lauantai 2. tammikuuta 2016

Lapin Loiste- graffitiseikkailu Helsinki-Kemijärvi, osa 2


Kemijärviprojekti, osa 2 jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi:
Nyt alettiin hommiin.
Työpajan aluksi esittelimme itsemme ja neuvoimme hieman tekniikoita.
Sitten aloimme piirtämään luonnoksia ja tutustumaan toisiimme kynäilyn ohella.


Kaikki huolemme osallistujien määrästä ja meihin suhtautumisesta oli ollut
turhaa. Porukkaa tuli lopulta enemmän kuin olimme uskaltaneet toivoakaan ja 
hyvä yhteishenki oli aistittavissa joka solulla.


Mitä isommat edellä...
...sitä pienemmät perässä


Koulun tilat oli työpajalle enemmän kuin omiaan. 
Liitutaulu oli opastuksessa mahtava apuväline ja kun taiteilu alkoi, pystyimme 
hyödyntämään luokkahuoneista löytyneitä hylkytavaroita myös maalauspohjina, 
kuten pikkuväki ylempänä.


Lahtelastakin saapui porukkaa. Oman isäni ikäluokkaa oleva osallistuja
kertoi edellisenä päivänä elämäntarinaansa. Mies oli aikoinaan ollut kuvaamataidossa
kiitettävän oppilas ja piirtänyt paljon. Muutamat vuosikymmenet oli kuitenkin kuluneet
enemmän pää pyörällä ja Lasol -purkki kourassa, mutta onneksi se ajanjakso 
oli jo takana. Spraymaalilla mies ei ollut maalannut aiemmin, mutta niin vain syntyi 
seinälle Elvis Presleyn sivuprofiili kahdella värillä taiteillen.
Hyvin vahvaa tulkintaa, jota ihailimme Markon kanssa pitkään.


Tavoitimme Janin kautta myös nuoren pariskunnan, jolla elämä oli pitänyt 
sisällään ikävuosiin nähden enemmän kuin tarpeeksi kuhmuja ja kolhuja.
Ei kolhuista sen enempää, mutta nyt heillä näytti yhteistyö sujuvan 
hyvinkin näppärästi. Kun iskä ja äiti maalasivat piissiä, sillä aikaa 
vaari vahti pienokaista, jolla selkeästi oli myös kiinnostusta aiheen pariin.


Lopputulos seinässä oli oikein virkistävä, vähän uhmakas, mutta silti söpö.


Ja jos joku graffajamppa nyt haukkoo henkeään maalatun sanan vuoksi, niin 
otahan ihan iisisti. Kukaan ei ole pöllinyt kenenkään sanaa, eikä RELA-crew ole 
muuttanut Kemijärvelle. Jos muuten oikein tarkkoja ollaan niin samaa sanaa on jo 
ajat sitten ilmestynyt Espoossakin seinille, mutta sekään ei liity tähän mitenkään.
Silkkaa sattumaa.


Nuoremmat herrasmiehet pitivät writersbench-tyyppistä palaveria rappusissa 
pohtien yhteisen duuninsa toteutusta ja kuka tekisi minkäkin osan piissistä.
Kun roolijako oli selvä, alkoi kannut laulamaan.


Poikien peintatessa porraskaiteeseen "top 2 bottom + end 2 end" -
tyyppistä ratkaisua, toisella puolella kaidetta oli katutaiteellisempi meninki.
Siellä piirrettiin maalitusseilla hellehuivit heiluen ja välillä
hyväntuulisesti naureskellen.


Ensimmäisen päivän työpajasessarit oli pikkuhiljaa ohi. 
Me keinututuoligraffarit jatkoimme päiväämme jumppauttamalla etusormiamme 
vielä muutaman tunnin verran. Työpajojen vetämisen lisäksi oli tietysti 
itsekin päästävä maalaamaan.


Marko lähti liikkeelle "hieman" haasteellisemmalla nurkanvaltauksella.


Itse hain inspiraatiota koulun nimestä ja kaupungissa kuvatusta 
Taivaan Tulet-televisiosarjasta ja sijoitin piissini lämpöatterin ylle.


