Monena vuonna siellä on tullut kierreltyä ja aina on ollut kannattava reissu. Viime vuonna vieraillessa teki lähtemättömän vaikutuksen, kun Petteri Tikkanen a.k.a. Black Peider varasti shown muuten melko konservatiivisessa tapahtumassa. Kirjoitin näkemästäni tämän postauksen ja ellet ole sitä nähnyt, kannattaa tutustua. Kova meno!
Tänä vuonnakin olen menossa tottakai nurkille kurkkimaan. Yksi ehdottomia kestosuosikkejani messuilla on artistihaastattelut ja etenkin sarjakuvapiirtäjien tarinat. Ja jos oikein tarkkoja ollaan niin kyllähän se Pertti Jarla on tullut useasti kuunneltua, muita tekijöitä lainkaan väheksymättä. Tänä vuonna kyseinen mestari Jarla on haastattelussa juuri nyt tätä kirjoittaessani klo. 14.23, joten tällä kertaa meni itseltäni ohi. Haastatteluja on onneksi joka päivälle äärestä laitaan ja moneen makuun. Tutustu ohjelmaan vaikkapa
Pertin kunnioitukseen liittyy villin sarjakuvahuumorin lisäksi toki myös toinen aihe, joka on itselleni tärkeä; graffiti. Vuonna 2010 hän piirsi stripin, jossa käsittelee oivaltavin silmin katutaidetta ja sen julkisista tiloista poistamista. Työ on julkaistu Hesarissa 06.07.2010
Oman pienen lisän juttuun tuo myös se tarina, jossa taidekriitikko Otso Kantokorpi kulki Helsingissä Punavuoren kaupunginosassa ja hopeisella geelikynällä kirjoitti nimimerkkiään "OK" mikroskooppisen pienellä tekstillä pitkin seiniä. Sen jälkeen hän kirjoitti aiheesta artikkelin Taide-lehteen ja myös Voima-lehti on julkaissut jutun projektista nimellä: My tag, a Work in Progress
En tiedä, onko artikkeli ollut Jarlalle inspiraation lähde vai ei, mutta hyvä ja legendaarinen strippi joka tapauksessa:
Mystinen katutaiteilija tägää seinään pikkuriikkisen ILE-tekstin jonka buffaaja "poistaessaan" kasvattaa moninkertaiseksi rumaksi sotkuläikäksi. Mikä parasta, tarina on kovin totuuden mukainen, koska monesti putsaajan jälkeen seinä on lähes vastaavan näköinen kuin viimeisessä kuvassa.
Halusin osoittaa Jarlalle kunnioitusta ja kiitosta napakasta kannanotosta ja maalasin oman versioni aiheesta Suvilahden graffitiseinälle samalla viikolla.
Tässä versiossa Pertin pää on vaihtunut Heimo Vesan kroppaan ja Allan buffaa Fingerpori-albumien kansista lainatulla fontilla maalattua "PERA" -tekstiä liuotinmyrkyillä aika huonolla menestyksellä.
Maalaus oli olemassa muutaman päivän, mutta kuten tapana on, sen tilalle tuli sittemmin joku muu piissi. Vuosien saatossa kuvan on nähnyt kuitenkin moni alan harrastaja ja aina se kuulemma jaksaa hymyilyttää. Hyvä niin.
Menkäähän messuille, sillä kuten Jörn Donnerkin on mainostanut:
Nykyään sinitakkinen Jarkko Ruutu on ollut tapetilla kuluvalla viikolla. Sopivasti siis tuli ajankohta tilittää vähän asiasta ja asian vierestäkin kun kesällä tippui pommi toisenkin sankarini siirtymisestä väärään halliin. Oma suhtautumiseni elämään on monessa asiassa aika joko/tai tyyppistä...
Täysillä tai ei yhtään.
Oli kerran kaunis ja intohimoinen rakkaus, joka loppui viime kesänä ja tuli bänät Petolauman kanssa.
Kiitos kaikesta. Noutaja tuli Niemiselle.
