Vuosi 2015 oli hieno; paljon onnistuneita juttuja, paljon säätöjä,
paljon epäonnistuneita juttuja sekä muutama "vaikeuksien kautta voittoon"-
tyyppinen tapaus. Niistä merkittävimpänä ja ehkä merkillisimpänäkin on
Case Kemijärvi, eli #taidetta lähellä -projekti.
Projektista kuvattu videomateriaali julkaistiin youtubessa vuoden lopussa,
mutta vaikka video kestää 18 minuuttia, tapahtui tuhansia minuutteja taustalla,
joista filkka ei kerro aikarajoitusten takia. Koska Kemijärvi antoi paljon iloa
työryhmäläisten vuoteen, kerron tarinan taustoja täällä blogissa 3-osaisena
jatkokertomuksena, jotka julkaisen kuitenkin samaan aikaan. Kuvat on pääasiassa
omia kännyräpsyjä, poislukien Sampan paremman laadun fotot.
Hypätään ajassa aluksi lähes vuosi taaksepäin, kun alkuvuodesta 2015 näpytimme
toisen kaljupään kanssa läppäreitämme Helsingissä Katutaidetila Leiskuvan konttorilla.
Kasasimme yhdessä Marko "ACTON" Saarelaisen kanssa hakemusta erääseen
Helsingissä julkaistuun katutaideprojektiin. Loppujen lopuksi se mitä haimme
jäi saavuttamatta, mutta ajankäyttö ei mennyt hukkaan. Markon vaimo Saija Salonen
oli myös paikalla ja löysi netistä toisen projektin, johon haettiin tekijöitä.
Mietittyämme hetken, päädyimme hakemaan siihenkin mukaan. Molemmissa
hakemuksissamme toimintaperiaate oli hyvinkin samankaltainen, joka teki hakemisen
meille helpoksi, kun kerran se projekti-ideapohja oli jo olemassa.
Muutamia viikkoja myöhemmin saimme ilmoituksen, että meidät haluttiin mukaan
konseptiin. Saijan löytämän projektin tilaajana oli Setlementtiliitto
ja homman nimi oli:
Taide lähiöiden yhteisöllisyyden vahvistajana -projekti oli Suomen Setlementtiliiton koordinoima asukasyhteisöille suunnattu taideprojekti. Projektissa vahvistettiin lähiöiden ja asukasyhteisöjen yhteisöllisyyttä ja moniarvoisuutta taidemenetelmin.
Meidän määränpäämme tulisi olemaan Kemijärvi, joka kuulosti sopivan eksoottiselta
ja haastavalta. Ennakkotiedustelujemme mukaan niin pohjoisessa lapissa ei
kunnon spraymaaleja myisi kukaan ja tuskin kovin kattavaa graffitiskeneäkään olisi.
Jokin aika aiemmin olin lisäksi lukenut artikkelin HS: Tyhjien talojen maa
josta selviää, kuinka kaupunki on kuihtumassa käsiin.
Oli myös selvitettävä keitä yhteistyökumppaneita saisimme mukaan projektiin,
joka tulisi viemään paljon aikaa ja ajokilometrejä.
Tiimimme vahvistui lopulta meidän kahden lisäksi kolmelta taholta.
Spraymaalit päätimme hankkia Geezers the Shop kautta ja
meidän lisäksemme työpajaohjaaja-osastoa vahvisti Jani "Katupaimen" Liukkonen
jolle lappi ja Kemijärven seutu on kuin toinen koti, aiempien projektiensa ansiosta.
 |
| Multimediamestari, Keinutuoligraffari ja Katupaimen |
Kokonaisuus haluttiin myös saada tallennettua tilaajalle valokuvin ja videotallentein,
josta puolesta vastasi Multimediamestari Samppa Batal. Sampan ja Markon kanssa
painelimmekin huhtikuun lopulla kuvaamaan houkutteluvideon, jolla saisimme
Kemijärven asukkaat mukaan projektiin kanssamme taiteilemaan.
Kesäkuulla tuli aika kääriä hihat ja hypätä junaan.
Tiimimme kulki määränpäähän useampaa reittiä samaan aikaan, koska oli
kesä ja lomakausi käynnissä. Jani ja Marko kulkivat perille autoillaan, minä ja
Samppa käytimme mahdollisuuden junailla lappiin ja starttasimme Pasilasta.
