Kirjamessut saldo: sarjakuvia ja graffitia

Jatketaan poikkeuksellisesti samaan teemaan kuin edellisessä postauksessa : Helsingin Kirjamessuilla

 Lopulta pääsin sunnuntaina Messukeskukseen ja jälleen voi vain todeta, että kylläpä kannatti. Käytäviä kahlatessa ostoskassi paisui ja lompakko keveni, kun kartutin omia kokoelmiani sekä hamstrasin joululahjoja. Vaikka varsinaiset kirjailijahaastattelut jäikin tänä vuonna paitsioon, niin tapasin pari erittäin kiinnostavaa herrasmiestä. Kasper Strömman on valittu Vuoden Graafikoksi ja hän oli Grafian osastolla kertomassa näkemyksistään ja havainnoistaan ympärillämme olevista merkeistä, viesteistä ja heraldiikasta. Näppärän kaupunginosavaakunoiden sarjan suunnitellut Strömman jutteli mukavia ja nauratti yleisöä kuvasarjallaan.  

Kasperin blogi kertoo lisää

Osastolla oli mukavasti otettu myös huomioon yleisön osallistaminen; kilpailuna oli suunnitella oma kaupunginosavaakuna. Kun paperit ja tussit oli tyrkyllä, jätin myös oman ehdotukseni mukaan. Messupaikkaankin sopien kisatyöni aihe oli pasilan kaupunginosa, jota lähestyin omien mieliaiheideni kautta.

Kirjarintamalla oli paljon kiinnostavia teoksia. Eräs niistä oli jo aiemmilta vuosilta tuttu Piraatti Pete -kirjasarja. Koska pappi kastellessaan kaljuani vuonna 1974 lausui saman nimen kuin kirjan merirosvolla, on matkan varrella muotoutunut harrastuksekseni keräillä kaimakirjoja omaan arkistooni. Tällä kertaa en ostanut kuitenkaan näitä, koska yksi nide jo kotoa löytyy.

Pappi tuli mieleen toisellakin osastolla, kun huomasin yli 2000 vuotta vanhan  uutuuden, jonka tarina on ehkä maailman tunnetuin. Piplian myymä Raamattu oli saanut tuoreemman ulkoasun, kun kannet oli puettu farkkuun. Takataskut ja kaikki. Rokrok.

Hyvin erilaista, mutta myös erittäin pitkät perinteet omaavaa aihepiiriä oli tarjolla monipuolisesti kun vastaan tuli tiski, jossa oli runsas valikoima tatuointeja käsittelevää kirjallisuutta.

Divareita oli myös kattavasti osastoilla. Eikä tarjonta rajoittunut onneksi iänikuisiin Päätaloihin ja Paasilinnoihin, vaan tiskillä lepäili muovitettu Lipponen  sekä muita helmiä muutaman vuosikymmenen takaa.

Tapahtuipa iloinen jälleennäkeminenkin, kun vihdoin löysin Judge Dredd sarjan kakkos albumin, jossa Tuomarit olivat graffitimaalareita jahtaamassa. Ensikosketuksen tähän herkkuun sain Riihimäen Kaupunginkirjastossa yläasteella ja mikäs teinaria silloin olisi enemmän kiinnostanut kuin tyylikkäästi piirretty väkivaltasarjakuva graffitimausteilla. Nyt viimeinkin albumi löysi myös omaan sarjishyllyyni.

Viimevuotiseen malliin Kallion Lukion osastolla oli suihkepullotaidetta käytetty messuosaston viihtyvyyden lisäämiseen. 

Työn jälki näytti tutun tyylikkäältä ja ihmekös tuo, asialla oli ollut Riksun maalinäppi Amir Daoud sekä joku toinenkin  suihkuttelija. 

Propsit peinttareille!

Käytävillä vaeltaessa tuli vastaan myös vähän kovempia isoja lettereitä. Näinhän se on että kirjaimet on tälläkin taiteen saralla kaiken A ja O.

Hienon Dredd- sarjiksen lisäksi graffitia on tätä nykyä myös lastenkirjojen sivuilla. Mauri Kunnasta  tuskin tarvitsee hirveästi esitellä, mutta hänen laajassa tuotannossaan on paljon käänteitä, joista ei moni tiedä.

Kunnas oli messuilla signeeraamassa, ostin kirjan kainaloon ja jonottamaan. Vuoroa odottaessani sattuikin sopivasti kirjan sankari kulkemaan ohi, kaverikuvaan en kuitenkaan päässyt koska olisin menettänyt vuoroni pitkässä jonossa.

Juuri tämän kirjan ostoon oli poikkeuksellisen painava syy, sillä

Hyvää Yötä, herra Hakkarainen –albumista löytyy parin sivun tarina, jossa liikutaan ratapihalla ja kannut helisee:

Sain Kunnakselta omistuskirjoituksen kirjan graffitiaukeamalle, kun kerroin lyhyesti toimivani aihaalueen parissa mm. opettaen graffitin alkeita muksuille. Kiva kommenttikin tuli Otavan osaston myyjältä nimmaria odottaessa: "Mun lastenkin mielestä toi aukeama on kirjan paras". 

Mielenkiintoista on myös se, että tarinassa pahista esittää possu ja poliisina on kissa.  Katutaiteen puolella roolit on totuttu näkemään lähinnä päinvastoin.

Tarina on kiinnostanut lasten ja lastenmielisten lisäksi myös kriitikoita, jotka arvostivat tarinaa näin:

Luettuani pari vuotta sitten
 Minä Mauri Kunnas kirjan, jäi mieleeni hauska juttu jossa piirtäjä kertoo omasta historiastaan. Siinä selviää myös kuinka koulupoika Mauri tuherteli koulutunnit läpeensä, samoin kuin monet muutkin tulevat taiteilijan alut ovat tehneet. Välillä kynä oli vienyt nuorta miestä vähän isommallekin pinnalle, mutta seiniin piirtely oli kuitenkin loppunut nopeasti. 

Tyylikästä tussin jälkeä koulukirjan kannesta löytyikin näytteenä .

  

Lähde: Minä Mauri Kunnas

Omistuskirjoituksesta kiitollisena esitänkin esikuvalle kutsun tätä kautta; kun katutaide on näemmä lähellä mestarin sydäntä, toivotan tervetulleeksi milloin vain päiväkahvien sijaan spraymaalauksen merkeissä vaikkapa Suvilahteen suihkuttelemaan. 
Neuvon mielelläni tekniikoissa ja tarjoan maalit.

Kirjamessut 2013 ja Fingerpori-graffiti 2010

Ne olis taas Kirjamessut Helsingissä.

Monena vuonna siellä on tullut kierreltyä ja aina on ollut kannattava reissu. Viime vuonna vieraillessa teki lähtemättömän vaikutuksen, kun Petteri Tikkanen a.k.a. Black Peider varasti shown muuten melko konservatiivisessa tapahtumassa. Kirjoitin näkemästäni tämän postauksen ja ellet ole sitä nähnyt, kannattaa tutustua. Kova meno!

Tänä vuonnakin olen menossa tottakai nurkille kurkkimaan. Yksi ehdottomia kestosuosikkejani messuilla on artistihaastattelut ja etenkin sarjakuvapiirtäjien tarinat. Ja jos oikein tarkkoja ollaan niin kyllähän se Pertti Jarla on tullut useasti kuunneltua, muita tekijöitä lainkaan väheksymättä. Tänä vuonna  kyseinen mestari Jarla on haastattelussa juuri nyt tätä kirjoittaessani klo. 14.23, joten tällä kertaa meni itseltäni ohi. Haastatteluja on onneksi joka päivälle äärestä laitaan ja moneen makuun. Tutustu ohjelmaan vaikkapa 

tästä

Pertin kunnioitukseen liittyy villin sarjakuvahuumorin lisäksi toki myös toinen aihe, joka on itselleni tärkeä; graffiti. Vuonna 2010 hän piirsi stripin, jossa käsittelee oivaltavin silmin katutaidetta ja sen julkisista tiloista poistamista. Työ on julkaistu Hesarissa 06.07.2010

Oman pienen lisän juttuun tuo myös se tarina, jossa taidekriitikko Otso Kantokorpi kulki Helsingissä Punavuoren kaupunginosassa ja hopeisella geelikynällä kirjoitti nimimerkkiään "OK" mikroskooppisen pienellä tekstillä pitkin seiniä. Sen jälkeen hän kirjoitti aiheesta artikkelin Taide-lehteen ja myös Voima-lehti on julkaissut jutun projektista nimellä:  My tag, a Work in Progress

En tiedä, onko artikkeli ollut Jarlalle inspiraation lähde vai ei, mutta hyvä ja legendaarinen strippi joka tapauksessa:

Mystinen katutaiteilija tägää seinään pikkuriikkisen ILE-tekstin jonka buffaaja "poistaessaan" kasvattaa moninkertaiseksi rumaksi sotkuläikäksi. Mikä parasta, tarina on kovin totuuden mukainen, koska monesti putsaajan jälkeen seinä on lähes vastaavan näköinen kuin viimeisessä kuvassa.

Halusin osoittaa Jarlalle kunnioitusta ja kiitosta napakasta kannanotosta ja maalasin oman versioni aiheesta Suvilahden graffitiseinälle samalla viikolla.

Tässä versiossa Pertin pää on vaihtunut Heimo Vesan kroppaan ja Allan buffaa Fingerpori-albumien kansista lainatulla fontilla maalattua "PERA" -tekstiä liuotinmyrkyillä aika huonolla menestyksellä. 

Maalaus oli olemassa muutaman päivän, mutta kuten tapana on, sen tilalle tuli sittemmin joku muu piissi. Vuosien saatossa kuvan on nähnyt kuitenkin moni alan harrastaja ja aina se kuulemma jaksaa hymyilyttää. Hyvä niin.

Menkäähän messuille, sillä kuten Jörn Donnerkin on mainostanut:

 "Lukeminen kannattaa aina."

Erään kiekkofaniuden hautajaiset

Nykyään sinitakkinen Jarkko Ruutu on ollut tapetilla kuluvalla viikolla. Sopivasti siis tuli ajankohta tilittää vähän asiasta ja asian vierestäkin kun kesällä tippui pommi toisenkin sankarini siirtymisestä väärään halliin. Oma suhtautumiseni elämään on monessa asiassa aika joko/tai tyyppistä...

 Täysillä tai ei yhtään.

Oli kerran kaunis ja intohimoinen rakkaus, joka loppui viime kesänä ja tuli bänät Petolauman kanssa.

Kiitos kaikesta.  Noutaja tuli Niemiselle.

Suurimpia sankareitani kaukalossa ovat olleet Ruudun veljekset, Ville, OJ, Kibe ja iso liuta muita pelimanneja. Isoimmalla intohimolla olen kuitenkin seurannut Jere Karalahtea. Tarina siitä kuinka mies meni myrkkyjen pariin, pääsi eroon, sai tukistuksen, kärsi tuomion ja nousi jalkeille kiinnosti niin paljon, että omalle lapsellenikin annoin kolmanneksi nimeksi punaista kolmosta mukaellen Jeremias.

Tänä keväänä oli ilmassa ikävää huhua ja pelkäsin pahinta. Se myös toteutui kun idoli muutti Ilmalaan.Ymmärrän toki, että raha puhuu ja perhe täytyy elättää, mutta koska niin niin niin monta kertaa on vuosien saatossa saanut paluumuuttajien suhteen pettyä, oli tämä siirto nyt kuitenkin jo liikaa. En voi ymmärtää enkä hyväksyä mistä johtuu, että vuosi toisensa jälkeen ex-punanutuille tarjotaan toimistolta pikkukilisevää ja naapurin setelitukot vetävät puoleensa niin Tikkasen , Peltosen, Rudin kuin viimein Jerenkin. 

Nyt siis Jakke & Jere touhuavat Fartwallilla ja "Et elä pääty" kaikuu fanien kannustaessa entisiä inhokkipelureitaan. Kuluneella viikollakin ensin Rudi ja Trevor Gillies vaihtoivat kuulumisia, jonka jälkeen "kuka teki, mitä teki, miksi teki" on tukottanut uutisvirran. 

Ikävä sanoa, mutta ennen kaikki oli paljon paremmin. 

Kun on nähnyt toisen kanadalaisen,  Bob Halkidiksen, pelaavan kuin 

härnätty enkeli ja soittavan mestaruusjuhlissa kitaralla

 Sweet Home Alabama yhdessä Guitar Slingers:ien kanssa,

 ei sen jälkeen paljon kahden markan kanukit kiinnosta.

City-lehti 1998

Kamrat 10:n siirron vahvistuttua pikkujäbä kysyi, pitääkö hänen muuttaa nimensä, kun näki kuinka raskaasti pelaajauutiset uuvuttivat meikäläisen. Ei sentään, mutta pitihän fanina tilanteeseen reagoida. 

Ulosmarssi ja katsomoboikotointi on tullut jo koettua, joten otin vähän järeämmät keinot käyttöön.Kun Jakke vaihtoi rotsia 2011, siivosin vaatekaappiani:

Nyt olikin sitten isomman siivouksen paikka ja lähdettiin Nordenskiöldinkatua kohti. Matkalla tuli vastaan Pasilan sillan alla romahtanut asuntovaunu, se sopi kuvaamaan fiiliksiä, kuinka kiekkofanin maailma sortui.

Näiden punaisten vuosien aikana fanikauppaan ja pääsylippuihin on upotettu varmasti käytetyn henkilöauton verran kahisevaa. Joihinkin on nimmaritkin ruinattu. Nyt niille oli parempaa käyttöä...

Matka jatkui Helsingin Jäähallille , jossa suoritimme operaation:

Kun rotsit oli riisuttu ja pakattu, alkoi matka kohti fanituksen alkulähteitä; Tuusulaa.

Aloitin HIFK- fanittamisen vuonna 1993, kun menin armeijaan. Hyrylän Ilmatorjuntarykmentin VMTK oli neuvotellut varusmiehille sisäänpääsyn matseihin 5 markalla.(samaa oli kysytty kuulemma myös Leuattomalta, mutta onneksi tuloksetta) Toki olin kiekkoa seurannut aiemmin aina MM-kisojen yhteydessä, mutten mitään tiettyä seurajoukkuetta.

Kun sitten armeijan harmaissa mentiin Nordiksen pyhättöön, niin kieltämättä 

se B2-katsomon punapaitainen fanilauma sekä kovan kiekkojengin imago 

teki vahvan vaikutuksen, halusin olla mukana kannustamassa seuraa, 

jossa aina sattui ja tapahtui. 

IFK:ssa sentään on munaa ja rokkenrollia, eikä mitään silkkihanska-purkkapoppia 

kuten siinä toisessa jengissä, jonka hallissa jääkiekon seuraamisen sijasta 

kauluspaidalliset leikkaa pihviä ja pelin vilkaisu on toissijaista oheisviihdettä, 

sekä tuulitakilliset tapittaa jumbotronilta milloin pitää taputtaa

 ja näkyykö oma naama screeniltä.

Palvellessani sotilaskeittäjänä HelItR:ssä lähti intin bussi kohti Nordista esikuntapatterin edustalta. Virallisesti Olympiakasarmin nimeä kantava rakennus sopii sikälikin kuvioon, että kyllähän kiekkohirmumme ovat sellaisissakin ympyröissä viihtyneet.

Tällä paikalla nousin ensi kertaa kiekkomatsiin lähtevän dösän kyytiin. Siispä fanireppu kainaloon ja saattamaan se viimeiselle matkalle.

Metsän siimeksestä löytyi hyvä kohta, jonne päätimme upottaa aarteemme odottamaan ehkä parempia vuosia tulevaisuudessa. Kenttälapio heilumaan ja sormet multaan:

Kuopan valmistuttua pikkumaila ja fanireppu paitoineen, lippiksineen pääsi maan poveen.

Siellä lepää.

Jere on kieltämättä ollut kuuma peruna kiekkoa seuranneiden sekä seuraamattomienkin keskuudessa, kuten Rudikin. Arvostukseni herroja kohtaan ei kuitenkaan johdu pelkästään jäähy-/tehotilastoista. 

Suurin syy kunnioitukseeni on se, ettei kumpikaan liiemmin uhraa aikaa miettiäkseen mitä mieltä joku toinen on heidän pelityylistään tai valinnoistaan ylipäänsä. Siihen olen itsekin pyrkinyt; ei juurikaan tule pohdittua "Mitähän mieltä toi on mun duuneista" ym. vaan keskityn mieluummin tekemään sitä mitä haluan ja mistä tykkään.

Siksi ymmärränkin myös sen että kundit hakevat arvoisensa tilipussit sieltä, jossa heidät halutaan ja ollaan valmiita palveluksista maksamaan. Seurauskollisuus on kaunis asia, mutta jos sen hinta on huomattavasti laihempi tilipussi niin tack och adjö. Valitettavasti.

Värikästä tarinaa Jerelle on jo nyt kertynyt vaikka muille jakaa. 

Kaikki kunnia ja hatunnosto Sel8nteelle, mutta J3RE -leffaa odotan vielä enemmän. 

Puhdas arvaus vain, mutta eiköhän sellaisen joku kasaa lähivuosina. 

Omista arkistoista löytyy jatkokertomusta jo pelkästään pelillisistäkin asioista:

Kun kaikki oli vielä hyvin ja Halkidiskin oli tontilla, myös numeroilla 3 ja 25 kulki lujaa:

Silloin vuonna 1998 juhlistin pleijareita kunnon fanitukalla:

Kullan varmistuttua myös kermakakku kunnioitti mestareita:

Temppu onnistui joukkueelta uudelleen vuonna 2011. 

Sillä kertaa juhlistin nakkikattilan paluuta baarijuhlinnan sijasta Suvilahden maalausseinän äärellä aamuyön tunteina ennen töihin menoa. Jälki ei ole kaikkein skarpeinta, mutta ajatus oli tärkein. Asentomallina toimi #9 lehtileikkeen kuvasta

Eli kyllä niihin hyviinkin hetkiin on tullut reagoitua. 

Siksi en nyt haluakaan riidoissa erota, vaan odotan syrjemmässä , jos tilanteet vielä muuttuisi paremmiksi pelaajasopimusten ja seurauskollisuuden suhteen. Silloin sen faniaarteen voisi käydä noutamassa Hyrylän metsästä.

Odotellessa siirrän katseen nuoriin ja viattomiin. 

Junnukiekko on monesti paljon kiinnostavampaa, iloisempaa ja vauhdikkaampaa. 

A-junnujen mestaruutta pääsimme todistamaan kolmivuotiaan pikkusällin kanssa 2003 paikanpäälle Pirkkolaan ja 2012 kannustimme pleijareissa, mutta finaaliin en kerennyt. Vinttikomerosta löytyy yhä pelattu pelipaita, joka oli kultaa saalistamassa.

Eli juniorikiekkoa käydään jatkossakin kyttäämässä, mutta edari on boikotissa. 

Matsiaikatauluja ja muuta kiekkoinfoa voi muutkin väijyä HIFK-junnujen kotisivuilta

Tästä kaikesta huolimatta urheilu on ja pysyy lähellä sydäntä. Ei niin tiiviisti tykyttäen enää, mutta lähellä kuitenkin. Sen kunniaksi helmi biisi, jonka videossa Tikikin on vielä oikeissa väreissä:

Juno, VilleGalle, Jare, Matinpoika: Urheiluhullu

... ja muuten; Junohan kertoo totuuden ajassa 1.04 ;)

Let's play hockey!

Katukulttuuria ja urheilua: NAMIKA Lahti

Kuten juttujani lukeneet tietävät, niin katukulttuurin lisäksi myös urheilun seuraaminen ja tukeminen on itselleni tärkeä juttu. Jos näiden elementtien yhdistäminen on jollain tapaa mahdollista, niin mikäs sen parempaa. Kun loppukesästä tuli taas tällainen mahdollisuus, olin jälleen innoissani. 

Matkakohteena oli urheilukaupunki Lahti ja teemana koripallo. Mutta Lahdesta puhuttaessa ei voi sivuuttaa mäkihyppyä. Siksi olikin siisti sattuma, että keikalle mennessäni oli urheilupyhätössä meneillään mäkihypyn kesä sm-kisat. Virittäydyin auringonpaisteessa tunnelmaan seuraamalla kuinka Janne Ahosen johdolla haalarigladiaattorit hyppivät kastellulle keinonurmelle Lahden betonista.

Mäkihyppy jos jokin, on reikäpäiden hommaa, arvostan!

Hyppyrinnokassa mainostettiin kaupungin omaa hiilihappovettä ja sattuikin sopivasti että myös omat purnukkani olin sijoittanut teeman mukaiseen, legendaariseen Lahtikkoon. Siinä saa kannut mukavasti kuljetettua ja tarvittaessa tukeva muovikori toimii apujakkarana.

Miksikö olin tullut tonteille? No, koska Brädi pyysi. Edellisen kerran suihkutellessani Summer Up-festareilla vuonna 2012, oli yhdistyksemme Funk On ry vetämässä graffitityöpajaa bileissä ja osana ohjelmaa myös puhemuusikot kävivät vierailemassa kannun varressa tuoleja maalaten. Jeesailimme myös Kapaa lekan käytössä ja lopputulos oli tyylikkäästi koris-aiheinen.

Tällä kertaa nakki oli Namika Lahden pukuhuoneen päätyseinä. Organisaatio toivoi koppiin vähän fiiliksen nostatushenkistä koristelua seinäpintaan. Oven takana odotti valkoinen tiiliseinä uutta ilmettä pintaansa:

Tilaaja toivoi joukkueen värejä sekä jollain tapaa esille kaksinkertaista mestaruuttaan. Halusin että tekstistä saisi selvää, mutta kuitenkin sen tulisi olla graffitihenkinen. Luonnos oli hyvän ystäväni lyijykynän kanssa säädetty.

Ensin tietysti oli se tylsin homma; muiden pintojen suojaus. Parin tunnin teippaamisen jälkeen se suihkiminenkin vihdoin alkoi.

Koska kopin lattiapinnoite oli harmaasävyinen, päätin jatkaa samansuuntaista taustaa maalauksen taakse. Rautakaupan kautta siis lateksia poimimaan ja pensselillä tiilien välejä tupsuttamaan.

Vähän mustaa ja valkoista roisketta pintaan niin yhdenmukaisuus seinän ja lattian välillä syntyi hiuksenhienosta sävyerosta huolimatta.

Muutamaa tuntia myöhemmin alkoi juoni löytyä.

Linjat kehiin ja vähän hinkkausta, niin kuvittelin olevani jo valmis. 

Ensimmäisen päivän jälkeen seinä näytti tältä:

Kotiin päästyäni tutkin kuvia kamerasta ja jokin kokonaisuudessa häiritsi. Halusin kunnioittaa "joukkuelogomaisuutta" ja pysyä maltillisissa väreissäkin, mutta liian pliisu vaikutelma tuntui vielä olevan. Ei muuta kun tekstari joukkuepomoille ja ilmoitin tulevani jatkamaan homman seuraavana päivänä vähän ärhäkämmäksi. 

Kontrastia tarvittiin lisää.

Koska maalauksessa oli jo koripallon oranssia, päätin lykkiä sitä hunajahenkeä vähän lisää kirjainten taustalle, vaikkei Turussa oltukaan.

Pari tuntia keltaoranssin sävymaiseman kimpussa saikin seinän elämään paremmin. Jos tämä lopputulos auttaa jengiä repimään pisteitä kotiluolassa, niin silloin tavoite olisi saavutettu.

Sen verran reipas meininki pukukopissa varmasti tulee olemaan, että ihan syystä oven ulkopuolella varoitetaan turvallisuudesta... koska Namika on Liekeissä!!

Tänään alkoi joukkeen kausi kotiotteluiden osalta ja tapahtuman kunniaksi Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti koppimaalauksesta jutun päivän lehteen:

ESS: Namikan koppi

Toivotan joukkueelle ikimuistoista pelikautta ja paljon pisteitä taskuun. Epäilemättä samaa toivoo Brädi ja loppuun tietysti linkittelen Kapan kotiseuturekkauden tunnustusta urheiluteemaan sopien:

Brädi: Kotona (feat. Panu Willman)