Suurimpia sankareitani kaukalossa ovat olleet Ruudun veljekset, Ville, OJ, Kibe ja iso liuta muita pelimanneja. Isoimmalla intohimolla olen kuitenkin seurannut Jere Karalahtea. Tarina siitä kuinka mies meni myrkkyjen pariin, pääsi eroon, sai tukistuksen, kärsi tuomion ja nousi jalkeille kiinnosti niin paljon, että omalle lapsellenikin annoin kolmanneksi nimeksi punaista kolmosta mukaellen Jeremias.
Tänä keväänä oli ilmassa ikävää huhua ja pelkäsin pahinta. Se myös toteutui kun idoli muutti Ilmalaan.Ymmärrän toki, että raha puhuu ja perhe täytyy elättää, mutta koska niin niin niin monta kertaa on vuosien saatossa saanut paluumuuttajien suhteen pettyä, oli tämä siirto nyt kuitenkin jo liikaa. En voi ymmärtää enkä hyväksyä mistä johtuu, että vuosi toisensa jälkeen ex-punanutuille tarjotaan toimistolta pikkukilisevää ja naapurin setelitukot vetävät puoleensa niin Tikkasen , Peltosen, Rudin kuin viimein Jerenkin.
Nyt siis Jakke & Jere touhuavat Fartwallilla ja "Et elä pääty" kaikuu fanien kannustaessa entisiä inhokkipelureitaan. Kuluneella viikollakin ensin Rudi ja Trevor Gillies vaihtoivat kuulumisia, jonka jälkeen "kuka teki, mitä teki, miksi teki" on tukottanut uutisvirran.
Ikävä sanoa, mutta ennen kaikki oli paljon paremmin.
Kun on nähnyt toisen kanadalaisen, Bob Halkidiksen, pelaavan kuin
härnätty enkeli ja soittavan mestaruusjuhlissa kitaralla
ei sen jälkeen paljon kahden markan kanukit kiinnosta.
City-lehti 1998
Kamrat 10:n siirron vahvistuttua pikkujäbä kysyi, pitääkö hänen muuttaa nimensä, kun näki kuinka raskaasti pelaajauutiset uuvuttivat meikäläisen. Ei sentään, mutta pitihän fanina tilanteeseen reagoida.
Ulosmarssi ja katsomoboikotointi on tullut jo koettua, joten otin vähän järeämmät keinot käyttöön.Kun Jakke vaihtoi rotsia 2011, siivosin vaatekaappiani:
Nyt olikin sitten isomman siivouksen paikka ja lähdettiin Nordenskiöldinkatua kohti. Matkalla tuli vastaan Pasilan sillan alla romahtanut asuntovaunu, se sopi kuvaamaan fiiliksiä, kuinka kiekkofanin maailma sortui.
Näiden punaisten vuosien aikana fanikauppaan ja pääsylippuihin on upotettu varmasti käytetyn henkilöauton verran kahisevaa. Joihinkin on nimmaritkin ruinattu. Nyt niille oli parempaa käyttöä...
Kun rotsit oli riisuttu ja pakattu, alkoi matka kohti fanituksen alkulähteitä; Tuusulaa.
Aloitin HIFK- fanittamisen vuonna 1993, kun menin armeijaan. Hyrylän Ilmatorjuntarykmentin VMTK oli neuvotellut varusmiehille sisäänpääsyn matseihin 5 markalla.(samaa oli kysytty kuulemma myös Leuattomalta, mutta onneksi tuloksetta) Toki olin kiekkoa seurannut aiemmin aina MM-kisojen yhteydessä, mutten mitään tiettyä seurajoukkuetta.
Kun sitten armeijan harmaissa mentiin Nordiksen pyhättöön, niin kieltämättä
se B2-katsomon punapaitainen fanilauma sekä kovan kiekkojengin imago
teki vahvan vaikutuksen, halusin olla mukana kannustamassa seuraa,
jossa aina sattui ja tapahtui.
