Stop Töhryille -muistomerkin restaurointi 2016

Vuoden 2012 syksyllä löysin Huopalahden aseman läheisestä pusikosta ruman

betonipilarin joka ei ollut missään käytössä. 

Päähän pälkähti idea, jonka avulla voisin kunnioittaa kotimaista graffitihistoriaa

kulttuurin keinoin. Päätin toteuttaa idean ja lopputuloksena oli 

"Stop Töhryille"- hautakivi. Sain tempauksesta paljon positiivista palautetta 

monilta graffitimaalareilta ja myös muilta katutaidetta seuraavilta tuttavilta.

Vielä samana talvena kävin luomassa hautausmaista tunnelmaa viemällä 

paikalle Pasilan gallerian piikkilangasta ja spraymaalipurkkien etiketeistä 

valmistetun havuseppeleen. Projekti alkoi elää omaa elämäänsä ja vaikka olin

saanut hyvää palautetta, tuntui kivi myös ärsyttävän joitakin henkilöitä
 niin paljon että ilkivaltaakin alkoi ilmestyä.

Olin kuitenkin suojannut teokseni useilla kerroksilla vahvaa venelakkaa, joten
 aina silloin tällöin suoritetut puhdistustoimenpiteet ovat pitäneet teoksen melko
hyvässä kunnossa. Viimeisen vuoden aikana joku neropatti oli käynyt nakuttamassa
pintaa rikki jollain kivellä tai muulla lyömäesineellä ja viimeisimpänä joku
mitäänsanomaton lelutägikaksikko oli rikkonut hautarauhaa.

Vaikka pidänkin vanhoista ja vähän kuhmuisen kulahtaneista esineistä,

oli aika suorittaa restaurointi muistomerkin arvon palauttamiseksi.

Maalipurkit & vanha sapluuna mukaan ja eikun hommiin.

Mustalle pohjalle vähän kromipölyä arvokkuutta tuomaan ja tarraliimalla

sapluuna kiinni pintaan. Sinänsä oli hauska huomata, kuinka rauhassa sain 

maalauspuuhiani touhuta keskellä kirkasta päivää. Ensimmäisellä kerrallahan

askartelin luonnollisesti yöllä.

Päätin luottaa tällä kertaa kultamaaliin, joka on tietysti hopeista

kirjoitusta arvokkaamman vaikutuksen antavaa.

Päälle vielä tukevat venelakkakerrokset ja jälleen on 

"Stop Töhryille"- muistomerkki juhlakunnossa odottamassa talvea. 

Hauska juttu on myös, että kuulin muistomerkin palvelevan nykyisin 

pokestoppinakin, eli PokemonGo-pysäkkinä .

Hauskaa jos näin on. Mutta kun käytte mestoilla, kunnioittakaa 

menneiden wraitterisukupolvien historiaa josta Liisanpuisto alempana kertoo.

 Jätä patsas tärvelemättä, koska nykypäivänä sulla on kuitenkin mahdollisuus tuhlata 

kannuasi muuallekin, vaikka ihan luvan kanssa, toisin kuin silloin ennen.

Peace.

Liisanpuisto: Historia

Lapsellisuutta ja aikuisuutta: sweet sixteen

Viime viikonloppuna tuli eräs rajapyykki taas täyteen meidän perheessä,
sillä nuori herra Nieminen täytti 16 vee. Siinähän se kuustoista tietysti
on ikä kuin mikä hyvänsä, mutta tiettyä "melkein aikuisuutta" se kuitenkin sisältää.
Amerikassa 16- vuotiaana saa jo ajaa autolla ja omassa nuoruudessani 16 -vuotias
sai ostaa Suomessa tupakkaa. Nykypäivänä meidän perheessä 16 vuotta oikeutti
kahden kirjekuoren avaamiseen. Niihin olin kirjoittanut fiiliksiäni pojalle
vuosina 2008 ja 2012 silloisiin fiiliksiin liittyen. Eräänlaista täydentävää
kasvatusta siis, jota melkein aikuinen ymmärtää eri tavalla kuin lapsi.
 Vielä on muutama kirje jäljelläkin tuleville vuosille.