Saimme myös vieraita jatkuvasti, kun projektimme kiinnosti myös niitä,
joita varsinainen maalaamiseen osallistuminen ei kiinnostanut. Jani jutteli mukavia 
ja kertoi luonnoksestaan myös YLE Lapin toimittajalle. 


Samppakaan ei malttanut pitää näppejään irti spraymaaleista.
 Kamera syrjään ja testit käyntiin.


Ja tietysti making-of-posekuva- uudenkarheissa keltaisissa vitosen lantsareissa, 
suoraan Kemijärven lähikaupan alelaarista.
Olisin itsekin ostanut samanlaiset, muttei ollut oikeaa kokoa.
Läppä alkoi ylipäänsä olla sitä tasoa, että oli lähdettävä lepäämään välillä.

Päästyämme majoitukseen Janin ystäväpariskunnan vierashuoneeseen, 
Samppa oli jo käymässä tutimaan.


Eihän sellainen peli vetele. Ilta oli vielä nuori, vaikka kello oli jo ohi keskiyön. 
Ylipuhuin kalapuikkomiehen pukemaan päälleen uudelleen
ja lähdimme tutkimaan maisemia lapin yöttömään yöhön.


Kävimme katsomassa rautatieaseman takamaastossa aukeavaa näkymää,
rautatiekivikasan päältä. Sieltä näkyi riveittäin vihreän kullan maan antimia 
halki, poikki ja pinoissa silmänkantamattomiin saakka.


Tukkipinojen tuijottelun jälkeen oli aika vedellä hirsiä muutaman tunnin verran,
aamulla oli edessä paluu takaisin työpajahommiin.


Kisatoimistoluokkamme yläkerrassa oli toinen saman kokoinen luokkatila, 
joka otettiin myös maalauskäyttöön. Tyttöporukka toteutti yhdelle seinälle
makeaa tikkarimetsää, jossa auringon virkaa toimitti muffinsi.
Lapin Kansa-lehtikin halusi tyttöjä haastatella

foto: Samppa Batal
Viereisellä seinällä edellisen päivän rappukaidetta yhteistyössä maalanneet pojat 
maalasivat nyt omia piissejään. Siinä ohessa vähän spekuloitiin kotimaisen 
puhemusiikin tekijöitä ja räppilyriikoiden todenperäisyyttä.
Ainakin Likaisen Etelän tarinat tuntui poikia mietityttävän.


Työpajaan saapui äitinsä kanssa myös nuorimies, joka harrasti vähän
eksoottisempaa talviurheilua. Lajin nimi on sitski ja siinä lasketaan yksisuksisella
kelkalla alas slalomrinnettä. Antti käyttää laskiessaan suksisauvojen sijasta 
eräänlaisia kyynärsauvoja, joiden kärjessä on pienet sukset. Nämä sauvat
hän halusi nyt maalata vaneripohjalle, jonka saisi sitten vietyä omaan huoneeseensa.

Autoimme Markon kanssa hieman teippisapluunoiden muotoilussa, joita hyödyntäen
Antti suihki sauvat pohjalle ja sitten teippasimme ne piiloon.
Sen jälkeen taas kannu laulamaan ja lopulta teipit pois.


Lopputuloksena syntyi hieno taulu omaan huoneeseen. 
Mutta jollainhan se taulu piti kuljettaa kotiinkin, joten soitto isälle, joka
tulisi kuskaamaan pakettiautollaan luomuksen kotiin.


Sitten tapahtui myös jotain täysin ennelta arvaamatonta.
Antin isä olikin ...hmmm... vähän erikoisempi tapaus.
Kun Pasi pääsi paikalle, hän innostui maalipurkeista samalla sekunnilla ja 
tokaisi Antille: "Hei pitäisköhän mun maalata toi auto samantien?"

Heh heh, hyvä vitsi, tottakai pitäis maalata.

Muutamaa nanosekuntia myöhemmin käytävän ikkunasta näkyi pihan
parkkipaikalla jotain epämääräistä toimintaa.


Kylähulluksikin itseään tituleeraava iskä Vierelä siellä koristeli 
Pasin Hiacen kylkiä uuteen loistoon varmoin ottein.