IFK:ssa sentään on munaa ja rokkenrollia, eikä mitään silkkihanska-purkkapoppia
kuten siinä toisessa jengissä, jonka hallissa jääkiekon seuraamisen sijasta
kauluspaidalliset leikkaa pihviä ja pelin vilkaisu on toissijaista oheisviihdettä,
sekä tuulitakilliset tapittaa jumbotronilta milloin pitää taputtaa
ja näkyykö oma naama screeniltä.
Palvellessani sotilaskeittäjänä HelItR:ssä lähti intin bussi kohti Nordista esikuntapatterin edustalta. Virallisesti Olympiakasarmin nimeä kantava rakennus sopii sikälikin kuvioon, että kyllähän kiekkohirmumme ovat sellaisissakin ympyröissä viihtyneet.
Tällä paikalla nousin ensi kertaa kiekkomatsiin lähtevän dösän kyytiin. Siispä fanireppu kainaloon ja saattamaan se viimeiselle matkalle.
Metsän siimeksestä löytyi hyvä kohta, jonne päätimme upottaa aarteemme odottamaan ehkä parempia vuosia tulevaisuudessa. Kenttälapio heilumaan ja sormet multaan:
Kuopan valmistuttua pikkumaila ja fanireppu paitoineen, lippiksineen pääsi maan poveen.
Siellä lepää.
Jere on kieltämättä ollut kuuma peruna kiekkoa seuranneiden sekä seuraamattomienkin keskuudessa, kuten Rudikin. Arvostukseni herroja kohtaan ei kuitenkaan johdu pelkästään jäähy-/tehotilastoista.
Suurin syy kunnioitukseeni on se, ettei kumpikaan liiemmin uhraa aikaa miettiäkseen mitä mieltä joku toinen on heidän pelityylistään tai valinnoistaan ylipäänsä. Siihen olen itsekin pyrkinyt; ei juurikaan tule pohdittua "Mitähän mieltä toi on mun duuneista" ym. vaan keskityn mieluummin tekemään sitä mitä haluan ja mistä tykkään.
Siksi ymmärränkin myös sen että kundit hakevat arvoisensa tilipussit sieltä, jossa heidät halutaan ja ollaan valmiita palveluksista maksamaan. Seurauskollisuus on kaunis asia, mutta jos sen hinta on huomattavasti laihempi tilipussi niin tack och adjö. Valitettavasti.
Värikästä tarinaa Jerelle on jo nyt kertynyt vaikka muille jakaa.
Kaikki kunnia ja hatunnosto Sel8nteelle, mutta J3RE -leffaa odotan vielä enemmän.
Puhdas arvaus vain, mutta eiköhän sellaisen joku kasaa lähivuosina.
Omista arkistoista löytyy jatkokertomusta jo pelkästään pelillisistäkin asioista:
Kun kaikki oli vielä hyvin ja Halkidiskin oli tontilla, myös numeroilla 3 ja 25 kulki lujaa:
Silloin vuonna 1998 juhlistin pleijareita kunnon fanitukalla:
Kullan varmistuttua myös kermakakku kunnioitti mestareita:
Temppu onnistui joukkueelta uudelleen vuonna 2011.
Sillä kertaa juhlistin nakkikattilan paluuta baarijuhlinnan sijasta Suvilahden maalausseinän äärellä aamuyön tunteina ennen töihin menoa. Jälki ei ole kaikkein skarpeinta, mutta ajatus oli tärkein. Asentomallina toimi #9 lehtileikkeen kuvasta
Eli kyllä niihin hyviinkin hetkiin on tullut reagoitua.
Siksi en nyt haluakaan riidoissa erota, vaan odotan syrjemmässä , jos tilanteet vielä muuttuisi paremmiksi pelaajasopimusten ja seurauskollisuuden suhteen. Silloin sen faniaarteen voisi käydä noutamassa Hyrylän metsästä.
Odotellessa siirrän katseen nuoriin ja viattomiin.
Junnukiekko on monesti paljon kiinnostavampaa, iloisempaa ja vauhdikkaampaa.
A-junnujen mestaruutta pääsimme todistamaan kolmivuotiaan pikkusällin kanssa 2003 paikanpäälle Pirkkolaan ja 2012 kannustimme pleijareissa, mutta finaaliin en kerennyt. Vinttikomerosta löytyy yhä pelattu pelipaita, joka oli kultaa saalistamassa.
Eli juniorikiekkoa käydään jatkossakin kyttäämässä, mutta edari on boikotissa.
Tästä kaikesta huolimatta urheilu on ja pysyy lähellä sydäntä. Ei niin tiiviisti tykyttäen enää, mutta lähellä kuitenkin. Sen kunniaksi helmi biisi, jonka videossa Tikikin on vielä oikeissa väreissä:
Kuten juttujani lukeneet tietävät, niin katukulttuurin lisäksi myös urheilun seuraaminen ja tukeminen on itselleni tärkeä juttu. Jos näiden elementtien yhdistäminen on jollain tapaa mahdollista, niin mikäs sen parempaa. Kun loppukesästä tuli taas tällainen mahdollisuus, olin jälleen innoissani.
Matkakohteena oli urheilukaupunki Lahti ja teemana koripallo. Mutta Lahdesta puhuttaessa ei voi sivuuttaa mäkihyppyä. Siksi olikin siisti sattuma, että keikalle mennessäni oli urheilupyhätössä meneillään mäkihypyn kesä sm-kisat. Virittäydyin auringonpaisteessa tunnelmaan seuraamalla kuinka Janne Ahosen johdolla haalarigladiaattorit hyppivät kastellulle keinonurmelle Lahden betonista.
Mäkihyppy jos jokin, on reikäpäiden hommaa, arvostan!
Hyppyrinnokassa mainostettiin kaupungin omaa hiilihappovettä ja sattuikin sopivasti että myös omat purnukkani olin sijoittanut teeman mukaiseen, legendaariseen Lahtikkoon. Siinä saa kannut mukavasti kuljetettua ja tarvittaessa tukeva muovikori toimii apujakkarana.
Miksikö olin tullut tonteille? No, koska Brädi pyysi. Edellisen kerran suihkutellessani Summer Up-festareilla vuonna 2012, oli yhdistyksemme Funk On ry vetämässä graffitityöpajaa bileissä ja osana ohjelmaa myös puhemuusikot kävivät vierailemassa kannun varressa tuoleja maalaten. Jeesailimme myös Kapaa lekan käytössä ja lopputulos oli tyylikkäästi koris-aiheinen.
Tällä kertaa nakki oli Namika Lahden pukuhuoneen päätyseinä. Organisaatio toivoi koppiin vähän fiiliksen nostatushenkistä koristelua seinäpintaan. Oven takana odotti valkoinen tiiliseinä uutta ilmettä pintaansa:
Tilaaja toivoi joukkueen värejä sekä jollain tapaa esille kaksinkertaista mestaruuttaan. Halusin että tekstistä saisi selvää, mutta kuitenkin sen tulisi olla graffitihenkinen. Luonnos oli hyvän ystäväni lyijykynän kanssa säädetty.
Ensin tietysti oli se tylsin homma; muiden pintojen suojaus. Parin tunnin teippaamisen jälkeen se suihkiminenkin vihdoin alkoi.
Koska kopin lattiapinnoite oli harmaasävyinen, päätin jatkaa samansuuntaista taustaa maalauksen taakse. Rautakaupan kautta siis lateksia poimimaan ja pensselillä tiilien välejä tupsuttamaan.
Vähän mustaa ja valkoista roisketta pintaan niin yhdenmukaisuus seinän ja lattian välillä syntyi hiuksenhienosta sävyerosta huolimatta.
Muutamaa tuntia myöhemmin alkoi juoni löytyä.
Linjat kehiin ja vähän hinkkausta, niin kuvittelin olevani jo valmis.
Ensimmäisen päivän jälkeen seinä näytti tältä:
Kotiin päästyäni tutkin kuvia kamerasta ja jokin kokonaisuudessa häiritsi. Halusin kunnioittaa "joukkuelogomaisuutta" ja pysyä maltillisissa väreissäkin, mutta liian pliisu vaikutelma tuntui vielä olevan. Ei muuta kun tekstari joukkuepomoille ja ilmoitin tulevani jatkamaan homman seuraavana päivänä vähän ärhäkämmäksi.
Kontrastia tarvittiin lisää.
Koska maalauksessa oli jo koripallon oranssia, päätin lykkiä sitä hunajahenkeä vähän lisää kirjainten taustalle, vaikkei Turussa oltukaan.
Pari tuntia keltaoranssin sävymaiseman kimpussa saikin seinän elämään paremmin. Jos tämä lopputulos auttaa jengiä repimään pisteitä kotiluolassa, niin silloin tavoite olisi saavutettu.
Sen verran reipas meininki pukukopissa varmasti tulee olemaan, että ihan syystä oven ulkopuolella varoitetaan turvallisuudesta... koska Namika on Liekeissä!!
Tänään alkoi joukkeen kausi kotiotteluiden osalta ja tapahtuman kunniaksi Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti koppimaalauksesta jutun päivän lehteen:
Toivotan joukkueelle ikimuistoista pelikautta ja paljon pisteitä taskuun. Epäilemättä samaa toivoo Brädi ja loppuun tietysti linkittelen Kapan kotiseuturekkauden tunnustusta urheiluteemaan sopien:
Viikonloppuna olimme lauantaina kollegani Jouni "Psyke" Väänäsen kanssa vetämässä graffitityöpajaa, kuten niin monesti aiemminkin. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin vähän totutusta poikkeava, monestakin syystä;
On ollut miellyttävää huomata, kuinka lasten ja nuorten kanssa työskentelevät aikuiset ovat yhä enemmän "hyväksyneet" seinämaalareita mukaan kasvatustyöhön ja samalla tuulettaneet totuttuja toimintamalleja nykyaikaisempaan suuntaan. Ei sillä, että vesiväreissä tai muovailuvahassa mitään vikaa olisi, mutta spraymaalipurkki on hyvä lisä työkalupakkiin.
Erityisen maukkaaksi tilanteen teki vielä se, että kun muistellaan vain 5 vuotta taaksepäin, oli samalla tontilla aikamoiset kahinat ja täysin erilainen toimintamalli. Vuonna 2008, tarkemmin ottaen 16.09. oli Stop Töhryille -projekti kestänyt 10 vuotta. Juhlan kunniaksi oli Kaupunginhallitus ja muut yhteistyökumppanit juhlimassa tasalukua Finlandia-talolla.
Eteisessä sijaitsevan sinisen maton vierellä tapahtui kuitenkin kyseenalainen kohtaus, jonka osallisina olivat mm. kaupunginvaltuutetut Arhinmäki ja Helistö. Heitä ei juhlallisuuksia seuraamaan päästetty.
Samaan aikaan kivenheiton päässä Kiasmalla oli kuitenkin toisenlainen juhla, jossa Paavo piti puheen ja
katutaidetta syntyi tilapäiseen aidanpätkään lasten ja nuorten käsistä spraymaalia ja katuliituja käyttäen. Alkuillasta juhlakansa lähti kulkueena etenemään kohti Kalliota. Kuorma-auton lavalla DJ soitti musiikkia ja livenä mikin varressa vieraili iso joukko artisteja.
Kulkueen etenemistä odotti myös joukko vähän erilaisia nuorisokasvattajia
-katutaidetta on käsitelty seminaareissa, opinnäytetöissä, dokumenttielokuvissa
- jne...
Siksi olen erittäin kiitollinen, että sain mahdollisuuden päästä astumaan sille siniselle kynnysmatolle tämän askeleen, jolla henkilökohtaisesti koen olevan suurempi merkitys kulttuurillemme kuin vain pelkkä perus sisääntulo.
Näistä syvällisistä kelailuista kuitenkin itse asiaan. Paikalla oli siis lastentarhanopettajia ympäri maata. Muita asiantuntijoita luentosaleissa oli mm. Jorma Uotinen , Mari Rantasila, Jaakko Heinimäki jne.
Meidän "luentosalimme" oli luonnollisesti pihan puolella, jonne siirryimme johdetusti mukaan ilmoittautuneiden kanssa.
Tapahtumahan kesti koko viikonlopun, joten veimme tapahtuman "olohuoneena" toimineeseen Aurora-saliin näytille alamme kirjallisuutta ja työnäytteitä taulujen sekä kustomointien muodossa. Näin nekin tarhantädit, jotka eivät runsaan ohjelmatarjonnan takia kerenneet suihkimaan, pystyivät laajentamaan näkemyksiään katutaideskenen käsitöistä.
Suunnitellessamme tilaajana toimineen Sylvia Tastin kanssa maalauspaikkaa, tuli mieleeni ehdottaa jos sasimme mahdollisuuden hyödyntää olemassaolevia rakenteita sen sijaan että olisimme hankkineet paikalle omat vaneriseinäkkeet. Valokuvauksellisesti paras paikka maalata olisi ollut työmaa-aidan taustapuoli parkkipaikalla.
Vieressä oli kuitenkin korkeampaa ja jo valmiiksi pohjamaalattua vaneriseinää Lemminkäisen työmaan vieressä. Meilirumban ja puhelusavotan jälkeen saimmekin luvan käyttää seiniä yhden päivän ajan. Hienoa!
Paikalla oli jo ensi puraisu otettu nuoremman polven puolesta, mutta emme antaneet asian häiritä.
Saavuttuamme tontille, Jouni otti vieraat vastaan ja esitteli herrasmiehen elkein "Psyken Putiikin" valikoimaa.
Hetki historian kertausta ja muutamat taktiset tekniikkavinkit kuunneltuaan pääsivät lastentarhanopettajat irti; kertakäyttösadetakkeihin, hengityssuojaimiin ja kumihanskoihin verhoutuneet maalarit selättivät harmaan lateksin hyvin nopeasti.
Töissä oli ihailtavasti esillä sisällöllistä viestiä ja runsaasti värejä.
Esimerkin omaisesti toki suihkittiin itsekin. Simppelit kirjaimet ja ukkeli oli oma panokseni...
...Jonen huolehtiessa naiskauneudesta.
Kaverikuviakin otettiin tottakai. Muut "oppilaat" kerkesivät valmiiksi hieman aiemmin ja hyvällä mielellä koko opelauma lähtikin jatkamaan teemapäivien muun ohjelman parissa.
Jounin kanssa suosimme klassista "Ensin työ, sitten huvi"-ajatusmallia. Kun kerran yhdeksi päiväksi oli lupa aitoja maalata ja vettäkään ei satanut, päätimme suihkutella vähän muuallekin uutta väriä. Luonnoksia ei nyt tälläkään kerralla sattunut olemaan, mutta ainahan sitä jotain keksii jos purkin varteen pääsee.
Spotiksi valikoitui Töölönlahden puoleinen aidanpääty, koska siellä oli lateksia jo valmiina suurinta imeytymistä estämässä.
Kolme tuntia myöhemmin vaneri kisaili jo syksyn lehtien kanssa värikylläisyydellään:
Tietysti joku hauska hahmo haluttiin myös tuoda seinälle. Juhlan kunniaksi joku random- poliitikko oli saanut puunuijan sijasta maalitelan käteensä. Jone huomautti telan lateksin olevan ohennuksen tarpeessa, ja näinhän se on myös graffitipolitiikan suhteen. Vielä olisi varaa vähän ohentaa juoksevammaksi...
...mutta mistä sitä tietää millainen tilanne seuraavan viiden vuoden jälkeen on vuonna 2018?
Viimeisen kuvan paikan saa aika herkullinen asetelma...
