U20 Maailmanmestarit pesi Venäjän!

Suomi on jälleen Maailmanmestari! Sen ansiosta kiitos ja kumarrus

Junnuleijonille, eli U20 Jääkiekkomaajoukkueen kunniaksi.

Mestaruutta piti tietysti juhlia jälleen katutaiteen keinoin. Vuoden 2014
mestaruutta kunnioittava maalaus sijoittui Myyrmäen lupagraffitiseinälle,
 mutta nyt oli vähän speliaalimpi paikka tiedossa.

Suomen maajoukkueen tunnus, vaakunastakin tuttu Leijona näytti

symbolisesti voimansa pesemällä Venäjän pelipaidat.

Pyykkäys suoritettiin pesulassa, jonka nimi tuli kiekkoa seuraaville tutuksi silloin,

kun tämän junnujoukkueen pelurit olivat vaipoissa. 

 

Vuonna 1995 eräs toinen Lindström avasi nimittäin pesuainepullon, jonka 

avaaminen vaikutti varmasti suurelta osin myös siihen, että taas saatiin 

vastustajat pestyä. Silloisessa Mestarijoukkueessahan myös pelasi muuan 

Sami Kapanen , jonka poika Kasperi Kapanen upotti ratkaisevan 

maalin Venäjän maaliin MM-finaalissa. Saattoi olla sama pesuaine käytössä kun 

valmentaja Jalonen marssi perinteisesti suihkuun kultamitalin kunniaksi.

Katutaiteen parissa hääräillessä tärkeä seikka on mielestäni se, kuinka joku 

ohikulkija voi yllättyä maalauksesta. Siksikin oli hauska toteuttaa duuni kadunvarteen

suoraan purettavan rakennuksen näyteikkunaan. Tällä kertaa en ollut liikkeellä yksin, 

kuten yleensä, vaan pakkiparinani toimi ILI3- katunimellä tunnettu graffititaiteilija.

Roolitus oli jaettu siten, että itse teen ääriviivat ja yhdessä fillataan värit kuntoon.

Sillä aikaa kun Leijona pyykkäsi, virittelin Venäjän kiekkomaajoukkueen 

pelipaitoja varten pyykkinarua seuraavalle ikkunalle.

Väritysmallin olin poiminut netistä jotta ulkoasu olisi tarpeeksi totuudenmukainen.

Sinnehän ne nätisti saatiin lopulta kuivumaan.

Homma oli valmis. 

Ihan hyvään aikaan, sillä varpaat alkoikin jo olla umpijäässä.

Sitä näytti olevan liikkeellä.

Sain onneksi auton käyntiin, mutta aamulla se ilo ei toistunut.

Kiesin akku oli jälleen sipannut, joten päiväkuvien saalistaminen meni fillaroinniksi.

Paikalle päästyäni näky olikin ihan toimiva. Tietysti purkutyömaan aita vähän häiritsi,

muttei liikaa kuitenkaan.

Joku toinenkin näytti olevan duunista kiinnostunut, koska kuvaili iPadillaan ikkunoita.

En mennyt jutulle, mutta jäin miettimään kumpaan kannattajajoukkoon hän kuului?

Kaulahuivissa kun näyttää olevan samat värit kuin pelipaidoissa.

Niin tai näin, siellä se Leijona pyykkää paljussa 

Venäjän pelipaitoja edelleen. 

Ikkunoissa oli jäljellä harmittavasti liiketilassa vuokralla sijainneen firman nimi, 

joka tässä oli myös kustomoitava tilanteeseen sopivammaksi, 

koska en niitä teippikirjaimia alkanut poiskaan nyppimään.

Yöllä peintatessa ei suuremmin musaa voi luukuttaa työrauhan takia,

mutta nyt on aika juhlia senkin edestä.

Kiitos Junnut, Kiitos Jalonen, Peto todellakin on irti.

"...ja me päästii sinne aidan yli inee, 
ja mietittii missä se vartijatyyppi taas yytsii...

...Oot häviöstä työtön, 

Me lähettii ILI3:n kaa voitolla yöhön!! "

Faniaarre skutsista - En Gång IFK, Alltid IFK!