Joku saattaa paheksua kuinka isolta mieheltä lähti mopo käsistä, mutta 
entäs sitten? Pasi oli ihan liekeissä ja niin oli pian Hiacekin.
Mahtava meno, nyt on rokkenrollia!


Kesäinen sadekuuro saattoi sammuttaa suurimman luovuuden roihun ja 
hiace ei saanut enempää kannutusta niskaansa. Pasi heitti muun perheen 
tauluineen kotiin ja palasi sorvin ääreen, eli Kemijärven Kuvanveistoviikoille 
puuta veistämään yhdessä kansainvälisten veistäjien kanssa.

(Tähän väliin on lisättävä, että nyt kun kokoan blogia, huomasin vanhoista 
meileistä hauskan yksityiskohdan: etukäteen kouluprojektia valmistellessamme 
olin meilannut 4.6.2015 Mikolle näin:

"Meidän tapahtumalla on näemmä myös "kilpailija" Kansainvälinen kuvanveistoviikko:
 http://www.visitkemijarvi.fi/fi/kemijarvi/tapahtumat/1423558793/ Tässä voisi olla jonkunlaista yhteistyömahdollisuutta, jos järjestäjillä on sopivaa pelisilmää eikä sekoita systeemejä liikaa. Myös muita kulttuurihahmoja voisi kutsua mukaan vähän pakkaa hämmentäen."

Ja niinhän siinä sitten kävi, vahingossa. Pasille vielä tässä erityiskiitos
ennalta toivotun, mutta kuitenkin arvaamattoman tapahtumasarjan  johdosta.
Hyvin hämmennetty!!)


Koulun seinillekin syntyi kaiken aikaa uutta jälkeä. Keskimmäisenä maalaus-
päivänä porukkaa oli niin runsaasti että lopulta oma valokuvaaminen jäi melko vähälle
kun neuvottavaa ja jutusteltavaa riitti monella suunnalla. 
Maalausluvan myöntäneet kaupungin johtavat virkamiehet kävivät tutustumassa 
projektimme toteutukseen ja lämmintä kättä paiskottiin molemmin puolin.
Myös koulun entisiä oppilaita ja opettajia rehtoria myöten kävi fiilistelemässä
työpajatunnelmaa. Osa opettajista myös maalasi suoraan seinäänkin.


Orastavaa katutaidenäkemystä oli selkeästi havaittavissa myös kekseliäisyydessä, 
kun joku hoksasi käyttää hyväkseen naulakoita poistettaessa seinään syntyneet
 "kraaterit" ja maalasi niistä kukkia.

Iltaa kohti väki jälleen väheni, jolloin taas oli meidän aika tarttua kannuihin.
Samppa taiteili omakuvansa  käytävälle.

artwork & foto: Samppa Batal
Acton-Marko oli saamassa päätökseen oman masterpiecensä.

foto: Taidetta Lähellä instagram
Jättimäisen maalauksen valokuvaaminen osoittautuikin melko mahdottomaksi.


Olimme saaneet myös Setlementtiliitosta vahvistuksia, 
kun koko "Taidetta Lähellä"-projektin päällikkö, toimialajohtaja Helka Körkkö 
ja projektityöntekijä Noora Karumaa saapuivat ihmettelemään meininkiä.


Naiset olivat niin innoissaan onnistuneesta toteutuksesta, 
että somettivat duunejamme luurit kuumana ja sormet hellinä.


Janilla oli vielä oma työ vahvasti kesken ja itsekin aloin taas ahertaa purkit kourassa. 
Löysin liikuntasalin pukuhuoneesta inspiroivan kolosen, jonka kävin sketsaamassa 
liidulla ennenkuin jatkoin liekkiduunini viimeistelyä alakerran rapputasanteella.
(Pakko myöntää, pelkäsin jonkun muun vievän sen spotin ja siksi se oli merkattava.)


