Tiaiset

Kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina valmistui seinämaalaus, jonka toteutuksesta olin haaveillut monia vuosia.

Hailea haave tämän seinän maalauksesta syntyi vuonna 2009. Silloin Riihimäen kaupunki päätti avata Nuorisokeskus Monarille luvallisen graffitiseinän, jota olin mukana ideoimassa ja toteuttamassa. Graffitiseinän avajaistapahtuma oli nimeltään Siisti Riksu, jonka mainosjulisteeseen sain kunnian piirtää pohjagrafiikan. Teippasin mainosjulisteita ympäri kaupunkia sellaisiin paikkoihin, joissa olin itse maalannut vuosikymmeniä aiemmin. Yksi paikoista oli Riihimäen Vesitornin edustalla Salpausseläntiellä sijaitsevan perunakellarin julkisivu; pieni betonimuuri maavallissa. Julisteen yläpuolella näkyy vielä hyvin vuonna 1988 lilalla Master spraymaalilla bommaamani Sacil tägi. Jo silloin 2009 julisteita teippaillessani koin merkitykselliseksi, kuinka graffiti pääsi vihdoin etenemään kotikaupungissani luvalliseen suuntaan.

Nälkä kasvaa syödessä, joten aloin haaveilemaan Monarin graffitiseinän onnistuneen avautumisen myötä, voisiko joskus olla mahdollista maalata kyseinen betonimuuri luvallisesti. Monarin tapahtuman jälkimainingeissa perustimme hiphop- kulttuuria edistävän Funk On ry:n, jonka nimissä kiersimme kollegojen kanssa Suomea eri tapahtumissa ja saimme luotua lisää lupaseiniä useisiin kaupunkeihin. Kokemus ja taidot karttuivat hurjasti luvallisen maalaamisen mahdollistumisen myötä. 14 vuotta Monarin lupaseinän avaamisen jälkeen, vuonna 2023 sain kutsun tulla maalaamaan Riihimäen kaupungin tekniselle varikolle kaksi muraalia tilaustyönä toimistorekennuksen rappukäytäviin katupäällikkö Antti Kitinojan aloitteesta. Seinämaalausten valmistuttua onnistuneesti, Riihimäen kaupungin isännöitsijä Minna Hakalan kiitteli hyvästä työstä. Siinä näin mahdollisuuden seuraavaan steppiin ja kysyin voisiko olla mahdollista saada maalata toinenkin lokaatio, jonka maalaamisesta en tarvitsisi palkkaa, pelkkä maalauslupa riittäisi. Kerroin Salpausseläntien maavallin muurista sekä pienen tarinan omasta lapsuudestani, jota olin maalausaiheeksi ajatellut. Minna piti ajatusta hyvänä, mutta koska kyseinen seinä ei ollut hänen hallinnassaan, ehdotus eteni hissunkissun kaupungin rattaissa. Tein karkean luonnoksen lintuaiheisesta maalauksesta, joka lopulta sai toteutusluvan maaliskuussa 2026. Sovimme toteutuksesta kesäkuun alussa, pyrkimyksenä saada maalaus valmiiksi Riihimäen Erämessuihin mennessä, koska lintuaihe sopisi kivasti myös messujen sisältöön.

Toukokuussa kaupungin työntekijät oli käyneet pyynnöstäni pesemässä painepesurilla seinäpinnan puhtaaksi vuosikymmenten aikana kertyneestä tiepölystä. Tässä vaiheessa myös paikallislehti Aamupostin toimittaja Pia Lyy soitti ja kertoi huomanneensa kaupungin päätöksistä että mulle on annettu lupa maalata muraali kaupunkiin, josta Pia halusi tietää lisää. Kerroin puhelimessa vuosikymmenten mittaisesta haaveestani ja sovittiin paremmasta haastattelusta kun varsinainen toteutus alkaisi. Paperiluonnokset oli jo valmiina, mutta en suostunut niitä vielä näyttämään. Lintuhahmojen asentoja suunnitellessani tutkin eläinkirjojen kuvia ja lajikuvauksia tiaisista.

Aloitin projektin toteutuksen maalaamalla maakellarin seinäpinnan mustaksi sokkelimaalilla. Mustalle pohjalle tein karkeat luonnokset lintuhahmoista, mutta oli vielä epäselvää mitä keksisin taustalle.

Tuskailin vuodenaikojen vaihtelua; mikä olisi sellainen tausta joka toimisi sekä kesällä että talvella ilman ristiriitaa ympäristön kanssa? Maalatessa muistin että Vesitornin sokkelissa ja portaissa on käytetty mustaa liuskekiveä upotettuna betoniin, joten lähdin versioimaan sitä muotokieltä, jotta valmis maalaus istuisi yhä paremmin ympäristöönsä ympäri vuoden.

Meillä Riihimäellä ei ollut pilvenpiirtäjiä, mutta ei arkkitehti Erik Bryggmanin vesitorni kyllä yhtään kalpene Empire State Buildingille, jos multa kysytään. Sen oon versioinut vuosia sitten myös kustomoidun farkkurotsini selkään.

Saatuani taustan päätettyä, aloitin varsinaisen maalaamisen siitä, jonka jälkeen pystyin keskittymään lintuihin. Jos mietit miksi aiheena on linnut, joista yksi kuollut, siihen on syynsä joka juontaa 1970- luvun lopulle. Samoihin aikoihin kuin tämä kuva jouluna 1977. Ukki oli tehnyt mulle tukkirekan puusta ja sen lisäksi kivikovana urheilumiehenä hankkinut mulle etualalla pilkottavat ekat putkiluistimet sekä klassisen Jofa- kypärän. Kuvassa keskellä myös ukin äiti Toini.

Tuohon aikaan asuin lapsuudenkodissani, muutaman kivenheiton päässä uimalasta. Siihen aikaan lapset sai kulkea aika huoletta ja seikkailin alle kouluikäisenä usein lähimaastoissa. Myös kaikki isovanhemmat asui lähistöllä, joista äidin isä eli ukki työskenteli Kauppaoppilaitoksen vahtimestarina ja asui koululla talonmiehen asunnossa. Välillä kävin ukkia itsekseni moikkaamassa ja niin silläkin kertaa. Olin löytänyt jotain jännää uimalan maastoista ja löydöstä piti kertoa tietysti eteenpäin. Itse en tätä tapahtumasarjaa muista, mutta ukki kertoi tapahtumasta äidille, joka myöhemmin minulle. Ukki oli tehnyt pihatöitä, kun olin mennyt hänen luokseen ja sanonut "Ukki tuu kattomaan" ja lähtenyt kulkemaan löydön suuntaan. Ukki jätti hommat sikseen ja lähti seuraamaan. Johdatin ukin kuolleen linnun luo, jota olin osoittanut sormella ja sanonut "Kato". Hetken lintua katseltuamme lähdin takaisin kotiin ja ukki palasi pihatöihin työpaikalleen. Tämä ukin reaktio, jossa työt laitetaan syrjään ja kuunnellaan mitä lapsella on asiaa, on äärimmäisen tärkeä käytösmalli aikuisena olemisesta itselleni. Jos monta kertaa vastaa lapselle: "Nyt on työt kesken, katsotaan kohta", niin pian lapsi ei enää kerro asioita ja se rapauttaa luottamusta. Tarinasta huolimatta saatat miettiä edelleen, miksi juuri tällaiset linnut. Ukin sukunimi oli Tiainen.

Käytin seinän maalaamiseen yhteensä viikon verran, eli ekan pätkän kesälomastani. Mietin kuinka valitettavan monesti tulee tehtyä asioita tiukasti aikataulutettuna, eikä kerkeä nauttia niistä kunnolla, kun siirtyy jo seuraavaan. Halusin maalata rauhassa, fiilistellä kotikulmia, sekä antaa aikaa maalaamista seuraamaan saapuneille ihmisille. Kutsuin myös lisää Tiaisia paikalle, eli Ville- serkkuni perheen, jotka myös asuvat lähimaastoissa. Tarjosin serkun lapsille mahdollisuutta osallistua maalaamiseen muutamalla suihkauksella ja näin saatiin myös neljäs sukupolvi mukaan maalausta tekemään. Ehkä muksut joskus muistelee seinän maalaamista samalla tavoin kuin minä sitä kokemusta ukin kanssa. Serkku myös toi lisäfiiliksenä maalarille sixpackin Vichyä, joka niin ikään oli ukkimme tavaramerkki ja vichyä kului paljon.

Myös omat vanhemmat kävi aikuista lastaan huoltamassa maalauksen äärellä; äiti toi itse tekemiään eväsleipiä ja kahvia termarissa. Faija toi pizzaa ja Pepsiä. Muitakin vierailijoita kävi yllättävän paljon; sukulaisia, tuttavia sekä tuikituntemattomia ihmisiä. Yksi pariskunta tuli kuulemma Hyvinkäältä vartavasten katsomaan maalauksen etenemistä. Toisena päivänä tuli joukko kilpapyöräilijöitä kisa-asuissaan, olivat kuulemma lähteneet Janakkalasta ja yksi välietappi oli mun maalaus. Mieleen jäi myös eräs äiti, joka alle kouluikäisten lastensa kanssa tuli jutulle. Perhe asuu lähellä ja muksuilla oli juuri hetkeä aiemmin ollut koppakuoriaisjahti päällä, pojalla oli muutamia koppareita pienessä ämpärissä. Kertoessani heille taustatarinaa samaistuin poikaan 50 vuotta aiemmin tapahtuneella kokemuksellani. Kaiken kukkuraksi kahtena päivänä seinää maalatessani huomasin viereisen koivun oksalla sinitiaisen, joka seurasi oksalla touhuilujani. Puhelinta kaivaessa se jo lehahti lentoon enkä saanut kuvaa, mutta kiitos käynnistä.

Kauanhan siinä meni ajatuksesta toteutumiseen. Mutta joskus kannattaa toivoa, ehdottaa, malttaa ja odottaa. Kiitos Riihimäen kaupunki haaveen toteuttamisen mahdollisuudesta.

Maalauksen molemmilla puolilla olevien nurmikkoisten kumpareiden kasvusto tallautui pahasti viikon aikana maalausta tehdessäni, mutta kunhan kesä etenee ja ympäristön kasvit eheytyy, linnut istuu yhä paremmin vihreyden keskelle. Ja saa nähdä miltä ne näyttä talvella lumen ympäröiminä.

Saatuani maalauksen viimeisteltyä, suuntasin vielä Riihimäen hautausmaalle kertomaan ukille maalauksen valmistumisesta.

Haudalla korkkasin serkun tuoman vichytölkin, josta lorautin puolet nurmelle ja hörppäsin tölkin loppuun hautakiven pintaa taputtaen. Kiitos ukki.

Roolimallini Extreme Duudsonit

Käytiin pääsiäisenä katsomassa perheeni kanssa uusi "Duudsonit- Kotiinpaluu" -elokuva. Tottakai olisin mennyt katsomaan sen joka tapauksessa, mutta nyt ehdotus yhteiseen leffailtaan tuli omalta 25- vuotiaalta lapseltani. Leffan ansiosta aloin miettimään omaa historiaani ja sitä kuinka merkittävä osuus Extreme Duudsoneilla on itselleni ja lapselleni ollutkaan vuosikymmenten aikana. Näin ensimmäisen kerran Duudsoneita työkaverini Samin opiskelija-asunnossa Herttonmiemessä Moon TV-kaapelikanavalta 2000- luvun alussa. Fanittaminen alkoi välittömästi, koin samaa innostumista kuin nähdessäni ensimmäisen Yhdysvaltalaisen Pelkokerroin ohjelman samoihin aikoihin. Vähän myöhemmin löytyi vielä Jackass täydentämään inspiraatiota antavia hölmöilyesikuvia.

Kaikki kolme ohjelmaa oli jotain aivan muuta, kuin mitä oli aiemmin nähty tv:ssä. Sekä kuitenkin sukua sille, mitä itse olin touhuillut pääasiassa yksinäni: itsensä haastamista vaarallisilla ja hölmöillä tempauksilla. Sillä erotuksella että mulla ei ollut kavereita joiden kanssa olisin kokemuksia hankkinut. Tai olihan niitä kavereita kyllä, mutta aina kun sain jonkun typerän ajatuksen mieleen, joka olisi ollut hauska toteuttaa, muut pitivät ideaa liian hölmönä tai vaarallisena. Kun muut ei ideoille lämmenneet, toteutin idikset itse, jonka myötä kuulin myöhemmin itseäni kutsuttavan selän takana Hullu Pete- nimellä.

Ala-asteella 80- luvulla roolimallina oli Mustanaamio ja Hämähäkkimies, joiden innoitamina piirrettiin omia sarjakuvia muutaman luokkakaverin kanssa. Jani, Henrik ja Mikko tyytyivät pääasiassa piirtelyyn, mutta välillä sain heitä yllytettyä pieneen kiipeilyyn kallioilla tai rakennusten ulkoseinillä sarjakuvasankarihenkisesti. Mulle supersankarit oli idoleita, joita matkin hyppiessäni sillalta lumihankeen tai kiipeillessäni ränniä pitkin kerrostalon katolle, kun kaverini tyytyivät katsomaan kauhistellen vierestä, joka tietysti motivoi itseäni tekemään yhä uhkarohkeampia temppuja. Muutamaa vuotta myöhemmin löysin graffitin ja sen kautta sain sydämentykytyksiä spraypurkin kanssa, mutta sen myötä myös ilkivaltainen vandalisointi ikkunanrikkomisineen tai fillareiden hajottamisineen oli jonkin aikaa aktiivista kaverini Markon kanssa. Onneksi se tuhovimma kuitenkin loppui jo 90- luvulle tultaessa. Kokkihommissa -90-luvun lopulla tutustuin Helsinki- Vantaan lentoasemaravintoloissa Samiin ja Tommiin, joiden kanssa oli todella paljon hauskoja hetkiä keittiön lisäksi urheilun tai yöelämän tiimoilta. Mutta silti kun tilanne meni siihen hölmöilyyn jossa oli riskinä sattua enemmän, Sami ja Tommi olivat lähinnä se yleisö, jotka seurasi vierestä tempauksiani vaikka eri paikoissa hyppiessäni ja kiipeillessäni. Tarinoita päähänpistoistani kerrottiin usein muiden kuin itseni toimesta illanvietoissa ja niille naurettiin toki hyvässä hengessä.

Silti kaipasin aktiivista ja tapaturmahakuista kroppansa likoon laittavaa kanssahölmöilijää kuten Jukka & Jarppi temppukerhossa kikkaillessaan vaikka parikärrynpyörä- tempussa. Lopulta se paras hulluttelukaveri piti tehdä itse. Oma lapsi saapui perheeseemme kesällä 2000, joten kun näin Extreme Duudsonit, Pelkokertoimen ja Jackassin, oma uhkarohkeilukaverini oli jo kasvamassa kotona. Pojan varttuessa saimme yhdessä kokea lukuisia seikkailuita ja hullutteluja kiipeillen, hyppien ja stiigaillen, mutta kuitenkin tietysti lapsen ikä ja turvallisuus huomioiden. Vaikka ehkä sivustakatsojat toimintaa paheksuivatkin, poika sai vastuuta ja luottamusta, joka onnistuessaan kasvatti itseluottamusta ja luovuutta. Oman lapsen kanssa kikkaillessa koin suurta mielihyvää nähdessäni lapsen innostuessa ja onnistuessa iskän ehdottamissa asioissa kuten vaikka Suomenlinnan muureja kiivetessä sormet kivien raoissa tai Puuhamaan leikkilaivan mastokoriin kiipeämisessä, vaikka tässä vaiheessa se tapaturmahakuisuus olikin tietysti minimissä ja ikätasoisesti. Hallitut itsensä haastamiset kasvattivat myös pojan kropanhallintaa ja riskinhallintakykyä pienestä pitäen.

Samaan aikaan kikkailtiin myös vanhan Riksu-kaverini Teemun kanssa kanoottiretkillä uhkarohkeillen mm. koskenlaskuissa sekä Lontoossa 2005, jonne otettiin Duudsonihengessä myös kustomoitu Stiga-rattikelkkani mukaan. Miksikö? No stigalla tietysti laskettiin hotellin sisällä portaita sekä pitkin Lontoon katurakenteita. Metrossa Bobbyt kyseenalaisti meiningin ja meni selittelyksi.

Teemun ja Anssin kanssa hulluteltiin myös 2009-2010 PPK RUN- kisassa pitkin Suomea, joka oli tavallaan laajemman kaveriporukan suomalainen versio Gumball- autoilukisasta. Meidän joukkueen taktiikka oli suorittaa kaikki rastit alasti ja 2009 sillä taktiikalla voitettiin koko skaba.

Kun Pelkokerroin tuli Suomeen, siihen haettiin osallistujia ja täytin hakukaavakkeen innoissani. Mutta jo silloin oli tositv:n osallistujahaku kääntynyt siihen että kilpailijoina oli lopulta jotain puolivillaisia semijulkkiksia, joilla se sisu oli aika laihaa ja enemmän he hakivat näkyvyyttä uralleen. Silloin innokkaat tavisrämäpäät jäi rannalle. Onneksi sain kuitenkin pienen sauman testailla rajojani kun Duudsoneiden isännöimänä Helsingin Amarillossa oli Pirulliset Bileet, jonne mentiin silloisen työkaverini Laurin kanssa kisaamaan tiiminä. Skabassa söimme lampaan silmiä ja toukkia sekä rikottiin kattotiiliä päähän lyöden. Putosimme ikävästi jatkosta kun kiinnitin nitojalla paperia Laurin takapuoleen ja nitoja meni epäkuntoon kaikessa tohinassa.

Vuonna 2005 oltiin Rukalla isäni ja veljeni kanssa, jolloin puhuttiin paljon koulutuksen tärkeydestä. Faijan ja broidin mielestä koulutus on kaiken perusta. Itse väitin kivenkovaan että jos on tarpeeksi intohimoa ja saa asioita aikaan, voisi myös graffitinkin parissa menestyä, kuten vaikka lumilautailijat, jotka kiersi maailmaa tehtyään snoukasta ammatin, tai Duudsonit joiden ura oli kasvanut jo kansainvälisesti merkittäväksi. Graffitissa oli vielä nollatoleranssi päällä ja työskentelin Rajavartiolaitoksessa. Olin graffitin parissa tutustunut ex-ammattilaislumilautailija Aleksiin, joka myös breikkasi. Aleksi opiskeli graafiseksi suunnittelijaksi, mutta työskenteli myös snoukan parissa yhä, vaikka etenkin polvien terveys alkoi reistailla. Kaipasin jännitystä ja mietin kuinka graffitin parissa olisi upea kerätä jännittäviä kokemuksia eikä se olisi iästä kiinni. Kun Stop Töhryille loppui 2008, perustimme ex- snoukka-ammattilaisten Aleksin, Anssin ja muutaman muun maalarin kanssa hip hop kulttuuriyhdistys Funk On ry:n, jonka myötä löysin samanhenkisiä innokkaita riskinottajia, joille adrenaliini on antanut voimaa. Funk On alkoi edistää katukulttuuria nuorten parissa spraymaalaamisen keinoin ja luvallisesti.

Se mikä vähän harmittaa, on kun hyppäsin lumenpudotuskeikalla tahallani teollisuushallin katonharjalta lumihankeen 2012 murtaen selkäni neljästä kohdasta, se aiheutti 12-vuotiaalle pojalle trauman jota en olisi halunnut tuottaa. Toki kaikenlainen kikkailu on hypyn jälkeisen kuntoutuksen jälkeen jatkunut yhdessä ja erikseen vaikka selässä onkin 6 ruuvia, mutta poika on sen jälkeen aina ollut korostuneen huolissaan ja jännittää puolestani.

Silti elämä jatkui leikkausten ja kuntoutuksen jälkeen ja kattohypyn vammojen seurauksen myötä on elämään tullut myös paljon todella hyviä asioita pakotetun työelämän uuden suunnan kautta. Ellei selkä olisi murtunut, en olisi joutunut kouluttautumaan uudestaan enkä ehkä koskaan löytänyt lastensuojelualalle tai päässyt viemään katutaidekuvioitani näin pitkälle Aku Ankkaan asti.

Nyt vuonna 2026 tätä kirjoittaessa poika on käynyt läpi armeijan erikoisjoukot Utissa ja työskentelee palomiehenä Helsingissä. Itse työskentelen yhä lastensuojelussa yllyttäen työlapsia hakemaan omia rajojaan laillisten asioiden parissa ja selvinpäin. Viimeisessä kuvassa oikealla on veljeni, joka 2006 yleni marketpäälliköksi ja onnittelin häntä Päällikkö- hupparilla. Ja jos fanituote- ja erityisesti myynnistä puhutaan pari sanaa, niin myös se on ollut kokonaisuudessa merkittävää, myös lapset huomioiden. Suuri hatunnosto Duudsonit Activity Parkien perustamisesta ja sen kautta taas kerran monipuolistumisesta. Nyt Duudsonit ovat ikääntyneet, isäytyneet ja luoneet nahkansa moneen kertaan, jonka myötä Duudsonit Kotiinpaluu- leffassa oli mukana elementtejä eri ohjelmista läpi vuosikymmenten. Vaikkei enää Jarpin ihmistikkataulua ollutkaan, Possesta tuttu korvanappi-piilokamera istui hyvin leffaan H-P:n häävierailulla, samoin upea kikkailu jossa Jukan nuorin lapsi Isabella ajaa autoa. Ekassa Duudsonileffassa ihailin Jarnon luontokuvauksen upeutta ja nyt leffassa oli väkevää tunnelatausta kuten Duudsonit tuli taloon ohjelmissa. Vaikka kaipaankin temppukerhon karkkisylkipopcorneja sekä stigailua auton perässä, on siisti nähdä kuinka sankarit on säilyttäneet viittansa ja vaikka ympäristö muuttuu, siitä huolimatta Jätkä on eläin.