Jääkiekon SM-liiga alkaa jälleen. 

Talvesta on tulossa omalla kohdalla kiinnostavampi kuin vuosiin, 

sillä henkilökohtainen protestini HIFK:n seurajohtoa kohtaan on ohi.

Kaksi vuotta sitten kuppi meni nurin, kun jopa Jere Karalahti siirtyi pelaamaan

Jokereihin. Tunsin itseni petetyksi kauan rakastamani jääkiekkoseuran taholta.

Mutta en ollut ainut.Vasta ilmestyneessä kirjassaan Jarkko Ruutu kertoo 

omista neuvotteluistaan seuraavasti:

"Summasta voin sanoa sen verran, että otin siitä helvetinmoiset kierrokset. 

Käytännössä peli oli sillä hetkellä selvä. Koin sopimuksen ja palkkaesityksen epäkunnioittaviksi"

Itsehän en taustoja ja sisäpiiritietoja tiedä, mutta mielipiteeni olen luonut niiden tietojen 

pohjalta, mitä lehdissä on lukenut ja muiden fanien kanssa on spekuloitu.

Jeren ja muiden omien pelaajasankareideni kohtelun takia oli katkaistava 

20-vuotinen suhde, tai ainakin aloitettava vakava harkinta-aika, kuten avioerossa.

 Riisuin fanipaitani ja hautasin sen Hyrylään , siellähän se fanitus alkoikin,

armeijassa ollessani.

Hautausmatkalla seurana oli poikani, jonka yksi etunimistä on Jeremias

(jääkiekkoilullisista syistä). Nyt poitsu ei päässyt koulupäivän takia mukaan,

 mutta tapahtumaa todistamaan lähti ystäväni Marko Signmark Vuoriheimo, 

joka myös suurena HIFK-fanina tunnetaan. Hänen kanssaan on monesti 

 purtu hammasta ja myös läiskitty yläfemmoja kiekkokatsomossa otteluita seuratessa.

 Mies on fanitaukoni aikana useaan otteeseen pyydellyt takaisin hallille, 

mutta silti myös kunnioittanut mielipiteeni lujuutta.

Viime talvena annoin viimein yhden kerran periksi. Lupasin lähteä Markon seuraksi 

matsiin IFK-Blues, mutta kerroin jo etukäteen, että poikkeuksellisesti en pukisi 

mitään punaista ylleni. Vedin harmaimmat vaatteet mitä löytyi ja kaulukset pystyyn, 

ettei tutut hallilla tunnistaisi ja etten joutuisi selittelemään suuntaan tai toiseen.

Jotain aiemman fanitukseni vahvuudesta kertoo ehkä se, että ajokorttini taustapuolella

on kuluneet jämät jäljellä maalivahti Jani Niemisen nimikirjoituksesta muutaman 

vuoden takaa. Silloin molari pelasi Petopaita niskassa, mutta nyt hän torjui kiekkoja 

sinikeltaisissa väreissä vierasjoukkueessa.

Matsin jälkeen Marko veti yllätyksen hihastaan. Hän oli sopinut salaa minulta,

että tapaisimme IFK:n myyntipäällikkönä nykyisin työskentelevän ex-hyökkääjä 

Kölli Kortelaisen ottelun päätyttyä. 

No niinpä sitten tapasimme. 

Fiilis oli vähän kaksijakoinen, kun kätellessämme Kölli tokaisi: "Mä oon kuullut susta". 

Marko oli kertonut fanihautajaisistani ja pakko myöntää että hieman hävetti. 

Vastasin Köllille: "Niin mäkin susta."Olihan tämänkin miehen kunniaksi 

tullut vuosia metelöityä katsomossa. Eikä ne yllätykset siihen loppuneet.

Kölli johdatti meidät vierailulle Pedon Sydämeen, joukkueen pukukoppiin.

Muutamaa vuotta aiemmin olisin ollut onnesta soikeana, mutta nyt se hävetys ei 

ainakaan hellittänyt. Lippiksen alta vähän luimuilin, kun ajattelin etten ollut 

vierailua ansainnut. Mähän olin itse hylännyt tämän lauman ja

 nyt olin niiden pesässä vieraana.