Samaan aikaan toisaalla Marko oli säätämässä kolmatta maalaustaan, seinälle 
ripustettu ilmoitustaulu oli kohteena, jonka raamit rajasivat aluetta mukavasti. 
Kannattaa kuitenkin muistaa että tosi taiteilija värittää värityskirjaansa ajoittain 
myös viivojen yli. Huomioi myös kattolampussa näkyvä värikäs heijastus.

foto: Acton Instagram
Liikuntasalin toisessa pukuhuoneessa ahersi myös Mikko, joka oli 
käytänössä koko työpajan osallistujaporukasta ainoa, jolla oli aiempaa kokemusta.
Mikko oli kuulemma ysärillä suihkinut enemmänkin, eli sen suhteen jo 
vanha kettu näissä hommissa. Viime aikoina taidetta oli syntynyt enemmän 
siveltimillä taulupohjille, mutta varsin innolla hän oli mukana verestämässä 
muistojaan ja onhan tuo taustalla kurkkiva kettu ihan tajuttoman tyylikäs!

Foto: Samppa Batal
Myös Noora innostui maalaamaan ja kun duuni oli valmis, oli hauska huomata 
että väriskaala piississä oli ideoitu päällä olevaan verkkarotsiin sopivaksi.
Kannattaa myös kiinnittää huomiota kuinka tyylikkäästi maalarinteippiä
hyödyntäen Noora toi lisämakua muuten freehandina toteuttamaansa työhön.


Nooran työn kulman taakse Marko oli veistellyt pienen pikaisen piissin, YLE Lapin 
toimittajan toiveesta. Maalaus sopi näppärästi työpajauutisemme kuvitukseksi.


Ylen toimittaja näyttää räpsineen itsekin fotoja, heidän instatililtään 
löytyi kiva kuva Janista maalaamassa.

foto:Yle-Lappi instagram
Päivän päätteeksi pidimme tilannekatsauksen ja pohdimme kuinka jatkamme viimeisen
 päivän ja kuinka on mennyt siihen asti. Ei ongelmia, kaikki hyvin, hyvä meno.
Maalien riittävyyttä pohdittiin, mutta uskottiin pärjäävämme.
 Sampalla oli kai pieni huoli hyttysistä, joita toki lapissa löytyy kesäisin. 


Porukka alkoi hajaantua: Marko perheensä luo, Jani leirintäalueen lammelle
 kirjolohia narraamaan, Samppa lähti saunomaan majapaikkaamme. Toki itseänikin 
pyydettiin sinne saunailtaa viettämään, mutta en malttanut lähteä.
Tällaista tilaisuutta, että luvan kanssa saa maalata purkua odottavaa taloa,
olen odottanut niiiiiiiin monta vuotta, että oli otettava kaikki irti siitä nautinnosta, 
jonka aikarajat antoi myöten.


 Ensin se liekkiduuni finaaliin ja sitten suihkuhuoneen lavuaarien ylle.


Koulun sisustukselliset värivalinnat oli niin retroa, että halusin huomioida senkin
 jollain tavalla.  Päädyin toteuttamaan tyhjennetyn kaapin päälle retro-tyylisesti
kädenojennuksen Kemijärven asukkaille, joita olisi vielä viimeisenä päivänä tulossa 
paikalle katsomaan lopputulosta. 
(Kemppa on paikallisten käyttämä lempinimi omasta kaupungistaan.)


Sen jälken oli aika itselläkin jo suksia tutimaan.
Marko tuli ystävällisesti apuun logistiikan suhten ja heitti minut majoitukseemme
Sepon sohvalle ja palasi sitten oman perheensä luo hotelliin.

Viimeinen päivä sujui tutusti pienessä aerosolituoksussa.
Marko näytti pihalla kelmumaalaamisen niksejä muutamille uteliaille ja oli 
todella hyvä että myös tämä "maailman halvin ja helpoin graffitiseinä"
-toimintamalli tuli esiteltyä.


Juuso väänsikin hienon piissin, jossa maalattu sana AUTO
inspiroitui viereiseltä parkkipaikalta. 


Valokuvaaminen jäi taas itselläni vähemmälle, kun keskustelu vierailevien 
kaupunkilaisten kanssa ja työpajaohjaaminen oli pääasiallisesti se toiminnan ydin.

foto: Acton instagram
Kun työpajatoiminta saatiin päätökseen, pidimme vielä jälkilöylyttelytilaisuuden,
eli kiersimme ryhmänä kaikki maalatut teokset ja kukin osallistuja sai kertoa 
omasta työstään mikäli näin halusi. 