Seuraavat 14 tuntia istuisimme selkä menosuuntaan.
NELJÄTOISTA TUNTIA!?!
Makuuhyttiä mietittiin, mutta oli liian luxusta meidän budjettiin...
No, oli aikaa spedeillä ja junassahan ei tarvitse paikallaan jäpittää välttämättä.
Matkan alkajaisiksi piti kostuttaa kurkkua yksillä neuvoa antavilla ravintolavaunun
yläkerrassa. Sen verran hinnoissaan oli pirtelöt, että jäi tosiaan vain yksiin,
loppumatkan juomapuoli oli hoidettu matkan ajaksi vichyllä repussa.
Ravintolavaunuun tukeuduttaisi aamupuuron vaiheessa, mutta iltapala uupui.
Teki vähän mieli pizzaa, saisikohan sitä jotenkin säädettyä?
Läppäri käteen ja KVG.
Seuraava vähän pidempi pysähdys olisi Tampereella, jolloin voisi
keretä noutamaan lätyt, kun junan ottaisi lisää matkustajia laiturilta.
Linjat kuumaksi ja sanoista tekoihin.
Pitsat hanskassa kohti junaa juostessa onnistumisen tunne oli mahtava.
Sampan kanssa intoilimme innovatiivisesta ongelmanratkaisukyvystämme ja
pohdimme, voisiko pizzan tilaamisesta junaan tehdä kännykkäsovelluksen?
Jos joku osaa niin anna palaa. Meidän kyvyt ei siihen riitä.
Muttei Samppa suotta ole Multimediamestari, näppärästi näytti
ruokailukin muuttuvan meemihenkiseksi materiaaliksi.
Junamatkoilla vietän aikaani yleensä nenä kiinni kirjassa, tai ikkunalasissa.
Nytkin tuli ikkunagalleriasta muutamia taideteoksia bongattua, joista olkoon
esimerkkinä cargovaunu kiskoilla.
Seinäjoen kohdalla koetin kuvata auringonlaskua, mutta ei oikein onnistunut
väritaivaan tallennus. Tietämättäni ikuistin myös loppupuolen projektiin
vahvasti liittyvän osa-alueen, mutta palataan siihen myöhemmin...
Pikkuhiljaa väsymys alkoi ottaa valtaa ja Samppa simahti höyhensaarille.
Koitin itsekin nukkua mutta aika pätkittäin onnistui, kun muutaman penkkirivin
päässä joku pitkätukkaporukka kittasi kylmälaukustaan olutta ja
lauloi juomalauluja, aamuun saakka. Konduktöörikin niitä huomautti jonkun
naismatkustajan pyynnöstä, mutta kuten tiedätte:
"Born to be wild, paitsi himassa". Rovaniemellä ne viimein poistuivat.
Rollossa oli muutakin hyvää kuin häirikköjuomareiden pääteasema.
Aseman muurissahan oli seinämaalauksia!
Etenkin postin rekka miellytti kovasti, nerokas toteutus,
tämän toteutuksesta olisi kiva tietää enemmänkin.
Jos multa kysytään, niin tuohan on tilaan sopivaa Katutaidetta,
mainostarkoituksessa kyllä, mutta kuitenkin.
Aamuaurinko oli saanut vierustoverinikin hereille ja Samppa imuroi
kylmää pizzaa aamupalakseen kalapuikkoviikset värähdellen.
Lopulta kiskot päättyivät ja purkautuessamme junasta, Kemijärven
yhteyshenkilömme Mikko Kellokumpu marssi vastaan pirteästi ja toivotti
meidät Setlementtiliiton puolesta tervetulleeksi lappiin.
Mikko oli valmistellut tuloamme vastaanottamalla työpajailmoittautumisia
ja säätämällä taustakuvioita omalta osaltaan yhdessä Kemijärven nuorisosihteeri
Kaisu Kilpeläisen kanssa.
Mikko oli myös levittänyt työpajailmoituksiamme perinteisemmällä
tuulikaappijuliste-taktiikalla paikallisten pienyrittäjien luvalla. Tällä tavoin haluttiin
varmistaa että mahdollisimman moni kaupunkilainen ikään tai taustaan katsomatta
voisi osallistua työpajaamme.