Mutta kun siellä kerran oltiin, niin Arttu Luttisen lähtiessä suihkuun,

oli yksi todistekuvakin paikasta räpsäistävä muistoksi.

Kiitin kohteliaasti vierailusta, mutten kuitenkaan käynyt kauden aikana 

enempää edareita seuraamassa. Junnumatseja kylläkin, koska nuorissa on 

kuitenkin niin puhdas ja innokas urheiluhenki, jota ei vielä ole palkkapolitiikat

 tai pelaajasopimukset traumatisoineet tärviölle. Sitäpaitsi pikkuhiljaa osa oman 

pojan entisistä pelikavereista pelaa edelleen ja niitä nassikoita vasta 

onkin kiva seurata,  joiden uraa on ollut alkuvuosina avittelemassa,

 joukkueen huoltajan roolissa EVUssa.

Talvella tuli myös kaksi äärimmäisen hienoa uutista junnukiekon ja HIFK:n osalta:

Ville Peltosen pesti valmennuspäällikkönä oli paras uutinen Petoluolasta vuosiin. 

Vaikka Villekin poikkesi Ilmalassa narreilemassa, on IFK halunnut tarrannut mieheen

kiinni ja antanut oikeanlaista luottoa ja vastuuta. Ja sitä samaa Ville välittää junioreille,

mahtavalla ammattitaidolla ja kokemuksellaan.

Vähän myöhemmin uutisoitiin lisää hienoja asioita, kun Lari Joutsenlahti pestattiin luisteluvalmentajaksi. Hesarin haastattelussa Joutsenlahti osoittaa niin mahtavaa 

kunnianhimoa ja positiivista joukkuehenkeä, että oksat pois.

Myös se suurin kivi oli pois kengästä:

Jeren aika Jokereissa oli päättynyt.

Alkoi tehdä mieli palata katsomoon ihan oikeasti, ja punaisissa vaatteissa.

Palasin Hyrylään. 

Marko halusi lähteä mukaan faniaarretta etsimään ja Olympiakasarmin edustalla

kertasin hänelle faniuteni alkamista intin iltalomalla Helsingin Jäähallilla.

Varusmiestoimikunnan järjestämille kuljetuksille kiekkomatseihin lähdettiin 

metsänvihreillä busseilla, armeijan harmaissa tältä hiekkakentältä. 

Mutta ei sinne tarinoimaan menty, lippa niskaan ja kaivamaan.

Maan uumenista kaivajaa tuijotti pian punainen Petologo.

Kun faniaarre haudattiin, suljin repun paitoineen vetoketjulliseen 

muovipussiin. Kun se avattiin, oli maaemo jo jättänyt jälkensä.

Haudattavan rasian olisi tietysti pitänyt olla ilmatiivis, 

nyt varusteet olivat alkaneet maatua. Lippis oli jo täysin menetetty tapaus,

paidasta brodeeraukset oli häipyneet. 

Aarre oli siis hieman kärsinyt, mutta niin on sen omistajakin. 

Paidat reppuun ja kohti Petoluolaa.

Hallin pihalla Kölli otti meidät vastaan toivotti tervetulleeksi takaisin.

Puin maatuneen paidan päälleni ja löimme nyrkit yhteen.

Aarteen hakureissun näet paremmin Samppa Batalin 

kuvaamalta videolta, tsekkaa kuinka aarre skutsista nousee fikkaan:

Matka jatkuu yhdessä taas ja keväällä keitellään nakkeja.

#25 & #37:n Jarkko Ruutu

Kuulin eilen ison uutisen urheilumaailmasta.
Jarkko Ruutu lopettaa peliuransa.
Ilta Sanomien netistä on luettavissa Ruudun oma tiedote aiheesta.

Särmikäs peluri on herättänyt uransa aikana lajia seuraavien

 ja etenkin seuraamattomien keskuudessa hyvin kaksijakoisia reaktioita. 

Niinpä myös lopettamisuutisointia löytyy kahdenlaista.

YLE Urheilun uutinen aiheesta on varsin neutraali ja asiallinen, 

mutta Jatkoajan uutinen samasta aiheesta 

vaikuttaa olevan enemmän kalsarit rypyssä kirjoitettu.

Syynä reaktioihin on tietysti mies itse. Rudi pelasi kovaa ja täysillä, 

eikä suotta koettanut muuta väittääkään. Mutta joukkuepelaaja Ruutu oli Hahmo.

Ei mikään hajuton ja mauton tusinapelimanni, vaan ahkera duunari

jolta ei kantti tai keinot loppunut.

Vähän saman pelaajatyypin jätkä, kuin eräs Karalahti. Näiden herrojen perässä 

tuli viime vuosikymmenen lopulla ravattua Helsingin Jäähallilla tiuhaan.

Kruunu sille ravaamiselle tuli vuonna 1998, kun nakkikattila saapui Petoluolaan.

Playoff-sarja meni heittämällä läpi voitoin 9-0 ja näissä 

yhdeksässä matsissa Ruutu maalasi seitsemän kertaa!

Ja jotkut kehtaavat sanoa ettei mies osannut kuin haastaa riitaa.

Vuodet vieri ja parivaljakko siirtyi NHL jäille, maajoukkueessa kuitenkin vieraillen.

Itse sain mahdollisuuden piirtää voimahyökkääjästä karikatyyrin vuoden 2010

talviolympialaisten jääkiekkomaajoukkuetta käsittelevään juttusarjaan.

Toimittaja Tuomas Nyholm kirjoitti joukkueen jäsenistä "pelaajaprofiilit",

joiden pohjalta piirsin hahmot. Jakke sai pelityylinsä mukaisen varustuksen, 

jonka innoittajana oli osittain myös kulttileffa Lämäri.

Jaken palatessa kotimaan kaukaloihin vuonna 2011,
 odotin kieli pitkällä hämmentäjän paluuta punapaitaan. Jouduin kuitenkin 
pettymään tulenpalavasti, kun hän kiikuttikin hokkarinsa Hartwall Areenalle.

Intohimoisena fanina purin pettymystä omalla tavallani.
KSB-sportista kun on fanivaatteita tullut hankittua muutamia pahvilaatikollisia.

Siirron johdosta fanilla paloi hihat.

Tai no, koko paita.

Punakeltaisen joukkueen ajasta ei ole kommentoitavaa. 

Se jengi ei kiinnosta.

Viime vuonna oli jälleen pettymys edessä, toinenkin sankareistani painui 

Ilmalan uumeniin. Jeren pukeutuessa narripaitaan piti jälleen reagoida.

HIFK:n pelaajasopimuspolitiikalle henkilökohtaisena vastalauseena 

tuli faniuden hautaamisen aika.

Mutta nyt kun tilanne on taas muuttunut Jeren vaihdettua joukkuetta ja 

Jarkon lopetettua uransa, täytyy miettiä kauanko annan faniaarteen muhia 

Hyrylän metsikössä boikottia jatkaen.Vähän mieli tekisi palata katsomoon, 

uusia jään Hahmoja etsimään. 

Ja tarkoitan Hahmolla kokonaispakettia, myös siviilielämässä.

 Aivan kuten Columbus Blue Jacketsin toimitusjohtaja 

Jarmo Kekäläinen kommentoi Ruutua YLE:n uutisessa:

"Kun hän laittaa kypärän päähän, niin koko mies muuttuu. Niin se on monta kertaa muutenkin. Täällä on paljon sellaisia pelaajia, jotka pelaavat fyysistä jääkiekkoa ja kaukalon ulkopuolella ovat lempeitä perheenisiä. Jarkko on äärimmäisen fiksu kaveri."

Jos kiekkovaikuttaja Kekäläisen kommentti tuntuu käsittämättömältä, 

kurkkaaYLE Areenasta Arto Nybergin juttutuokio veijarin kanssa:

Jarkko Ruutu- hellämielinen taklaaja

Jos puolestaan fiilistelet enemmän kohuja kuin nerokkuutta, kiinnostaa ehkä

MTV -Urheilun kokoamat tempaukset uran varrelta. 

http://www.iltasanomat.fi/jaakiekko/art-1288338318744.html

Omasta puolestani kiitän pelimies Ruutua menneistä vuosista,

tunteita piisasi puolesta ja vastaan. Toivotan äärimmäisen hyvää jatkoa ja 

uskon vakaasti että EVU:n kasvatti löytää uuden uran elämälleen,

miettimättä tippaakaan mitä muut siitä ajattelevat.

Vaikka sitten kitarasankarin roolissa, jos siltä tuntuu.

Loppuun "helmeä väritystä" youtubesta by one and only #25 / #37

Jarkko Ruutu- Best of video

Koivu, Selänne & Peltonen ja peliura paketissa

Kuluneella viikolla uutisoitiin Saku Koivun lopettavan arvostettavan pelaajauransa.

Nyt puolen vuoden aikana on aika monet merkittävät hokkarit lyöty naulaan, joten 

oli aika tarttua taas kiekolliseen kirjoittamiseen. Keväällä  kauden päätteeksihän 

Ville Peltonen teki saman tempun, muutama viikko sitten oli

Teemu Selänteen vuoro ja nyt myös Kapteeni Koivu teki ratkaisevan päätöksen. 

Kuva: Kari Kuukka / IL

Siinä on sellainen porukka, jota täytyy kiittää voimakkaista elämyksistä 

kiekkokatsomoissa ja kotisohvilla. Tietysti "joukkue voittaa ja joukkue häviää",
mutta yksittäisistä pelaajista Teemu sekä Tupu-Hupu-Lupu-ketjun kolmikko,
jossa yhtenä kolmesta oli Jere Lehtinen , on olleet itselleni eniten samaistuttavissa.
Fanittaessa se samaistuminen kohteeseen merkitsee mielestäni tosi paljon.
Pelaajista eniten seurasin Villen uraa miehen EVU ja IFK -taustan ansiosta,
niille seurajoukkueille sydän on sykkinyt.

Lopettamisuutisoinnissa on pelimiesten statistiikat 

ja uroteot on jo niin monesti lueteltu, että siihen itselläni ei ole lisättävää. 

Mutta pari tarinaa taustalta löytyy...

En herroja henkilökohtaisesti tunne, mutta yhdessä jutussa sain olla mukana, 

nimittäin Vancouverin Talviolympialaisten Jääkiekkoturnauksen uutisoinnissa.
 Kävi niin, että Ilta Sanomien Tuomas Nyholm soitti tammikuussa 2010, 

kun olin lentokentällä työvuorossa. Tuomas kysyi olisinko käytettävissä Olympialaisten Leijonajoukkueen esittelytekstien kuvitukseen. 

No todellakin olin!

Aikaa toteutukseen oli muistaakseni 2 viikkoa ja tehtävänä joukkueellinen pelaajia.

Päivät meni päivätöissä, yöt piirtäessä urakalla pelureita. Koska aikataulu
oli niin tiukka, piti kasvojen yksityiskohtaisuudesta hieman tinkiä.

En entuudestaan toimittaja Nyholmiakaan paremmin tuntenut,
mutta olin tavannut hänet elokuussa 2009 Myyrmäen jäähallin pihalla.

 Sieltä haettiin muksulle motivaatiota tulevaan treenikauteen, ammattilaisten treenejä seuraten. Junioripelaajille on iso juttu, että heidän omassa hallissaan NHL-pelurit treenaavat aina vaihtelevilla kokoonpanoilla ennen Amerikkaan paluutaan.

Pojat päivystivät hallin sivuovella treenien jälkeen ja odottivat suihkunraikkaita 

esikuviaan vihot ja mailat kainalossa, jos saisivat nimmareita ruinattua.

Itse istuskelin autossa tai nurtsilla ja luin lehteä tai muuten vaan kuluttelin aikaa.

Välillä räpylään tarttuikin pelaajia ja uunituoreet nimmarit hallussaan kundit siirtyivät
aina takaisin ovelle odottamaan seuraavaa pelimannia.

Pikkupoikien lisäksi paikalla oli välillä muitakin odottajia,
kuten Nyholm ja muutama muu toimittaja. Päätin mennä jutulle

 ja kerroin Tuomakselle piirteleväni myös karikatyyrejä sekä seuraavani urheilua.
 Jätin numeroni miehelle, jos vaikka joskus löytyisi tarvetta yhteiselle tekemiselle.

Tammikuun lopulla se luuri sitten pirisi.
Sovittiin että toimittaja-kijailija Nyholm sekä tutkaparinsa
  Suomen paras jääkiekkotoimittaja Vesa Rantanen laatisivat pelaajista tekstirungon
sisältäen pelityyliä, erikoisuuden jota seurata, sekä persoonallisuutta.
Tekstiestä meikämandoliino synnytti piirrokset ja koko paketti julkaistiin netissä vähän kerrallaan. Projektin nimi oli Leijonaprofiili ja kuvien yllä oli saatteena seuraava otsikko:

IS julkaisee olympialaisten aikana joka päivä kaksi tai kolme kappaletta vähän erilaisia pelaajaprofiileja Suomen olympiajoukkueen jääkiekkoilijoista. Kuvituksena on karikatyyri, joka aina paljastaa jotain oleellista urheilijasta.

Piirsin kuvat kaikista 24 pelurista sekä valmentaja Jukka Jalosen heitä käskyttämään.
Tässä ajankohtaisimmat Sankarit karikatyyriversioina, linkistä kuvan alta näet varsinaisen Leijonaprofiilin.

Koska Lehtinen lopetti ensimmäisenä, hänen profiilinsa aloittaa:

IS-Leijonaprofiili: Jere Lehtinen

Teemu arpoi jo tuolloin uransa jatkuvuutta, mutta muutama viikko sitten se loppui.

IS-Leijonaprofiili: Teemu Selänne

Kesällä kuulin Sakusta huhun hevosmiesten tietotoimistosta 

(enkä nyt tarkoita Jaajo Linnonmaata) joka olikin lopulta puppua.

IS-Leijonaprofiili: Saku Koivu

Jostain syystä nettiversioista on pudonnut vuosien aikana pois 4 miestä ja valkku,

 joukossaan myös Ville Peltonen. Kuvan kopio kuitenkin pöytälaatikosta löytyy.

Profiili hänestäkin oli, mutta sen puutteessa näytän oman aarteeni mieheen liittyen:

Näppäämäni foto 1995- kultajuhlista avoautosaattueessa Jeren kanssa,

 Mestaruuscolleget päällä. Torilla tavattiin ja onneksi ryysin lavan edustalle...

Aarrearkistoista löytyy mestaruuden kunniaksi painetun lehden ja

nykyisin toimimattoman VHS-kasetin lisäksi riekale Villen collegepaitaa, 

jonka hän heitti yleisöön torijuhlassa.

 Paidasta käytiin kova taistelu, mutta sain kun sainkin osuuteni. 

Juhlassa ammuttiin ilmaan myös kullanvärisiä konfetteja,

 joista yhden teippasin talteen videokoteloon.

Loppuun tulee toki musaa. Mutta ei dengliderinniä, vaan Leijonien
kunniaksi toisen rodun kissapeto; Walesin Tiikerinäkin tunnettu Tom Jones.
Hän jamittaa YLE:n koosteessa Torinon 2006 Olympialaisista,
 joissa tämä nyt eläköitynyt nelikko oli Kirkkainta Timanttia.

Tom Jones -If I Only Knew

Kiitos niistä hetkistä, toivottavasti jatkossakin nälkää löytyy yhä lajin parissa
ja miehet jaksavat jakaa tietotaitoa pikkujunnuille nimmareiden lisäksi.

Hopee ei oo häpee, mut dumarit on!

Sunnuntai iltana oli toiveet korkealla ja kultajuhlat tulossa.

Ajattelin viettää tällä kertaa erilaisen finaalin,

 lähdin vaihteeksi kisastudiokierrokselle. 

Hyppäsin rattiin ja suuntasin lähimmälle ostarille.

Muutama kippola siellä löytyy, joista valitsin pikkuruisen Haagan Helmen.

Intialaistaustainen omistaja on ottanut sisustuksessakin 

asiakaskuntaa huomioon. 

Matsi alkoi kiihkeästi, leijonat olivat janoisia.

Heti kärkeen Malkin laittoi törkypelin käyntiin ja veti poikittaisella Haulaa kaulaan.

Tuomaristo oli laittanut pillin taskuun ja peli jatkui...

Itse jatkoin Kannelmäkeen, määränpäänä maineikas Britannia.

Täällähän olikin tunnelmaa, porukkaa kuin pipoa ja hyvä meininki!

Maalikin tulla tupsahti.

Peli tasan.

Jätin Kannelmäen taakse ja suuntasin Malmille.

Malmintorissa oli myös hyvä meininki. 

Porukkaa vähän vähemmän kuin Britanniassa. 

mutta kyllä täälläkin juhlittiin.

Palola vetäisi Suomen johtoon 2-1 ja laittoi 

malmilaisten lipun liehumaan ja äänijänteet auki.

Toisen erän päätteeksi hörppäsin cokikseni loppuun ja jatkoin Kurviin.

Kolmessa Kaisassa oli aika vaisu tunnelma. 

Saattaa johtua siitäkin, että peli alkoi kääntyä naapurille.

Limpparia tilatessani tuli maali ja peli oli 2-4.

Venäjän johtaessa seeprat löysivät vihdoin taskustaan pillin.

Suomi muutti asumaan jäähyboksiin.

Kontaktilajissa luonnollisesti tapahtuu,

pelin loppu oli jäätävää sukeltelua.

Ottelun parhaat pelaajat 

Sen pituinen se.

Mestarit läjässä, onnea heille.

Leijonat odottivat kallella kypärin jäältä pois pääsyä.

Mä lähdin torille.

Ei ollut tungosta, eikä tuuletuksia.

Muutamia kulkijoita siitä kulki ohi,

 mutta juhlatunnelma oli poissa.

Pussikaljaseurue oli varautunut uimareissuun varaamalla altaanreunan, 

vaatteet pysyivät kuitenkin päällä.

Joku sentään juhli sen verran hopeaa että uitti toista nilkkansa.

Tuuletukset oli harvassa, mutta joku siellä riemuitsi.

Oikean reunan venäläismies lauloi jotain ja juhli itsekseen.

Suomalaisten kultahaaveet oli yhtä hukutettu 

kuin Kolera-altaan kuollut lokki.

Mestaruusjuhlia sen sijaan vietti kullattu kaksipäinen kotka.

Ja se yksi venäläinen: Rene Vladimir.

Nähdessään Ilta Sanomien kuvausryhmän lähestyvän, 

hän hyppäsi lähteeseen. 

Toimittaja kyseli tunnelmia ja kehotti Reneä uimaan.

Mies vastaa: "Uimaan?!"

Kahlaamista ja kämmenien kastelua kummemmaksi se ei kehittynyt.

Mutta sukeltelunhan olikin hoitanut jo se joukkue.

Juhlatunnelman voit tsekata linkistä:

IS TV: Torilla tavattiin- yksi venäläinen

Olin nähnyt tarpeeksi.

Ajoin Suvilahteen sumuttamaan "ison mielipidekoirjoitukseni".

Kultajuhlien sijaan laitoin raitapaidat riviin hopealautaselle.

Duuni oli valmis klo. 04.30 ja lähdin nukkumaan.

Sen verran olin väsähtänyt, että unohdin laittaa tuomaristolle kulmakarvat.

Aina ei voi voittaa, mutta hyvin se joukkue kasvoi turnauksen aikana.

Vaikka ei ihan mestaruutta tullutkaan, niin jos mä olisin J-P Siili, 

olisin jo varaamassa oikeudet tehdä turnauksesta leffa...

Tulisi hyvä tarina pelaajakieltäytymisineen, arpapeleineen, 

kurkunleikkauseleineen, mikrofonivalmennuksineen, 

sekä ennenkaikkea Suomen joukkueen hienon tarinan ansiosta.

Loppuun ei tule tällä kertaa musaa, mutta 

Nyholm ja Rantanen tiivistävät pelin kulun 

antamalla varsin reippaan palautteen finaalista useammalekin taholle.

Videotuomarit tykittävät tuomaripelistä

Ens vuonna se kulta taas tulee.