Kemijärven nuorisosihteeri Kaisukin maalasi elämänsä ensimmäisen 
spraymaalauksen, hieno katutaidehenkinen tulkinta auringon noususta 
toimisi mielestäni myös kotioloissa. Mieti kuinka kiva olisikaan harjata hampaita 
tai naisten meikata auringon alla joka aamu?


Taidenäyttelymme sai mukaan myös osallistujien vanhempia, joita 
lopputulos kiinnosti. Tätä toimintaa projektivideolla näkyykin hyvin ja tarinaa tulee.
Lopuksi vielä yhteinen mehuhetki porukalla ja hyvän kesän toivotukset. 

Ohjaajatiimimmekin alkoi hajaantua,
Jani ja Marko jatkoivat matkojaan auringonlaskuun autokuntineen. Minä ja Samppa
kävimme vielä fiilistelemässä tihkusateessa Kemijärven ylpeyttä, Pasin
ja Mikon suuresti rakastamaa vesihyppyriä , josta oli puhuttu joka päivä.


Hieno paikka ja hyvällä meiningillähän siellä oli taas tuttu mies ylösalaisin ilmassa.
Kukas muukaan kuin iskä Vierelä.


Vesihyppyrikäynnin jälkeen piti palata hetkeksi koululle, jossa oli 
viimeinen mutta ehkä kaikista tärkein duunini vielä kesken. Halusin osoittaa 
kiitokseni Mikolle myös vähän konkreettisemmin, kuvallisessa muodossa.
Tätä nykyä Kempassa on kaksi ponnaripäistä Kellokumpua.


Toinen heistä päivystää Kuumaniemen koululla, kahvakuulalla bodaillen, 
ja ikuisesti virnistäen. Hetken päästä saapui Mikkokin meitä noutamaan
asemalle viedäkseen ja yllättyi nähtävästi iloisesti kuvastaan.


Lopulta tulikin "yllättäen" pieni kiire, sillä juna oli juuri lähdössä. 
Projektipäällikkö Kellokumpu painoi jalkapohjan lattiaan ja mopoauto kiihtyi
rakettiakin nopeammin. Pois alta risut ja männynkävyt! 
Maestro ajoi suoraan laiturille ja junavaunun oven eteen. Arvostan.


Noustuamme junaan ja kohti Helsinkiä Samppa kävi heti läppärin kimppuun 
ja alkoi editoimaan. Filmimateriaalia oli tallentuneena melkein kolme 
vuorokautta putkeen, joten kahlattavaa oli edessä runsaasti.


Napapiiri ylitettiin tuota pikaa ja Sampan keskittyessä läppäriinsä, koetin itse 
saada jollain tavalla unta, junan lattialla takki tyynynä.


Pakko myöntää että olimme melko finaalissa. 
Univelkaa oli kertynyt ja silmäpussit roikkui poskilla. Hauska ja ikimuistoinen 
reissu oli kuitenkin tehty sekä itsellemme, että osallistuneille.

Matkalukemisena toimi uunituore Lapin Kansa, joka jätti myös liekin kytemään..
Alustavasti oli nimittäin pohdittu, voisiko jossain vaiheessa 
palata paistille ja hurauttaa uudestaan Kemppaan. 


Lopultahan senkin aika tuli. Seuraavassa osassa tehdään paluu lentäen 
lokakuussa avaamaan Luvallinen Graffititunneli.

Lapin Loiste- graffitiseikkailu Helsinki-Kemijärvi, osa 3
Se vasta olikin reissu, oikeastaan niin hyvässä kuin pahassa.



Lapin Loiste- graffitiseikkailu Helsinki-Kemijärvi, osa 1

Vuosi 2015 oli hieno; paljon onnistuneita juttuja, paljon säätöjä, 
paljon epäonnistuneita juttuja sekä muutama "vaikeuksien kautta voittoon"-
tyyppinen tapaus. Niistä merkittävimpänä ja ehkä merkillisimpänäkin on
 Case Kemijärvi, eli  #taidetta lähellä -projekti.