Mikon kyyditsemänä pääsimme perille kohteeseen;
Kuumaniemen koululle. Marko perheineen oli myös päässyt perille
viereiseen hotelliin ja Jani oli majoittunut lainaamaansa matkailuvaunuun
Kemijärven leirintäalueelle. Sovimme tapaavamme koululla pikapuoliin.
Mikko ja Kaisu olivat selvittäneet kohdetta yhdessä Kemijärven kaupungin
teknisen toimen kanssaja hyvässä hengessä käydyt neuvottelut saivat hyvän
lopputuloksen. Koulurakennus oli oikein hieno ja oikeastaan on sääli että noin
vankkarakenteinen ja suuri rakennus joutuu purkuun.
 |
| foto: http://static.panoramio.com/photos/original/3260288.jpg |
Etukäteen olin toki tyytyväinen että kohde työpajallemme löytyi sisätiloista
purettavassa rakennuksessa, mutta ehkä silti kohderakennus edelleen oli paikallisille
kuuma peruna? Googlaamalla selvisi seuraavaa..
Paikallisten suhtautumisen lisäksi oli nippu muitakin kysymyksiä ilmassa:
- saammeko osallistujia?
- jos saamme, riittääkö työvälineet?
- kuinka kaupunkilaiset ottavat vastaan graffitimaalarit Helsingistä?
Ei muuta kuin ottamaan selvää. Pitkän matkan ahtaasti matkustamisen
aiheuttamana sekä Markolla että itselläni oli paikat todella jumissa ja selkä kipeänä,
mutta laitoimme rollaattorimme parkkiin ja suuntasimme sisätiloihin.
Käytävillä laahustaessamme löytyi muutamia aarteita, kuten
kirjoituskone, josta media-alan konkari Marko ei malttanut pitää näppejään erossa.
 |
| foto: Samppa Batal |
Koululta oli edellisen kerran lähdetty selkeästi haikeissa tunnelmissa.
Vaan eipä mitään.
Asetuimme taloksi ja pystytimme kisatoimistomme toisen kerroksen
suurimpaan luokkaan. Ensin vähän suurimpia pölyjä luuttuamaan ja sitten
työkalujen kimppuun.
Boxien avaamisesta piti ottaa ilo irti isolla kädellä:
Kun kotipesä oli nyt otettu hallintaan, siirryimme seuraavalle tontille.
Mikko opasti meidät Lahtelan vuokrataloalueelle, jossa sijaitsee mm. päiväkeskus
päihdekuntoutujien toimintaa varten.
Kuvasimme hieman pihapiiriä, josta oli kuulemma lähitulevaisuudessa menossa
purkuun parikin kerrostaloa, jotka oli jääneet tyhjilleen.
Hätäisesti voisi luulla päihdekuntoutujien asuttamaa vuokrataloaluetta
pelottavaksi paikaksi. Mutta myös heillä sykkii sydän rinnassaan
ja seinäkirjoituksista päätellen sitä rakkautta riittää vaikka muille jakaa.
Sisällä meille tarjottiin kahvia, mehua ja nokkoslettuja hillolla,
oikein maukasta. Houkuttelimme porukkaa mukaan maalaamaan
seuraavana päivänä alkaviin työpajoihin ja innokkuutta asiaan tuntuikin olevan.
Jatkoimme tutustumista ympäristöön ja tässä yhteydessä löytyi myös muutamia
seinäspreijauksia, joista päätellen skene ei todellakaan ollut kovin aktiivinen.
Hieroglyfeistä voi katutaide-grafologi päätellä, että suihkiminen
tunnelissa oli tapahtunut varmaankin rautakauppamaaleilla 1980-luvulla,
eikä kaupungin buffausaktiivisuuskaan siis ollut kovin korkea.
Mutta korkeutta kyllä löytyi muualta.
Kotavaaran näköalatornihan oli käytävä katsastamassa, jonne Mikko
johdatti meidät ihailemaan maisemaa lintuperspektiivistä.
Valokuvien upeuden maksimoimiseksi nousin tornissa niin ylös kuin pääsee.
(videolla huomaatte että Jani on asiasta hieman huolissaan)
mutta näkymät oli kyllä taivaalliset.
Ensimmäinen osa blogisarjasta on hyvä päättää maatilalle,
jossa maalausjoukkueemme ottaa tuntumaa maaperään
Tarja Mouhin traktorin kyydissä.
Siirry osaan 2 jos maalaus kiinnostaa:
