaisten saatua räpit rustattua.

Koulupäivän päätyttyä oppilaat lähtivät kotiin valmistautumaan illan discoon ja 

me ohjaajat valokuvailimme valmiita piissejä, myös edellisen illan oman discon, 

pienillä lisämausteilla ryyditettynä.

Pikku spedeilyn jälkeen ryhdyimme askartelemaan lisää omia duuneja seinille, 

koska maalari maalaa aina kun siihen on mahdollisuus.

Saatuamme piissit ja characterit valmiiksi, lähdimme paikalliseen pizzeriaan 

päivälliselle. Sapuskoinnin jälkeen disco olikin jo käynnissä ja pääsimme 

seuraamaan bändityöpajalaisten esitystä.

Kaikki ei kuitenkaan discossa viihtyneet, eräs koululainen oli saanut jalkansa kipsiin, 

niin eihän sellaisella oikein tanssiminen luonnistu. Antin kanssa halusimme kuitenkin 

piristää poikaa ja koristelimme kipsiä maalitusseilla herrasmiehen toiveiden mukaan.

Luka halusi jalkaansa pääkallon ja dynamiittipötkön, 

sellaisethan siihen kipsiin sitten ilmestyikin.

Työpajojen päätteeksi omaksi huviksi maalaamamme duunit oli vielä fotaamatta. Siihen ryhtyessämme huomasimme seinille tulleen yllättäen vielä lisää väriä. 

Joku oli käynyt jättämässä jälkensä vähän useampaankin

kohtaan mysteerisen XLUSSU- tägin muodossa, meidän ollessa discossa.

Antin charan vierestä tägin tekijät selkeni. 

Mopopoikaposse oli halunnut myös omaehtoisesti osallistua peinttaamiseen 

ja muutama rautakauppamaali oli seinään tyhjentynnetty.

Mutta sekaan mahtuu ja kiva että asia kiinnostaa. 

Niko oli taituroinut tiilipäädyn alanakkiin synttäripiissin pojalleen Oliverille.

 Itse väänsin pari kesämaalaria keittiön ovelle hengailemaan.

Aika riensi ja sisällä oli käynnistymäisillään riimipajalaisten räppishow.

Sehän piti nähdä ehdottomasti!

Ryttylän tiilikoulu är ii pee

Ryttylän tiilikoulu är ii pee

Ryttylän tiilikoulu är ii pee

Ryttylän koulusta kertova räppi oli hauska ja tarttuva kertosäe 

laittoi yleisönkin laulamaan mukana. Pietari oli kyykyssä "kentän laidalla"

kunnon futiskoutsin tapaan ja tsemppasi joukkuettaan tunteella käsiään heiluttaen

Rap-shown jälkeen vielä ryhmäkuva bäkkärin takaovella showtyyliin.

Kuten kunnon fanin kuuluu, 

kävin pyytämässä vielä räppäreiltä nimmarit tussilla käteeni. 

Lasten discon päättyessä laitettiin juhlasalin valot hetkeksi päälle ja napattiin 

ryhmäkuva muistoksi hienosti onnistuneesta yhteisestä "RIP Tiilikoulu"- projektista.

Lasten lähtiessä kotiin, koitti entisten oppilaiden vuoro. Aikuisia saapui paikalle 

fiilistelemään koulun vihoviimeistä discoa oikein mukavasti DJ Jamin spinauttaessa 

takavuosien maukkaita hittejä Macarenasta lähtien.

Discoa fiilistellessämme, alkoi nenään tunkeutua myös tuoretta maalin tuoksua, vaikka 

maalaaminen oli lopetettu jo tunteja aiemmin. Syy tähän selvisi pian: osa aikuisista 

oli myös ottanut matkaan omia maalipurkkejaan joilla syntyi 

kellarikäytävän seinille monenlaisia viestejä ja fiilistelyjä.

Aikuisten discon kohokohtana Pietari valtasi lattian ja kesytti mikrofonia 

kertoen tarinoita mm. karaokesta, aikuisen miehen elämästä ja tupakkalakosta.

Aikoinaan Ryttylän koulun ensimmäisessä discossa 1980-luvulla 

oppilaana ollut Pietu päätti settinsä tilanteeseen sopivasti tuoreeseen 

Ryttylän Raitti- biisiin, joka sai discon päätteeksi ensiesityksensä Tiilikoulun

 juhlasalissa, työpajaopettaja Kiviharjun esittämänä.

Tanssin tauottua ja juhlakansan poistuttua oli lopputöiden aika. 

Vihoviimeisten pikku peinttausten ja dj-kamojen roudauksen jälkeen pyysimme vielä

 Jamin kanssa Nikoa nappaamaan tuottajakaksikosta yhteiskuvan, 

onnistuneen projektin päätteeksi. 

Kiitos upeasta ja onnistuneesta projektista koko tiimille ja taustavaikuttajille:

Pietari "Pietari" Kiviharju, Niko "Seasick" Nevander, Antti "Lukki" Hakoma

Jami "Kuraattori" Unkuri, Antti "Rehtori" Niskanen, Ulla- ope, Huoltomies Jorma

sekä erityisesti kaikki Ryttylän Tiilikoulun oppilaat!!!

Tapana on ollut blogitekstien loppuun linkata aiheeseen sopivaa musiikkia, 

yleensä räppiä. Lapsiin liittyen se on nyt tietysti Pietari,

 joka biisissä yrittää nukuttaa omaa lastaan.

Pietari: Laadidaadi

Ps. Lupasin räppijäbille laittaa heille jouaukset seinään kiitoksena suklaatarjoilusta ja 

hauskoista tarinoista, jos vielä jotain maalataan kun sällit lähti discosta kotiin. 

Sinne rakennuksen huipulle, piipun juureen ne terveiset lopulta laittelin.