Projektista kuvattu videomateriaali julkaistiin youtubessa vuoden lopussa, 
mutta vaikka video kestää 18 minuuttia, tapahtui tuhansia minuutteja taustalla, 
joista filkka ei kerro aikarajoitusten takia. Koska Kemijärvi antoi paljon iloa 
työryhmäläisten vuoteen, kerron tarinan taustoja täällä blogissa 3-osaisena 
jatkokertomuksena, jotka julkaisen kuitenkin samaan aikaan. Kuvat on pääasiassa 
omia kännyräpsyjä, poislukien Sampan paremman laadun fotot.

Hypätään ajassa aluksi lähes vuosi taaksepäin, kun alkuvuodesta 2015 näpytimme 
toisen kaljupään kanssa läppäreitämme Helsingissä Katutaidetila Leiskuvan konttorilla.


Kasasimme yhdessä Marko "ACTON" Saarelaisen kanssa hakemusta erääseen
Helsingissä julkaistuun katutaideprojektiin. Loppujen lopuksi se mitä haimme
jäi saavuttamatta, mutta ajankäyttö ei mennyt hukkaan. Markon vaimo Saija Salonen
oli myös paikalla ja löysi netistä toisen projektin, johon haettiin tekijöitä. 

Mietittyämme hetken, päädyimme hakemaan siihenkin mukaan. Molemmissa 
hakemuksissamme toimintaperiaate oli hyvinkin samankaltainen, joka teki hakemisen 
meille helpoksi, kun kerran se projekti-ideapohja oli jo olemassa.
Muutamia viikkoja myöhemmin saimme ilmoituksen, että meidät haluttiin mukaan
konseptiin. Saijan löytämän projektin tilaajana oli Setlementtiliitto 
ja homman nimi oli:


Taide lähiöiden yhteisöllisyyden vahvistajana -projekti oli Suomen Setlementtiliiton koordinoima asukasyhteisöille suunnattu taideprojekti. Projektissa vahvistettiin lähiöiden ja asukasyhteisöjen yhteisöllisyyttä ja moniarvoisuutta taidemenetelmin.

Meidän määränpäämme tulisi olemaan Kemijärvi, joka kuulosti sopivan eksoottiselta 
ja haastavalta. Ennakkotiedustelujemme mukaan niin pohjoisessa lapissa ei 
kunnon spraymaaleja myisi kukaan ja tuskin kovin kattavaa graffitiskeneäkään olisi. 
Jokin aika aiemmin olin lisäksi lukenut artikkelin HS: Tyhjien talojen maa
josta selviää, kuinka kaupunki on kuihtumassa käsiin.

Oli myös selvitettävä keitä yhteistyökumppaneita saisimme mukaan projektiin, 
joka tulisi viemään paljon aikaa ja ajokilometrejä. 
Tiimimme vahvistui lopulta meidän kahden lisäksi kolmelta taholta.
Spraymaalit päätimme hankkia Geezers the Shop kautta ja 
meidän lisäksemme työpajaohjaaja-osastoa vahvisti Jani "Katupaimen" Liukkonen
jolle lappi ja Kemijärven seutu on kuin toinen koti, aiempien projektiensa ansiosta.

Multimediamestari, Keinutuoligraffari ja Katupaimen
Kokonaisuus haluttiin myös saada tallennettua tilaajalle valokuvin ja videotallentein,
josta puolesta vastasi Multimediamestari Samppa Batal. Sampan ja Markon kanssa 
painelimmekin huhtikuun lopulla kuvaamaan houkutteluvideon, jolla saisimme 
Kemijärven asukkaat mukaan projektiin kanssamme taiteilemaan.


Kesäkuulla tuli aika kääriä hihat ja hypätä junaan.
Tiimimme kulki määränpäähän useampaa reittiä samaan aikaan, koska oli
kesä ja lomakausi käynnissä. Jani ja Marko kulkivat perille autoillaan, minä ja
Samppa käytimme mahdollisuuden junailla lappiin ja starttasimme Pasilasta.


Seuraavat 14 tuntia istuisimme selkä menosuuntaan.
NELJÄTOISTA TUNTIA!?!
Makuuhyttiä mietittiin, mutta oli liian luxusta meidän budjettiin... 
No, oli aikaa spedeillä ja junassahan ei tarvitse paikallaan jäpittää välttämättä.


Matkan alkajaisiksi piti kostuttaa kurkkua yksillä neuvoa antavilla ravintolavaunun 
yläkerrassa. Sen verran hinnoissaan oli pirtelöt, että jäi tosiaan vain yksiin,
loppumatkan juomapuoli oli hoidettu matkan ajaksi vichyllä repussa.
Ravintolavaunuun tukeuduttaisi aamupuuron vaiheessa, mutta iltapala uupui.
Teki vähän mieli pizzaa, saisikohan sitä jotenkin säädettyä?


Läppäri käteen ja KVG. 
Seuraava vähän pidempi pysähdys olisi Tampereella, jolloin voisi 
keretä noutamaan lätyt, kun junan ottaisi lisää matkustajia laiturilta.
Linjat kuumaksi ja sanoista tekoihin.


Pitsat hanskassa kohti junaa juostessa onnistumisen tunne oli mahtava. 
Sampan kanssa intoilimme innovatiivisesta ongelmanratkaisukyvystämme ja
 pohdimme, voisiko pizzan tilaamisesta junaan tehdä kännykkäsovelluksen?
Jos joku osaa niin anna palaa. Meidän kyvyt ei siihen riitä.
Muttei Samppa suotta ole Multimediamestari, näppärästi näytti 
ruokailukin muuttuvan meemihenkiseksi materiaaliksi.


Junamatkoilla vietän aikaani yleensä nenä kiinni kirjassa, tai ikkunalasissa.
Nytkin tuli ikkunagalleriasta muutamia taideteoksia bongattua, joista olkoon 
esimerkkinä cargovaunu kiskoilla.


Seinäjoen kohdalla koetin kuvata auringonlaskua, mutta ei oikein onnistunut
väritaivaan tallennus. Tietämättäni ikuistin myös loppupuolen projektiin 
vahvasti liittyvän osa-alueen, mutta palataan siihen myöhemmin...


Pikkuhiljaa väsymys alkoi ottaa valtaa ja Samppa simahti höyhensaarille.


Koitin itsekin nukkua mutta aika pätkittäin onnistui, kun muutaman penkkirivin 
päässä joku pitkätukkaporukka kittasi kylmälaukustaan olutta ja 
lauloi juomalauluja, aamuun saakka. Konduktöörikin niitä huomautti jonkun
 naismatkustajan pyynnöstä, mutta kuten tiedätte:
"Born to be wild, paitsi himassa". Rovaniemellä ne viimein poistuivat.


Rollossa oli muutakin hyvää kuin häirikköjuomareiden pääteasema.
Aseman muurissahan oli seinämaalauksia! 


Etenkin postin rekka miellytti kovasti, nerokas toteutus, 
tämän toteutuksesta olisi kiva tietää enemmänkin. 


Jos multa kysytään, niin tuohan on tilaan sopivaa Katutaidetta, 
mainostarkoituksessa kyllä, mutta kuitenkin.

Aamuaurinko oli saanut vierustoverinikin hereille ja Samppa imuroi 
kylmää pizzaa aamupalakseen kalapuikkoviikset värähdellen.


Lopulta kiskot päättyivät ja purkautuessamme junasta, Kemijärven 
yhteyshenkilömme Mikko Kellokumpu marssi vastaan pirteästi ja toivotti
meidät Setlementtiliiton puolesta tervetulleeksi lappiin.
Mikko oli valmistellut tuloamme vastaanottamalla työpajailmoittautumisia
 ja säätämällä taustakuvioita omalta osaltaan yhdessä Kemijärven nuorisosihteeri
Kaisu Kilpeläisen kanssa. 


Mikko oli myös levittänyt työpajailmoituksiamme perinteisemmällä
tuulikaappijuliste-taktiikalla paikallisten pienyrittäjien luvalla. Tällä tavoin haluttiin 
varmistaa että mahdollisimman moni kaupunkilainen ikään tai taustaan katsomatta
voisi osallistua työpajaamme.


Mikon kyyditsemänä pääsimme perille kohteeseen; 
Kuumaniemen koululle. Marko perheineen oli myös päässyt perille
viereiseen hotelliin ja Jani oli majoittunut lainaamaansa matkailuvaunuun
Kemijärven leirintäalueelle. Sovimme tapaavamme koululla pikapuoliin.