Perheessämme on siis yksi lapsi, jonka kasvatus on ollut tieten tahtoen 

aika monisäikeistä ja tavoitteellista. Haaveissa oli useampikin, 

mutta elämäntilanteista johtuen enempää ei tullut.

Maailmalla on lukematon määrä tapauksia,

 joissa vanhemmat ovat kasvattaneet lastaan tavoitteellisesti, uhraten rahaa ja aikaa 

 säästämättä itseltään sekä lapseltaan. Suomen mittakaavassa vaikkapa

 Mika Häkkisen haastattelu kertoo paljon:

Häkkisen radiosähköttäjä-isä ja turkisliikkeessä työskentelevä äiti lähtivät kiertämään poikansa kanssa kisoja perheen pakettiautolla."Kyllähän vanhemmilla meni siinä touhussa melkein pari omakotitaloa. Nyt niillä vois olla iso talo ja mersu pihalla, mutta ne päätti sijoittaa mun ajamiseen."

Monen muun menestyneen artistin / urheilijan kohdalla tarinan ydin on sama,

mutta liika on aina liikaa, tutustu vaikka Richard Sandrakin tarinaan. Omassa 

vanhemmuudessani olen lähtenyt siitä, että muksun ehdoilla mennään. Välillä on

kikkailtu ja sykitty vaikka missä seikkailuissa, kuitenkin välillä pysähtyen 

 ihmettelemään elämää ja nauttimaan hetkestä, vaikkapa leppäkertun seurassa

 Suomenlinnan muureilla.

Kasvattajia ja vanhempia löytyy moneen lähtöön. On niitä jotka haluavat saada
hommat valmiiksi nopeasti ja kotitöitä tehdessään laittavat piirretyt pyörimään tai
pelikoneet pörräämään, istuttaen muksun laitteen eteen. Toinen toimintamalli on
antaa lapselle vastuuta ja luottamusta, osallistamalla ipana hommiin mukaan.

Kun lapsi pääsee osallistumaan arkeen, ei aikuisenakaan mene sormi suuhun

kun jotain pitäisi tehdä. Samalla kotitöistä tulee luonteva osa elämää, 

vaikka välillä tietysti tekisikin mieli touhuta kavereiden kanssa tai katsella niitä

piirrettyjä. Ja kyllähän niihinkin tietysti aikaa löytyy, lapsihan on lapsi.

Näin se kuitenkin nähdäkseni on, että mitä enemmän muksun edestä hommia
tehdään ja aikuiset touhuavat omiaan, sitä avuttomampi ja aloitekyvyttömämpi
ihmistaimesta tulee. Mutta vaikka kakkutaikina kaatuisi, ruohonleikkuu olisi
epätasaista tai tapettiliisteri kuivuisi kesken hommien, ei sillä ole väliä.
Aikaa menee vähän enemmän, mutta korvan taakse on jäänyt muistijälki
vanhemman kanssa tehdystä yhteisestä työstä,.

Vapaa-ajalla puolestaan on niitä "älä juokse, ettet kaadu"- 

vanhempia, jotka ehkä lukevatkin lapsilleen Peppi Pitkätossua, mutta tosielämässä

kieltävät kaiken varalta monenlaiset seikkailut. Kuinka sellaisesta lapsuudesta

saa itseluottamusta ja rohkeutta elämän varren haastaviin tilanteisiin?

Kun muksulle tuottaa vähän sydämentykytystä ja tekee itse ensin edellä 

neuvoen kuinka toimia, jää taas lihasmuistiin ja aivolohkoon sellainen 

elämys, jota ei voi kaupasta ostaa. Alle kouluikäinen on hyvää kasvualustaa

koska itsekontrolli tai -kritiikki ei ole vielä koulumaailman pilaamaa.

Miten luulette että Janne Ahonen tai Veikka Gustafsson ovat löytäneet

henkiset ja fyysiset voimavaransa, jotka mahdollistivat suuria saavutuksia?

Tuskin ainakaan Nintendon tai Tomin ja Jerryn avulla.

Toki meilläkin on paljon tv:tä katsottu ääneenluettujen kirjojen lisäksi.

Kuitenkin valikoiden.

Hyviä roolimalleja ala-asteikäiselle on mielestäni esim. ikuisuusklassikot

Ritari Ässä ja Ihmemies Mc Gyver. Vähän jännitystä ja rohkeita temppuja, 

muttei kuitenkaan mitään liian pelottavaa. Myös etenkin ensimmäiset 

Duudsonit kaudet toimii mukavasti inspiroimaan ihmetekoihin.

Tavallisesta asuinympäristöstä saa paljon irti, kun vähän 

käyttää mielikuvitusta ja soveltaa olemassaolevia rakenteita.

Lapselle on hyvä pitää tietysti rajat hölmöilyssäkin,

muttei kuitenkaan liian tiukkapipoisesti. Sen sijaan ajoittain 

kypärä on ihan hyvä juttu. Ainakin kesästiigailua harrastaessa.

Onnistuneesta tempusta on myös

hyvä palkita ajoittain, aivan kuten koiraakin kouluttaessa.

Kun poitsulle lupasi leikkiämpärillisen karkkia, aika 

näppärästi juuri 6 vuotta täyttänyt kiipesi leikkilaivan mastoon.

Ja se fiilis sen jälkeen?

Kuten kolmannella kotimaisella sanotaan: "Priceless".

Aina on plussaa, jos silloin tällöin antaa siimaa ja pienen kokemuksen

yleensä aikuisen tekemistä jutuista, kuten vaikka uuden vuoden

rakettien sytyttämisessä. 

(Ammuslaatikko oli kuitenkin jo tyhjä)

Henkisen kantin lisäksi myös fysiikkaa on hyvä kehittää pienestä saakka.

Lähtien vaikka pulkkamäestä. Jos vanhempi vetää stigan ylös joka kerta, 

on mäenlasku yhtä juhlaa. Mutta jos muksu vetää edes välillä pulkkansa,

ymmärtää että työ ensin ja sitten vasta huvi.

Joukkuelajit on oikein mainioita opetuskeinoja sekä ihmissuhteisiin,

että tavoitteellisuuteen. Vielä parempi on, jos vanhemmalla on mahdollisuus olla

mukana joukkueen toiminnassa. Silloin turvallisin apu on lähellä jos kompastuu ja 

tulee haava polveen, tai potku menee ohi maalin ja kaipaa henkistä laastaria.

Eikä se urheilu tosiaankaan pidä liian vakavaa olla, pääasia että on kivaa.

Jos sitten urheilun tielle lähdetään, niin on hyvä myös muistaa, että

treenata pitää muuallakin kuin vain joukkueharjoituksissa. 

Eikä aina saman kaavan mukaan, luovuus jälleen kunniaan.

Kun koulu kutsuu, on siellä jo heti hyötyä siitä, jos on treenattu

muutakin kuin vain peukaloita pleikkarilla.

Kun vielä kuiskaa ennen juoksustarttia, että "Juokse niinkuin 

Ihmeperheen Esa Vaara", niin kaikki mehut lähtee, mitä on irrottaa.

Itselläni oli onneksi vielä pojan ala-asteen aikaan mahdollisuus

vaikuttaa työvuoroihini, joten pääsin katsomaan lähes kaikki 

koulujenväliset yleisurheilukisat, ollen henkisenä tukena katsomon puolella.

Koulun ja harrastusjoukkueiden lisäksi sporttailu ja erilaiset

 turnaukset on aina mukavia tapahtumia. Leikkipuisto Vähätuvan 

tytöistä ja pojista koostuva joukkue oli kasassa vain puistojen välistä

sählyturnausta varten ja sain kunnian toimia jengin huoltajana ja 

virallisena valokuvaajana, kun kysyin puistosta ja työnantajaltani onnistuisiko 

tällainen tällä kertaa. Voitto tuli ja kivaa oli!

Meillä kundin sporttaaminen on ollut nuoren herran toiveiden mukaista. 

Pakottamalla saa ehkä tuloksia tuloslistojen puolella, mutta henkinen puoli saattaa 

kärsiä suuria vaurioita. Kun poika ilmoitti että futiksen lisäksi kiinnostaisi

 jääkiekko, löytyi iskä pian toisestakin vaihtoaitiosta. Työvuorosuunnittelija 

onneksi taas ymmärsi tärkeysjärjestyksen ja laatuaika yhteisen harrastuksen parissa

oli muistorikasta aikaa. 

Rightin pakki treenasi pyssyään perinteisesti pihalla, jopa niin ahkerasti, että 

naapurin setä uhkasi soittaa poliisit ellei kolistelu lopu. Pienen rakentavan 

keskustelutuokion jälkeen löytyi kuitenkin sopuratkaisu, kun kiekkomaaliin aseteltiin

vanerimaalivahdin sijaan vanha työhaalari veskariksi, 

joka ei pitänyt niin suurta meteliä.

EVU:n 2000 syntyneiden joukkue oli kova nippu. 

Tuli hyviä muistoja ja kaverisuhteita, sekä kenkälaatikollinen mitaleita.

Seitsemän vuoden kiekkoelämän jälkeen sällin kroppa kuitenkin 

prakasi pariin kertaan ja motivaatio sen myötä siinä määrin finaalissa, että 

hokkarit meni naulaan ja uudet haasteet kutsui. 

Vaikka kiekkoilu jäikin, urheilu ei loppunut, vaan monipuolistui.

Pelisilmän ja käden koordinaatiota on treenattu säännöllisen epäsäännöllisesti

ukki-vainaan mallin mukaan biljardisaleilla.

Myös sitä Häkkisen metodia on testattu. Kartingin pitkäkestoiseen harrastamiseen

ei ole työläisperheellä varoja, eikä niihin omakotitaloihinkaan, mutta

yhteen mikroautoleiriin varat löytyi ja muutamia kertoja sen jälkeenkin on 

satunnaisesti vauhdin nälkää ruokittu rattia kääntämällä.

Urheilussa ylipäänsä on myös äärimmäisen tärkeää saada välillä turpaansa. 

Tappio ottaa pannuun ja sen myötä seuraavalla kerralla yrittää kahta kovemmin,

eli edelleen tärkeitä oppeja myös työelämään ja ihmissuhteisiin.

Silloinkin kun pääfokus oli jalkapallossa tai jääkiekossa, oli kaiken aikaa

 myös sivulajeja ja harrastuksia, joista ammennettua kropanhallintaa pystyi 

hyödyntämään pelikentilläkin. Treenaamisen ei pidä olla yksitoikkoista

vaan mielellään vaihtelevin metodein, vaihtelevissa ympäristöissä 

tapahtuvaa leikkimistä.

Välillä urheileva ja koulua käyvä lapsi kaipaa lomaa, kuten me kaikki.

Mutta kun sitten harvoin etelän aurinkoon suunnataan, voi siellä

tehdä muutakin kuin maata rantahiekassa tai uima-altaalla.

Pakkaamalla urheiluvälineitä mukaan, näkee kohdemaatakin ihan eri silmin 

kuin all inclusive- allasbaarista käsin. Eikä tarvitse aina kävellä.

"Maalla, merellä ja ilmassa", kuten sanotaan. Kyllähän se vesielementti

etelässä on kirkkautensa ja eläimistönsä puolesta niin mielenkiintoinen,

että tutkittavaa riittää ihan rantavesissäkin 1,5 € maksaneen haavin täydeltä.

Vaikka välillä rantalomailu onkin balsamia loskan keskelle,

on myös kotimaanmatkailu ja Suomen lukuisat eri harrastusmahdollisuudet muksun 

kanssa mukavia hetkiä. Jos vielä majoittuu ison ketjuhotellin sijaan 

maatilamajoituksessa, on elämys taattu.

Joskus onnistuu vähän nopeampikin vesillä liikkuminen, kuten serkun luona 

Länsi -Suomessa narunjatkona roikkuminen.

On hauska nähdä, kuinka erilaisten kikkailujen ohessa muksulle on 

kehittynyt luontevan utelias suhtautuminen elämään. Päiväkodin ensimmäisissä 

joulujuhlissa osallistuminen muun ryhmän toimintaan oli lähes nollassa,

mutta ajan myötä vuorovaikutustaidot ja eläytymiskyky eri tilanteisiin

on kasvanut kohisten. 

Pari vuotta sitten koulun joulujuhlassa nähtiin lihaspukuun pukeutunut joulupukki,

 joka veti lavalla tontuille kuntopiirin. Yleisö nauroi ääneen ja iskä itki ilosta.

Ajoittain kuitenkin on hyvä olla ihan hiljaa ja hillitysti, jälleen käytösmalli 

elokuvamaailmasta. Tällä kertaa inspiraationa Karate Kid  ja kurkipotku.

Vielä viime kesänä kundi oli varreltaan lyhyempi, mutta silti fysiikka on faijaa

paremmassa tikissä, kiitos monipuolisen harrasteurheilun ja kisailun. 

Kun leuanvetoon lähdetään, otan pataan heittämällä,

mutta niinhän sen pojan pitääkin polvesta parantua.

Myös hetkessä eläminen on tärkeää. Kesällä 2012 kiertäessämme Korkeasaaressa 

huomasimme että tyhjään Karhulinnaan pääsee sisään kaltereiden raosta. 

Teatterimuseon kesäleirillä opittua teatraalisuutta löytyi poitsulta kuvaan saakka.

Kulttuuria on muutenkin hyödynnetty kasvatuksessa. Jo oma isäni antoi aikoinaan

luvan piirtää seinään, ennenkuin vaihtoi tapetit lastenhuoneeseen. Meillä tapetit

poistettiin pojan huoneesta ja maalattiin seinälle ipanan omaa taidetta.

Näitä kokemuksia on myös hyödynnetty ohjaamissani työpajoissa

eri kaupungeissa. Samalla sällille on kertynyt työkokemusta "leikin varjolla" ja 

kesäduuneja metsästettäessä työkokemusta on jo ikätovereihin nähden runsaasti.

Vaikka lapsityövoima onkin Suomessa kielletty, on kautta aikain

lapset seuranneet vanhempiensa avuksi pelloille tai navettaan. Siis miksipä

ei sitten erilaisiin kulttuuritapahtumiin avustamaan?

Kun itse aikoinaan leikin jotain marjakauppiasta pihatien varressa

Aku Ankan mallin mukaan, ei kauppa käynyt. Poitsun Riksussa 

pyörittämässää putiikissa puolestaan riitti vilskettä ja muutama 

tuotekin vaihtoi omistajaa.

Joskus on myös kiva päästä kulisseihin kikkailemaan ja 

kaverille kans. Tällä kertaa otimme mukaan lapsuuden ystävykset 

Leevin & Eemilin Helsinki Hook Up:in ramppeja maalaamaan.

Lämmöllä muistelen myös sitä päivää, kun Riihimäellä maalattiin

Beach Partyissa kahviorakennuksen katolle vaaleanpunaista panssarivaunua, 

cheerleadereiden viuhtoessa vierellä ja yleisön seuratessa nurmikentältä.

Yleisön edessä työskentelystä täytyy kiittää Riksun tapahtumajärjestäjiäkin

luottamuksesta, kuten myös vuoden 2012 BoomBox- festivaalia kun

 avustavina juontajina nähtiin nuori parivaljakko Robi & Eemil. Tässä poikia 

ohjeistetaan esiintymisjärjestyksestä backstagella kisaisäntä Tuunasen toimesta.

Eikä se musiikkikaan ole ihan vieraaksi jäänyt. Sähkörumpuihin herännyttä 

kiinnostusta oli kiva ruokkia, vaikkei se pitkä ura ollutkaan. Ja jos

 joku hintaa miettii, niin Tori.fi kautta ostetut ja myöhemmin myydyt rummut ei 

maksanut enempää kuin kaksi kertaa tankki täyteen huoltamolla.

Rokkenrollia ja hulluttelua tässä elämässä tarvitaan aina. 

Siihen on hyvä sauma vaikka vappuna, kun saa luvan kanssa olla hölmö

eikä kukaan ihmettele mikä hullu tuolla köröttelee.  Nykyisin omalla mopolla 

suhaava teini sai ensimmäiset kypäräkilometrit maastokuvioidussa  menopelissä.

Yhdessä mopoilu oli myös siinä mielessä hyvä, että samalla ipana sai 

perstuntumaa satulassa istumiseen ja kaarreajoon. Jos jonkun mielestä muksun 

pitäisi istua kuskin takana, on kuitenkin parempi että kuskin nännit saa olla rauhassa.

Nyt kun matkamittariin on kertynyt se 16 vuotta, on myös armeija jo 

yllättävän lähellä. Joukkuepeleissä ja monipuolisissa harrastuksissa hankituista 

taidoista tulee varmasti olemaan hyötyä myös siellä, oli tähtäimessä

sitten kerätä kuntoisuuslomia tai sluibata nakkeja. 

Airsoftaus oli pari vuotta ukkelille tärkein asia elämässä ja se täytti
hyvin kiekkokaukalosta vapautuneen ajankäytön. Läheltä seurattuna sekin oli
hyvin hyödyllinen harrastus, pelisilmää, hyötyliikuntaa ja ryhmähenkeä.

Kaiken aktiivisen ja leikkimielisen toiminnan takana on kuitenkin yksi juttu,
joka mahdollistaa asiaa paljon. Se ei ole kuitenkaan raha.
Vaan vaimo, eli äiti.

Vaimo on usein reissuissa mukana ja se järjen ääni joka jarruttaa 

överimmät hulluttelut pois. Kun mutsi on mukana, on meillä myös yhteinen 

huoltaja, joka antaa sen laastarin tai eväsleivän kun "Iso Penska" 

eli iskä on unohtanut leikin tiimellyksessä sen puolen.

Äidin kanssa on sitten vähän erilaiset jännityskohteet.

Tunnetiloja voi skaalata vaikka raaputusarvoilla pelaten, 

tai hämmästelemällä / kritisoimalla Talentti- tallenteita verkon kautta.

Omalla tavallaan onkin myös hienoa oivaltaa, kuinka vanhemmuutemme oli oikein 

ajoitettu. Lapsen syntyessä olimme 26 ja 24-vuotiaita. Jaksoimme valvomiset, itkut, 

leikit ja pelit lopulta suuremmitta ongelmitta. Olemme onnistuneet olemaan

läsnä ja langan päässä aina. 

Mutta tänä päivänä pelissä on mukana yksi suuri muuttuja: Älypuhelin.

Luurissa piilevä sosiaalinen media on nyt se suurin kilpilija ajankäytön

 suhteen ja sen taistelun kundi joutuu käymään itse, niska kyyryssä.

Sen suhteen on vähän sama kuin leikki tulella: hyvä renki, mutta huono isäntä.

Vaikka on niissäkin puolensa. Koulussa saatu ryhmätehtävä 

"Esitelmä Pasilasta" on vähän eri luokkaa kuin omat kouluduunit.

Puhelimilla kuvattu ja nauhoitettu video on varsin viihdyttävä ja 

ensimmäisten minuuttien räpeistä vastaa MC Emilnem.  

Arvostan. 

Kundi on todistanut, että näillä eväillä pääsee elämän alkuun,

mutta matka jatkuu vielä. Nyt se on vaan enemmän poitsun omissa käsissä.

"Pasila -projekti" ( Haagan peruskoulu 9 lk ryhmä)