maanantai 14. heinäkuuta 2014

Espoo Block Party 2014

Viime viikolla tuli vastaan uutinen, johon piti reagoida nopeasti.
Kesän ollessa kuumimmillaan ja maalauskelien parhaimmillaan, 
keksi Bada Bing -yökerhon ravintolapäällikkö Samuli Kekki 
järjestää Tapiolaan päivätapahtuman, jossa raskaita remontteja 
läpikäyvän ostoskeskuksen työmaa-aita muuntuisi taidegalleriaksi ohikulkijoille. 

Lähetin miehelle meiliä ja kysyin mahtuuko mukaan maalaamaan. Kuulemma vielä onnistui, jos vastaisin saman tien värisävytoiveeni jotta tapahtumaa sponsoroinut  
Geezers The Shop tietäisi toimittaa oikeat kannut paikalle.
 Hetken funtsinta ja paluupostia mailiin.

Perjantaina saavuin paikalle logistisista syistä johtuen vähän myöhässä, muut olivat jo maalaamassa. Mutta eipä siinä; nappikset jalkaan ja kentälle. 


Kisan järjestäjä infosi lehtijutussa osallistujia näin:
"Kukin yksi- tai kaksijäseninen tiimi saa noin 4,5 x 2,0 -metrisen palasen aitaa, jolle taiteilijat voivat periaatteessa loihtia, mitä mieli tekee. Valmiiksi ideoituihin teemavaihtoehtoihin tukeutuminen saattaa poikia tuomareilta lisäpisteitä. Näihin lukeutuvat New Orleans, San Francisco Bay, Kiina, Meksiko ja Irlanti."


Porukkaa oli mukavasti seinien kimpussa
 ja myös yleisöä riitti kannustamaan kannuttelijoita.
Aurinko helli maalareita ja puitteet oli kaikin puolin oikein jees.


Ravintolapäällokkö Samuli oli luvannut maalareille ilmaiset ruoat ja juomat koko päiväksi.
Tätä ei voi kylliksi arvostaa! 
Näin sen todellakin tulisi olla joka paikassa.


Hyvät järjestelyt on onnistuneen tapahtuman kivijalka. 
Valitettavasti aina kaikki tapahtumajärjestäjät ei tätä muista ja esiintyjän fiilikset 
ja motiivi voi olla sen jälkeen aika alhaalla jos helteellä huhkiessa tulee jano 
ja vesipullosta pitää maksaa. Ja jokainen meistä tietää miten tuotantotehokkuus kärsii
 jos nälkä kurnii vatsassa ja pitäisi aikaansaada jotain luovaa. 
Silloin hosuu jotta pääsisi syömään.
Nyt ei tarvinnut huolia edellämainituista vaan pystyi keskittymään olennaiseen.


DJ hoiti hommansa hymyillen ja tyylillä.


Seinien ääreen oli kerääntynyt reilut parikymmentä maalaria
 ja sehän kiinnostaa myös asukkaita.
Monelle ohikulkijalle tuntui olevan tärkeää päästä kyselemään ja
 keskustelemaan maalareiden kanssa taiteesta, kulttuurista ja vähän muustakin.


 Vaikka graffitiseiniä onkin jo onneksi ollut useamman vuoden 
luvallisia maalauksia varten olemassa, ei tavallinen tapiolalainen 
välttämättä eksy Kalasatamaan kyhääjille rupattelemaan. 
Nyt sekin oli mahdollista. 


Graffititaiteessa on tunnetusti monta koulukuntaa niin tyylillisesti, 
kuin myös vakaumuksellisesti. Jotkut tekevät vain luvallisia seiniä,
 jotkut vain luvattomia ja jotkut siltä väliltä. En tuntenut kaikkia maalareita enkä alkanut suorittamaan massakyselyä "missä ja milloin maalaat, luvan kanssa vai ilman", 
joten tästä syystä kaikkien taiteilijoiden kasvot on blurrattu.
Kunnioittaakseni maalareiden yksityisyyttä.






Oma duunini oli myös hissunkissun etenemässä.
Inspiraatio oli tällä kertaa peräisin makkarakaupan kassajonosta jossa 
tuijottelin grillimaisteri- logoa miettien kuinka se on tehokkaan iskevä ja mieleenjäävä.


Toisella seinustalla tienvarren kanttikivetys toimi kisakatsomona.










Kaikki eivät tulleet ihan iholle katselemaan vaan kurkkivat pidemmältä etäisyydeltä 
maalausten etenemistä.

Klo. 22 paikkeilla Samuli vihelsi pelin poikki ja voittaja julistettiin.
Potin korjasi kaksikki Close & Goch värikkäällä ja
 tyylikäitä yksityiskohtia vilisevällä duunillaan:


Kun skaba oli loppu ja voittaja julistettu, 
juhlatunnelma tietysti kasvoi yhä iloisemmaksi. 
Bilettäjiä alkoi tulla paikalle kaiken aikaa enemmän ja 
seinänvierustat rauhoittuivat spotti kerrallaan.
Järjestäjä oli kuitenkin ilmoittanut että duunit saa maalata valmiiksi kiirehtimättä.

Viimein mattimyöhänen a.k.a. Nieminen sai omansa valmiiksi,
kellon ollessa vähän vaille 03. 
Eli olin käyttänyt maalaukseeni melkein tuplasti kilpailuun tarkoitetun 5 tuntia.
Toki olin käynyt välillä syömässä ja juonut 2 lonkeroa, 
sekä rupatellut muiden maalareiden ja 
satunnaisten ohikulkijoiden kanssa, 
mutta eipä se ollut yllätys kuka viimeisenä tulee maaliin.
Välillä vähän jää viilaamaan ehkä liikaakin.


Eilen illalla kävin fotaamassa vähän paremmassa valossa kaikki maalaukset. 
Ilta oli kuitenkin jo pitkällä ja hämäryyden takia kaikista ei tullut kovin terävää fotoa.
Vasemmasta reunasta lähtien se menee about näin:










Illan aikana sain kuulla monia kommentteja duunistani, ehkä hauskin niistä oli,
 että kallon tilalla olisi pitänyt olla Timo Jutilan kasvot.
Ehkä ensi kerralla sitten...


Kulmassa väännettiin molemmin puolin aika myöhään. 
Felone taisi lopettaa muutaman hetken itseäni aiemmin.












Parempilaatuiset fotot kaikista duuneista on nähtävillä myös 

Loppuun lykkään totutusti videoklippiä, 
tällä kertaa se on juurikin kyseisistä kinkereistä. 
Kuvaus: Hero Omar


Iso kiitos järjestäjille, sponsoreille, kollegoille, yleisölle ja teille lukijoille myös.
Näitä lisää, kivaa oli!


tiistai 8. heinäkuuta 2014

Hullu professori ja kakkaavien hanhien arvoitus

Valkoposki- ja Kanadanhanhien levinnäisyys ja kakka on viime aikoina ollut esillä
pääkaupunkiseudun rantojen ja ruohokenttien lisäksi mediassa.
Viime viikolla uutisoitiin Hesarissa: Hanhien kakassa ripulivaara
Vielä suurempi uhka samasta aiheesta aukesi facebookissa
Häiriköt-Kulttuurihäirinnän Aakkoset sivustolla:

https://www.facebook.com/photo.php?fbid=513753722087177&set=a.327548234041061.1073741829.323446771117874&type=1&theater

Tämän jälkeen aihetta on spekuloitu Hesarin yleisönosastossa, ratkaisuksi ehdotetaan
mm. syömistä lähiruoka-verukkeella. Myös kansanedustaja Kaikkonen heräsi,
hän jätti eilen aiheesta kirjallisen kysymyksen hallitukselle.

Samaan aikaan sain viestin ystävältäni, joka tiedotti että
Otaniemessä puretaan mystistä laboratoriota. Espoossa hanhien levinnäisyys on myös
huomattavasti lisääntynyt lähivuosien aikana, olisiko labralla jotain tekemistä
asian kanssa? Lähdin tutkimusmatkalle josta syväluotaava raporttini alla.
Hanhimysteerin kunniaksi raportin teksti toistaa lintujen väriä.

Otaniemen Salaiset Kansiot ja hullu professori



Teekkareistaan tunnetussa Otaniemessä tämä tutkimuslaitos oli jo osittain murusina.
Purkumiehillä oli tullut  työpäivä täyteen, joten menin kurkkimaan lähempää.


Toiselta puolen selvisi että irtaimisto oli lähdössä vaihtoon.


Kun pääsin sisäpuolelle, löytyi virallinen sisäänkäynti lukittuna.


Itse olin käyttänyt "maisemaikkunaa" maihinnousuuni.


Portaathan kiinnostaa aina, mitä ylempänä tulisi vastaan?


Ylätasanteelle oli asetettu pelote hämäämään kutsumattomia vieraita.  
Arkajalkaisempi olisi mennyt vipuun, mutta minä sukelsin syvemmälle.



Mitä sieltä löytyikään?
Muovisäkkejä joissa oli selkeästi tarkoitus hävittää jotain, mutta mitä?!



Kuten leffoista ja dekkareista on opittu, 
kaikkein suurin oveluus ja suunnitelmallisuus löytyy johtajan konttorista. 
Johtaja Paul X:n huoneessa mysteerisäkkien määrä oli suurin koko kompleksissa.
Sattumaako?
Oliko säkit täynnä tuhottuja laskelmia ja toteutuneita suunnitelmia ihmiskunnan kiusaksi?


Vähän matkan päässä löytyi ilmeisesti johtajan ykkösapurin, Professori Heikki X:n toimisto.


Koetin virallista lähestymismallia ja toimin ohjeistuksen mukaan.
En tullut (yllättäen) kutsutuksi sisään, siitä huolimatta menin peremmälle.



Olin selkeästi myöhässä. Täältäkin todistusaineisto oli jo hävitetty, 
kaapit oli näemmä tyhjennetty kiireellisesti koska ovet oli jäänyt auki.
Mutta miksi vain tämä säkki oli musta, muuthan oli valkoisia?



Seinustalta löytyi vinkki tapahtuneesta toiminnasta, 
jotain hyvinkin suunnitelmallista täällä oli operoitu.


Kaikkia jälkiä ei oltu huomattu hävittää, nurkasta löytyi unohtunut sivu salaisista kansioista.
Yläkerrokset oli nyt koluttu, kellari oli yhä tutkimatta.


Pohjakerroksessa tulikin vastaan murjottu sisäänkäynti, 
kuka sen oli avannut väkisin ja miksi?


Nyt alkoikin viimein jotain löytymään.
Suurikokoisia elektronisia laitteistoja pienen huoneen seinustoilla.


Niistä lähti putkistoja joka suuntaan ja mittareita kaikkialla.
Jatkoin seuraavaan huoneeseen, josta aukeni käynti laatoitettuun laboratorioon.
Edempää kuului pulputtavaa ääntä...


Hellalla ei kiehunut mitään, mutta tiskipöydällä näkyi useita erivärisiä kanistereita.


Labran laitteistoilla oli jotain juuri tehty, luukut oli jätetty auki ehkä tuuletuksen takia.


Lavuaari oli edelleen märkä, mihin tarkoitukseen vettä oli otettu?

SITTEN SE SELVISI!!!



Labran nurkassa oli VALTAVAN KOKOINEN
valkoposkihanhi sekä hullun näköinen professori.


 Hanhi seisoi ammeessa teekkarilakki päässään hörppien jotain vihreätä 
ektoplasmamaista kuplivaa nestettä, jota proffa sille juotti.


Toisella kädellään labramaakari oli veivaamassa auki katonrajassa sijaitsevaa ikkunaa, 
päästääkseen hanhen matkaan levittämään ripulia teekkarikylään. Minut nähdessään
proffa pelästyi sen verran että päästi veivistä irti ja alkoi hekottaa hysteerisesti...


Tuijottaessani hullua hekottajaa tarkemmin tajusin miksi mies näytti tutulta;
hän oli Alfred E. Neuman!
Tuttu nuoruudestani Suomen MADin sivuilta.

Vai pitäisikö sittenkin palata todellisuuteen?
Totta jutussa on vain se, että labrarakennus puretaan. Vastaavia mestoja
harvemmin löytää joten huumorin repimiseenhän paikka oli oikein näppärä.

Menin maalaamaan loppuillasta ja kuten aina, aikaiseenhan siinä taas meni.
Kuvittelin ettei raksamiehet tule ennen seitsemää, mutta 4.30 käytävältä
kuului askeleita. Tervehdin tulijaa ja kerroin mitä olin tekemässä, vaikka eiköhän
se tekeminen tullut selväksi selittämättäkin, kun spraymaalin käry vyöryy
pihalle ja ympärilläni oli parikymmentä kannua.
Mies suhtautui kuitenkin ymmärtävästi ja kehui duuniani.
"Jatka ihan rauhassa vaan" hän sanoi ja jäi seuraamaan väkerrystäni.
Sain homman puolessa tunnissa valmiiksi, mutta aamuyöllä hämärässä kellarissa
ei saanut kunnon kuvia vaikka yritin.

 Tänään palasin paikalle puolilta päivin fotaamaan.
Nyt selitin asiani toiselle raksamiehelle ja kysyin luvan kuvaamiseen.
Myös hän oli piissistä vain mielissään, oli itsekin kuulemma taideharrastaja,
joskin eri välineillä. Tarjosi suklaata työmaaliivinsä taskusta ja kertoi kuvanneensa
maalauksen heti sen nähtyään. Paikalle tuli kolmaskin duunari, joka oli kuulemma
jo jakanut fotoa facebook profiilinsa kautta. Raksamiehet tarjoutuivat jopa
ottamaan kamerallani yhteiskuvan Alfredin kanssa.


Mukavia oli sällit ja heitimme hyvät läpät taiteesta ja kotimaisen yhteiskunnan tilasta.
Kiva nähdä että vaikka virkamiehiltä ei lupia heru hylkytalojen uusiokäyttöön,
myös ymmärtäjiä riittää. En kuitenkaan halua kannustaa ketään purkutaloihin 
suhikimaan omin luvin, sillä kaikkiin purkumiehiin ja vartijoihin ei välttämättä 
selittely tehoa ja saatat saada yllättävän kohteen viikkorahoillesi. 
Purkutaloihin maalaus ei ole kuitenkaan ihan luvallista, ainakaan vielä.

Mutta loppuun tietty teemaan sopivaa puhemusiikkia :
Large Professor: The Mad Scientist



perjantai 4. heinäkuuta 2014

Karhu. Lenkkareiden uusi elämä

Kun säätila on mitä on, päätin käyttää tilanteen hyväksi ja 
ulkomaalausten sijasta kaivoin vanhan löydön kaapin perukoilta jalostukseen;
kustomoin Karhut.

Lenkkarikulttuuri on hieno asia, joka on ollut suuressa roolissa meikäläisenkin 
kasvutarinassa. Pikkusällinä pari enoa urheilivat ahkerasti;
Pepe pelasi lentopalloa niin ammatikseen kuin kasarilla pystyi ja 
SM- kultaakin lohkesi. Jokke puolestaan futasi divarissa ja välillä pääsin jopa
 pelimatkoille mukaan. Pelaajat kutsuivat kunnioittavasti ala-asteikäistä
"Pikku Huoltajaksi", 
vaikka oikeampi nimitys olisi varmaan ollut joukkueen maskotti.
Enojen ja ukin sporttilinkkien kautta suvun esikoisella oli aina freshit sneakerit jalassa.
Neljännellä luokalla 1984 sain enoilta niin maukkaat Karhut, että koko koulu oli kateellinen:

http://blog.karhu.com/karhu-catalog-from-1984/
Kengät oli äärettömän tyylikkäät ja mukavat.
Niiden jälkeen kuitenkin olen luottanut pääasiassa Dasslerin veljesten tuotantoon.

Muutama vuosi sitten tuli jossain kirppiksellä vastaan harvinaisen mukava löytö, 
saattelin kotiin valkoiset Olympic Trainer lenkkarit muutamalla eurolla. 


Kyseessä ei ole ihan mikätahansaeccotaicrocsi 
vaan pian 100 vuotta vanhan kotimaisen Klassikkomerkin Klassikkomalli.

Kotimaisen sneakerkulttuurin tärkeimpiä toimijoita ennen toimintansa 
lakkauttamista ollut kenkäkauppa Popot kuvaili Olympic Trainerin olevan 
"Yksi hienoimmista koskaan valmistetuista sneakereista. Urho Kekkosen lempikenkä."

Tätä lausuntoa tukee myös Karhun saitilta kalastettu kuva Urkista Karhujaan ulkoiluttamassa:
http://blog.karhu.com/wp-content/uploads/2013/03/415671_359998960756389_1122778702_o-600x500.jpg
En tiedä tämän kyseisen kenkäparin ikää,
voi olla että kyseessä on tosi wanha harvinaisuus, mutta 
todennäköisimmin kuitenkin vähän uudempaa vuosikertaa. Popothan näitä myi aiemmin.
 Joku sneakerfriikki saattaa osata tulkita paremmin kengän sisäpohjan johtolangasta: 
pohjallisen alta selvisi yhteys saapasmaahan.


Yhtä kaikki, ajattelin laittaa valkoiset veljekset vähän freshimpään kuosiin. 
Tiedän että toiminta voi olla joidenkin alan harrastajien mielestä
pahimmillaan pyhänhäväistys, 
mutta jos näin on, niin se on voivoi ja sorivaan.


Buffasin liat pois asetonilla ja sketsailin luonnoksen. 


Kenkien kyljessä oleva tuotemerkki muistuttaa mielestäni hahmoa, 
jolla on korvat pystyssä, kuin yksinkertaistettu karhufiguuri. 
Pähkäilin itsekseni, onko se ollut tarkoituksellista? 
Finnish Design Shopin Karhu-artikkeli kertoo logon suunnittelijaksi Mäntylän veljekset, 
kuvaako M-logo heidän sukunimeään, vai lisäksi jotain muuta?
Niin tai näin, siitä kuitenkin lähdin sisältöä hakemaan. 

Väritin pohjan Molotowin maalitussilla vaalean ruskeaksi ja 
lisäsin turkin karvapeitteen parilla toisella ruskean sävyllä vähän eläväisemmäksi. 


Leikkisiä nuo karhut; kun yritin ottaa fotoa vasemmasta kengästä, 
oikean jalan tossun nalle hyppäsi taustalle mukaan kuvaan.

Hetken aikaa pohdin, pitäisikö taustalle lisätä pensas tai muuta metsämaisemaa. 
Lopulta päätin jättää ne pois, jotta alkuperäisen figuurin vielä löytää etsimättä liikaa.
Samasta syystä jätin torsosta ääriviivat pois, piirsin ne vain tassuihin.
Uudet nauhat oli tietysti myös laitettava ja vaikka läskit leissit ei tähän malliin olekaan 
suunniteltu niin sellaiset niihin asettui. Ruskeat toki, pörröturkin mukaisesti.


Komerossa vietettyjen vuosien jälkeen Karhut kampesivat takaisin talviunille,
 mutta yllytin ne kuitenkin pihalle. Raitis ulkoilma sai nallet heti nälkäiseksi,
 joten lähdimme etsimään evästä marjamättäiltä.


Tähän vuodenaikaan puskat oli kuitenkin tyhjää täynnä.
Mutta jotain ne vainusivat, koska mesikämmenet jatkoivat määrätietoisesti eteenpäin.


Lenkkarit luikkivat pusikossa niin vauhdilla että luulin jo kadottaneeni heidät.
Vasemman jalan Karhu kuitenkin karjui ja heilutti puiden siimeksessä
 johdattaen minut luokseen. Tarvitsivat kuulemma apua...


Oli unohdettu juoda, vettähän ne tietysti tarvitsivat.
Herkät kuonot olivat vainunneet vettä lähistöltä, mutta
kävi kuin puliukolle sunnuntaiaamuna Alkon edessä, 
virvokkeet oli oven takana eikä viemärinkantta saatu auki.


Alkoi kiivas tähyily taivaanrantaan, mistä saada nestettä tähän hätään.


Lopulta vasen veljes halusi kiivetä puuhun tähystämään,
mutta oikea osoitti eteenpäin, meri-ilma kuulemma kutitti kuonoa.


Löytyihän sitä juotavaa vihdoin. Sammutettuaan janon Seurasaaren rannassa
pojat miettivät uimistakin, mutta tyytyivät lopulta katselemaan kuinka
Kanadanhanhet lipuivat laiskasti lahdella. Turkkihan siinä olisi kastunut.


Mutta kun kerran täällä päin oltiin, näytin Trainereille kuuluisan 
huvilan, jossa jo heidän esi-isänsä olivat temmeltäneet toisen kaljupään kanssa.
Tamminiemessähän Kekkonen rouvineen asusti vuosikausia.
Kierroksen päätteeksi palasimme kotiin tyytyväisinä.

Illan päätteeksi ajattelin vielä näyttää sneakereille youtubesta asiaan kuuluvaa musaa,
 Citykarhun Metsästäjän lisäksi ei karhuräppiä kuitenkaan löytynyt
ja Petoksen aika olisi vasta myöhemmin eri yhteydessä.

Mutta sitten välähti!
Kasarillahan oli kulttuuria rakentamassa myös breikkari nimeltä Karhu.
Otin koodit Pimpulle ja kysyin faktat. Paluupostissa tuli pari herkullista fotoa:


Pimpun ja Jayn kanssa Fantastic Rockersissa ja Electro Dynamicseissa
Karhu valloitti lattioita ja kansainvälistä edustustakin pojilla oli.


Bboyt Ale, Karhu ja Jay reissasivat edustamaan mm. Saksaan asti,
 olihan Karhu-lenkkaritkin maailmaa jo valloittaneet.
Kiitos kundeille fotoista.

Ihan lopuksi pienen pieni videoherkkupala siltä ajalta,
Suomibreikkiä 1983-2013 -teaser  jonka alussa Karhu ja kotipojat vilahtavat.
Tuohon aikaan itse vasta treenailin sketsejä ruutupaperiin.

Mutta juuri nyt aurinko taas paistaa ja me lähdetään
Karhujen kanssa biitsille hakemaan pronssia nahkaan,
se on moro!

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Summerissa graffitia tyttöjen kanssa

Tuli keväällä viesti Geezersistä , olisinko käytettävissä työpajaa ohjaamaan.
Niitähän tässä on tullut vuosien varrella vedettyä ihan hyvällä tahdilla, 
joten vastasin myöntävästi.

Tällä kertaa kyseessä oli Summeri tv-ohjelma, jonka "Kaverille kans"-osiossa 
oli tarkoitus opastaa parille tytölle kuinka graffitia maalataan.
Ehdotin kuvauspaikaksi Nuorten Toimintakeskus Happea
sään epävakaisuuden takia, jos sade tulisi voisimme
silti maalata lastauslaiturin katoksen alla edes vähän.
Onneksi vettä ei ropissut joten telasin tytöille pohjat lastauslaiturille
johtavan teräsoven pintaan.


 Tiesin että ennen maalaamista kaverukset käyvät Korkeasaaressa ja
kuulemma tarkoitus olisi käydä kurkkaamassa kuinka saukko saa ruokaa.
Sketsasin seinälle sanan "kesä" ja saukon saaliinsa kanssa viereen. 


Juontaja Maiju johdatti paikalle kaverukset Essin ja Iidan.
Parivaljakko ei ollut maalannut aiemmin, mutta graffiti kuulemma kiinnosti.
Ei muuta kun kumihanskat käteen ja vähän selostusta kuinka taika tehdään.
Sitten hommiin.


Tuli sketsattua aika kookas duuni ensikertalaisille, 
mutta kun kerran aletaan maalaamaan niin pitäähän sitä kokoakin olla.
Maalaus eteni sen verran verkkaiseen tahtiin että kuvaajat kävivät välillä kahvitauolla.


Hapen isolla seinällä oli Actonin ja Eoren sodanvastainen mestariteos
jota en halunnut maalata yli, siksi maalasimme päätyseinälle.
Teräsovi oli tietysti vähän haasteellinen maalatava saranoineen ja ulokkeineen
mutta hienosti mimmit homman hoiti.


Maiju auttoi tyttöjä värittämällä taustan nurmikkoa ja taivasta,
ensikertalaisilla kun alkoi sormet vähän väsyä kovasta suuttimen painamisesta.
Itse vedin lopulta linjat ja pari pikku viilausta, mutta 
erittäin hyvin kaverukset hoiti suurimman työn piissin maalaamisesta.


Siinä se saukko nyt safkailee.
Ohjelma on nähtävissä 31.07. asti Yle Areenassa, linkki alla.

Summeri 01.07.2014

Kaverille kans-osio alkaa ajassa 19.40
Hapessa maalaaminen puolestaan 24.00