Mikko ja Kaisu olivat selvittäneet kohdetta yhdessä Kemijärven kaupungin
 teknisen toimen kanssaja hyvässä hengessä käydyt neuvottelut saivat hyvän 
lopputuloksen. Koulurakennus oli oikein hieno ja oikeastaan on sääli että noin 
vankkarakenteinen ja suuri rakennus joutuu purkuun.

foto: http://static.panoramio.com/photos/original/3260288.jpg
Etukäteen olin toki tyytyväinen että kohde työpajallemme löytyi sisätiloista
purettavassa rakennuksessa, mutta ehkä silti kohderakennus edelleen oli paikallisille 
kuuma peruna? Googlaamalla selvisi seuraavaa.. 
Paikallisten suhtautumisen lisäksi oli nippu muitakin kysymyksiä ilmassa:

- saammeko osallistujia?
- jos saamme, riittääkö työvälineet? 
- kuinka kaupunkilaiset ottavat vastaan graffitimaalarit Helsingistä?

Ei muuta kuin ottamaan selvää. Pitkän matkan ahtaasti matkustamisen 
aiheuttamana sekä Markolla että itselläni oli paikat todella jumissa ja selkä kipeänä, 
mutta laitoimme rollaattorimme parkkiin ja suuntasimme sisätiloihin.


Käytävillä laahustaessamme löytyi muutamia aarteita, kuten 
kirjoituskone, josta media-alan konkari Marko ei malttanut pitää näppejään erossa.

foto: Samppa Batal

Koululta oli edellisen kerran lähdetty selkeästi haikeissa tunnelmissa.


Vaan eipä mitään. 
Asetuimme taloksi ja pystytimme kisatoimistomme toisen kerroksen
suurimpaan luokkaan. Ensin vähän suurimpia pölyjä luuttuamaan ja sitten 
työkalujen kimppuun.


Boxien avaamisesta piti ottaa ilo irti isolla kädellä:


Kun kotipesä oli nyt otettu hallintaan, siirryimme seuraavalle tontille.
 Mikko opasti meidät Lahtelan vuokrataloalueelle, jossa sijaitsee mm. päiväkeskus 
päihdekuntoutujien toimintaa varten. 


Kuvasimme hieman pihapiiriä, josta oli kuulemma lähitulevaisuudessa menossa 
purkuun parikin kerrostaloa, jotka oli jääneet tyhjilleen.


Hätäisesti voisi luulla päihdekuntoutujien asuttamaa vuokrataloaluetta 
pelottavaksi paikaksi. Mutta myös heillä sykkii sydän rinnassaan
ja seinäkirjoituksista päätellen sitä rakkautta riittää vaikka muille jakaa.


Sisällä meille tarjottiin kahvia, mehua ja nokkoslettuja hillolla,
oikein maukasta. Houkuttelimme porukkaa mukaan maalaamaan
seuraavana päivänä alkaviin työpajoihin ja innokkuutta asiaan tuntuikin olevan.

Jatkoimme tutustumista ympäristöön ja tässä yhteydessä löytyi myös muutamia 
seinäspreijauksia, joista päätellen skene ei todellakaan ollut kovin aktiivinen.


Hieroglyfeistä voi katutaide-grafologi päätellä, että suihkiminen 
tunnelissa oli tapahtunut varmaankin rautakauppamaaleilla 1980-luvulla, 
eikä kaupungin buffausaktiivisuuskaan siis ollut kovin korkea.

Mutta korkeutta kyllä löytyi muualta.
Kotavaaran näköalatornihan oli käytävä katsastamassa, jonne Mikko 
johdatti meidät ihailemaan maisemaa lintuperspektiivistä.


Valokuvien upeuden maksimoimiseksi nousin tornissa niin ylös kuin pääsee.
(videolla huomaatte että Jani on asiasta hieman huolissaan)
 mutta näkymät oli kyllä taivaalliset.


Ensimmäinen osa blogisarjasta on hyvä päättää maatilalle,
jossa maalausjoukkueemme ottaa tuntumaa maaperään
Tarja Mouhin traktorin kyydissä. 


Siirry osaan 2 jos maalaus kiinnostaa: