Luurankoja ja moottoripyöriä

Tässä nyt oli viikonloppuna toi kurpitsaviljelijän joulu, eli Halloween.

Sehän on siitä kiva juhla, että leikitään pääkalloilla, ruinataan karkkia ja 

tehdään kepposia. Muksuna se olisi kiinnostanut kovasti, mutta Kekkosen suomessa

sellasta ei juuri suvaittu. Vaan tuli ne pääkallot silti toista kautta tutuksi, 

Mustanaamiosta ja hevimusiikista. Jälkimmäisistä pitää myös muuan 

Black Peider, jota kunnioittaakseni maalasin viime joulun alla 

kunnianosoituksen Myyrmäen graffitiseinälle. 

Joitakin päiviä maalaamisen jälkeen tuli viesti kaverilta, että joku oli kysellyt

kuka sen Peiderin oli maalannut. Netin kautta ilmoittelin itseni ja sovittiin treffit.

Paikanpäällä odotti mustiin pukeutunut prätkäjätkä, joka oli kuulemma tykkäillyt 

kuvasta ja toivoi edustamansa moottoripyöräkerhon tallille koristetta.

Seinällä oli kuulemma kokoa 8 m x 4,2 m. Toisinsanoen 35 neliömetriä.

Sitähän sitten lähdin värittelemään.

Toiveena oli saada moottoripyöräaiheinen maalaus ja kerhon nimi.

Olisihan siihen seinälle voinut maalata vaikka pari isoa prätkää ja liekkimerta.

 Mietin kuitenkin duunia sen kautta, mitä mielikuvia moottoripyöräilyyn

liitetään. Mustaa väriä, asfalttia, viskiä, takorautaa, pääkalloja...

sekä tietenkin se Tärkein, eli Harley Davidson.

Aihepiiriksi muodostui hautausmaa ja pari luurankoa, taustalle tie kohti vuoristoa.

Väripaletista löytyisi musta, muutama harmaa ja valkoinen.

Aloitin vetämällä hautausmaan aitarungot alle ja piirsin liidulla päälle.

Baariparven lintuperspektiivistä katsottuna luonnosvaiheen jälkeen
oli vielä melko vaisu meininki.

Sisustuksen pienissä yksityiskohdissa on myös samaa henkeä kuin seinässä.

Tällaisista lampuista jopa Skeletor olisi kateellinen.

Toisenlainen lamppu oli tulossa seinällekin, ajattelin että hautausmaalla tulee 

usein lyhtyjä vastaan ja siitä hohtava valo toisi kivasti kontrastia.

Projekti eteni hiljalleen kevättalven aikana,
kerralla eikä kahdella ei tuon kokoista seinää saa valmiiksi.

Tarjoilun puolesta moni voi ennekkoasenteisesti lulla, että prätkäkerholla 

maalaaminen tapahtui deathmetallin soidessa, tuhannen päissään ja 

alastomien prätkäpimujen tyrkyttäessä muutakin kuin kansalaisluottamusta.

Vaan väärin luulet. Kyseessä ei ole mikään prosenttijengi, 

eihän kaikki pärinäpojat ei ole kriminaaleja.

Kuten ylempää näkyy, tarjoiluna oli suklaapusuja, juomapuolella 

jääkylmästi vissyä tai limpparia. Taustamusiikin puolelta skaala oli laaja.

Oli toki metallia, mutta myös suomirokkia ja jopa Rähinän räppiä.

Eikä maalausprojektin aikana suunniteltu viharikoksia, vaan juteltiin 

kerholaisten kanssa mm. lasten kasvatuksesta ja parisuhteista. 

Homma eteni ja tuli lopulta aika ottaa myös videotykki esille,

sillä kerhon logo oli saatava täsmällisesti seinään, eikä sen osalta 

tietenkään ollut taiteellista vapautta, vaan juuri kuten asiaan kuului.

Kirjainmuotoilussa oli käytettävä teippejä ja askarteluveistä,

eli hifistelyksihän se lopulta meni. Oma urakkansa oli myös prätkäsaattueen 

rakentaminen asfalttitietä vaeltamaan.

Yleensä hallilta poistuttaessa aurinko nousi 

ja kotiovellakin oli jo Hesari odottamassa.

Lopulta urakka tuli valmiiksi.

Tarkkaa lukumäärää työtunneista en osaa sanoa, mutta jos tarkkoja ollaan

niin olisihan sitä viilattavaa vielä ollut vaikka kuinka, omasta mielestä.

Kerholaisten palaute oli kuitenkin kiitettävää, joten sen suhteen kaikki ok.

Muutama kurkkaus vielä vähän lähempää...

Oksassa roikkuva kynttilälyhty oli kokoonsa nähden suhteellisen suuritöinen,

mutta kivastihan se tuo valoa pimeyteen.

Liekin askartelussa oli luotettava ajoittain siveltimeen spraykannun sijasta.

Sapluunan avulla myös kerhon nimi ja syntymäpäivä ilmestyi hautakiveen.

Mustavalkoinen logo nousee kivan tehokkaasti harmaasta maisemasta.

Portinvartijalla on jakoavain hyppysissä ja kaveri tarjoaa välihuikkaa.

Taivaanrannan suunnasta saapuu saattue kerholaisia kohti kerhotaloa.

Stencilöityjen Harrikoiden päälle istutin ajajat maalitussien ja sivellinten avulla.

Yläkerrasta katsottuna takorautainen terassikaide tukee maalauksen 

teemaa täydellisesti. Niinhän se oli tarkoitettukin.

Laitetaan vielä loppuun toinen prätkäkuva, niin ei pääse asian ydin unohtumaan.

Omalta osaltani homma oli siis paketissa, mutta kävipä myös hauskasti, 

sillä poiketessani paikalla valokuvaamassa kokonaisutta kerhotilan valmistuttua, 

tuli pihalla yllätys vastaan.

Kerhotilan seinänaapuri oli hankkinut betonisia ponttooniharkkoja kuulemma 

Jätkäsaaresta jonkun puretun laiturin alta. Niiden kylkeen oli myös ilmestynyt 

kaupanpäälle arvoa nostavaa väritystä, kun EGS oli jättänyt jälkensä. 

Tosin palikoiden siirtäjä oli kasannut palapelin väärin.

Kuten aina, viimeisenä musaa.
Teemaan sopien, kaksipyöräisellä cruisitaan,
Legendaarisen roadmovien soundtrackin tahtiin.

Steppenwolf: Born To Be Wild

Paluu Tulevaisuuteen 2015 Riihimäellä

Vuonna 1985 olin 11-vuotias, kun näin Riihimäellä Kino Riihilinnassa

elokuvan nimeltä Paluu Tulevaisuuteen. Ihan järisyttävän mahtava elokuva se olikin. 

Minut paremmin tuntevat tietävät, että kun Nieminen menee leffaan, 

se ei ole "katselua". Jostain syystä mun sisäänrakennettu koodi on sellainen, 

että elokuvissa eläydyn täysin siihen tilanteeseen jota näen. 

Tunteet sahaa ja pulssi laukkaa. Itkua ja naurua piisaa.

Paluu Tulevaisuuteen on yksi merkittävimmistä leffoista joita oon ikinä nähnyt 

ja koska juuri tänään 21.10.2015 on se päivä johon Marty McFly saapuu, 

palasin viime yönä Riksuun nuorisokeskus Monarille häntä odottamaan.

Miestä ei kuitenkaan näkynyt ja odotin turhaan.

Ehkä hän onkin sitten tänään vasta illalla tulossa, aikaerovirheitä varmaan.

http://www.triplem.com.au/melbourne/stuff/pub-talk/2015/1/8-things-back-to-the-future-ii-said-wed-have-in-2015/

Leffan kunniaksi on oikeasti monenlaista tapahtumaa ja fanilaumaa hellitään 

eri puolilla maailmaa runsaasti. Tiedotusvälineetkin ovat huomioineet asian, 

Hesarin NYT-liite spekuloi leffasarjan keksinnöistä tänään ja illalla on Helsingissä

Bio Rexissä ja Orionissa myös leffasarjan juhlanäytökset   

Kansainvälisesti asiaan on reagoinut monien muiden tiedotusvälineiden 

lisäksi mm. Daily Mirror artikkelissaan.

Moni tuntuu spekuloivan keksintöjen toteutumisella, joka on oikeastaan

melko kiinnostavaa. College Humor on jopa tehnyt animaation aiheesta:

Back To The Future In ACTUAL 2015

Jotkut etsivät leffasarjasta virheitä joka puolestaan on mielestäni masentavaa.

Sehän on leffa, mielikuvitusta. Pikkuviat kuuluu asiaan, älä pilaa fiilistä!

Itse diggailen etenkin ensimmäisestä leffasta edelleen sata lasissa, joten halusin 

juhlistaa päivää omalla tavallani.

Muutama mallikuva netistä tulostimen kautta kainaloon.

Sitten suunnaksi Riihimäen Nuorisokeskus Monarin graffitiseinä, eli Monttu.

Maalausseinä on aktiivisessa käytössä ja hyvä niin. Kädenjälkeä on laidasta laitaan, 

kun eri ikäiset ja kokoiset värittäjät jättävät merkkinsä seinään.

Kieltämättä teki vähän pahaa telata noin monta duunia peittoon, 

paria valokuvaa varten, mutta minkäs teet. Maalattavaksi nuo seinät on tehty.

Ilta tummui nopeasti. Onneksi Monarin Neero ja Tuomas 

olivat juonessa mukana, joten sain tikkaat ja kunnon työmaalampun lainaksi 

melko myöhään venyvään projektiin.

Aamuyöllä kolmelta loppui musta spray, joten duunit piti lopettaa. 

Muutamia kohtia teki mieli vielä hinkata ja ehkä muutama salama loihtia taivaalle,

mutta päädyin kuitenkin jättämään taustan vähän simppelimmäksi.

Fotoja tietty piti räpsiä kymmenittäin, jos joku onnistuisi 

pimeydestä tai työmaalampun loisteesta huolimatta. 

Lopulta kun itselaukaisijan kanssa leikkiminen loppui saatuani otsikkokuvan 

natsaamaan hyväksyttäväksi, pääsin lyömään pään tyynyyn viideltä.

Herättyäni laitoin luurin päälle ja siellä odotti jo Tuomaksen lähettämät

 25 päiväkuvaa, joista pari napsin tähän nähtäville.

Kiitos Tuomas, Monari, Neero ja Robert Zemeckis

Päivänvalossa DeLorean leijailee tyhjän päällä, kuten toivoinkin, 

eikä mustan lateksin levitys mennyt hukkaan.

Jos haluat kokonaisuuden paikanpäällä nähdä, kannattaa olla nopea. 

Todennäköisesti maalaus on jo huomenna poissa, kun lupaseinillä 

maalausten elinikä mitataan yleensä tunneissa. Se on pelin henki.

Itse fiilistelen leffaa vielä tänään illalla siellä teemanäytöksessä,

farkkurotsi ja toppaliivi päällä. Vielä kun olisi tukka, mutta se ei kasva. Sori.

Loppuun tietty se originaali traileri:

https://www.youtube.com/watch?v=qvsgGtivCgs

Turvapaikanhakijoita ja vihreä uniformu

Maahanmuuttokeskustelu ja turvapaikanhakijat herättää tunteita

joka tuutissa ja kuplassa tällä hetkellä sen verran runsaasti, että on aika 

kertoa asiasta muutama itse koettu juttu kaiken sen epäluuloihin perustuvan informaation ja rikkinäisen puhelimen sekaan.

Työskentelin valtion virkamiehenä Rajavartiolaitoksessa vuodet 2000-2011

Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Titteli oli virallisesti vanhempi merivartija ja
kansankielellä duunina oli passintarkastus. Tosin termi on hyvin harhaanjohtava, sillä
osastossa on lukuisia eri tehtäviin jaettuja ryhmiä, jotka kaikki omilla osa-alueillaan
tähtäävät samaan: valvovat valtion rajan ylittäviä ihmisiä.

Reilun kymmenen vuoden aikana otin vastaan ja rekisteröin Suomeen suuria määriä
turvapaikanhakijoita kollegoideni kanssa, joista osa jatkaa samaa duunia edelleen.
Maahantulijat rekisteröidään ottamalla sormenjäljet ja valokuvat, jonka jälkeen
heidät siirretään vastaanottokeskuksiin odottamaan tp-hakemuksensa
käsittelyä ja päätöstä. Vuosien varrella vastaan tuli monenlaista kulkijaa,
joilla kaikilla lähtökohdista ja motiiveista riippumatta on yksi ja sama päämäärä:

Vapaus.

Tässä kirjoituksessa kerron muutamia omia kokemuksiani

 metsänvihreässä uniformussa. Tosin aika pintapuolisesti, sillä vaikka olenkin irtisanoutunut virasta, tietty vaitiolovelvollisuus täytyy säilyttää. 

Jo senkin takia, että entiset virkaveljet voisivat jatkossakin tehdä työnsä edelleen mahdollisimman rauhassa, tarvittavilla toimenpiteillä.

Turvapaikanhakijoita saapuu maahan monella tapaa, maitse, meritse ja lentäen.
Osa hakee turvapaikkaa, osa parempaa toimeentuloa, osa kadonnutta perhettään,
kuka mitäkin. Jotkut pakenevat sotaa, toiset uskontoa, politiikkaa, sortoa tai vainoa.
Jotkut jopa kaikkia edellämainittuja.

Tietysti joukossa on myös turvapaikkaturisteja, väärentäjiä sekä laittoman
maahantulon järjestäjiä. Jopa vaikka minkälaista väkisinmakaajaakin,
kansalaisuuteen ja kotimaahan katsomatta. Rajaviranomaisten tehtävä on ottaa kaikki
tulijat vastaan ja suorittaa tietyt toimenpiteet,  jotta Maahanmuuttovirasto
pystyy  mahdollisimman kattavasti selvittämään kenellä on oikeus jäädä
 ja kuka jatkaa matkaa. Siksi on olemassa erikseen tutkinta-, asiakirjatutkinta-
sekä muutama muu erikoisryhmä.

Itse kuuluin ns. Terminaaliryhmään, jonka tehtävänä oli muun muassa noutaa
turvapaikanhakijoita sekä nk. Dublin-palautettavia lennoilta sekä
saattaa maastapoistettavia koneisiin. En osaa arvioida edes satojen tarkkuudella,
montako ihmistä olen saattanut Suomeen tai Suomesta pois.

 Monensorttista kulkijaa tuli vastaan, kirjaimellisesti vauvasta

vaariin. Itseään "roturealisti" yms. kiertoilmauksilla kuvaavat reppanat

jaksavat ylläpitää käsitystä, että tp-hakijoina olisi vain työikäisiä miehiä.

Voin kertoa, että se on yhtä totta kuin joulupukin lentävät porot.

Kaksin käsin olen työntänyt pyörätuolissa kulkevia mummoja sekä 

taluttanut kädestä pitäen leikki-ikäisiä passilinjasta läpi. 

Turvapaikkakuulusteluissa olen nähnyt itkut, raivot, pelot, ilot

sekä surua, ahdistusta ja helpotusta. 

Kulkijoilta kuulin kertomuksia moneen lähtöön. Joillakin kertojilla 

oli vahvoja väkivallan jälkiä kropassaan, joillakin silkkikravatti ja merkkivaatteet. 

Ulkonäkö tai vaatetus ei kuitenkaan ratkaise mitään. 

Tutkinta täytyy silti suorittaa, tapauskohtaisesti ja tarkkaan.

Monesti sanotaan että vain hyvin toimeentulevat pääsevät lähtemään paremman

 tulevaisuuden perään, turvapaikkaa hakemaan. Tämä pitää osittain paikkansa,

 muttei kuitenkaan ole koko totuus. Ajattelehan itsesi seuraavaan tilanteeseen:

- Suomi on sodassa 

- Kaikki puoluetta X äänestäneet tai kirkkokuntaa Y kannattavat

vangitaan, siepataan, tapetaan tai raiskataan vastapuolen toimesta

- Naapurikaupungissasi on jo tapahtunut julmuuksia, seuraavaksi 

vuorossa on sinun perheesi

-Perheesi on keskituloinen, mutta olisi pieni mahdollisuus päästä turvaan

Australiaan, jos maksaisit vuosipalkkasi verran rahaa puolitutulle autokauppiaalle.

-Mitä teet?

Jos kuvatunlainen tai vastaavan tapainen skenaario uhkaisi itseäni, tekisin 

varmasti ihan mitä vain, jotta saisin perheeni turvaan.

IHAN - MITÄ - VAIN !

Myisin taloni, varastaisin naapurin auton myydäkseni senkin, 

maksaisin lääkärille joka poistaisi toisen munuaiseni myytäväksi, 

väärentäisin paperini, tai maksaisin väärentäjälle, 

ryömisin rekkaan, veneeseen, lentsikkaan, junaan, ihan sama. 

Mutta veisin perheeni turvaan, hinnalla millä hyvänsä,

sillä kuten sanotaan, "Hätä ei lue lakia."

Kun sitten pääsisin turvaan vaikka sinne Australiaan, niin tietenkään
en jatkaisi moraalittomilla valinnoilla, vaan tekisin töitä.
Peltotöitä, keittiöhommia, siivousta, mitä vain saisin.
Niin varmasti moni Suomeen tulijoistakin tilanteeseensa suhtautuu.

Jos kuvittelu omalle kohdalle tuottaa vaikeuksia, suosittelen lämpimästi

sarjakuvataiteilija Ville Tietäväisen hyvin uskottavasti ja totuudenmukaisesti

 ilmiötä kuvaavaa Näkymättömät Kädet- sarjakuva-albumia.

Järjettömän laajan asiaan perehtymisen ja tuotantoprosessin tuloksena syntynyt teos

laittaa ajattelemaan pakolaiskysymystä hakijan näkökulmasta.

http://www.sarjakuvakauppa.fi/nakymattomat-kadet.html

Ihmissalakuljettajat kertovat itse Hesarissa 16.9. toiminnastaan.

Juuri näitä LaMa-järjestäjiä ensisijaisesti viranomaiset etsivät

ja koettavat tukahduttaa heidän epäinhimillisiä liiketoimiaan.

Jos sitä turvapaikkaa ei sitten myönnetä, syystä tai ei, on edessä 

maasta poistaminen. Sen suorittaa lain mukaan ulkomaalaispoliisi, 

rajavartijoiden avustaessa tarvittaessa toimenpiteiden toteutuksessa.

Kaikille lähtö ei ole mieleinen ja välillä tilanne voi päätyä voimankäyttötilanteeseen.
Sellainen tietysti näyttää ulkopuolisen silmin varsin vastenmieliseltä, kuten Kati
Pietarinen kertoo Voima-lehden nro 2/2013 artikkelissaan Nippuside Airlines.

Kuvatun kaltaisia tilanteita varmasti on tapahtunut, mutta tietenkään se ei ole
tavoiteltu päämäärä, että voimakeinoja käytettäisi.  Työtehtävät on kuitenkin
tehtävä, olit sitten baarimikko tai ulkomaalaispoliisi. Mutta sillä erotuksella,
että baarimikko voi kieltäytyä myymästä viinaa känniselle, kun taas
virkamies ei voi todeta maastapoistettavalle "Ai et halua lähteä, no ei sitten."

Voimankäyttö ei kuitenkaan ole Suomessa silmitöntä väkivaltaa, toisin kuin
monissa muissa maissa. Täällä tilanteita harjoitellaan ja virkamiehet toimivat
pienimmän haitan periaatteella. Voimankäyttöä harjoitellaan säännöllisesti,
jotta tilanteet hoituisi mahdollisimman turvallisesti. Treenitilanteissa harjoitellaan
aina ammattimaisesti, mutta joskus voi homma mennä
lopulta myös pelleilyksi, kun kohteena on oma duunikaveri.

Uran aikana oli paljon hyviä ja hauskoja hetkiä, joista varmasti joskus kerron lisää,

hymyilyttävää materiaalia riittää runsaasti. Lopulta kuitenkin turhauduin vaikutusmahdollisuuksieni vähäisyyteen ja ajoittain liian negatiiviseen ilmapiiriin. 

Tästä lyhyinä esimerkkeinä kaksi vastenmielistä tilannetta.

*****

Asiakkaan tapaus: maahanmuuttajan tulotarkastus

Linjalla tuli vastaan turkkilaistaustainen henkilö, jolla oli historiaa

laittoman maahantulon järjestämisestä. Hän matkusti pienen poikansa kanssa.

Isä vietiin kuulusteltavaksi ja poika odotti päivystystiloissa. Annoin sällille ajankuluksi

 paperia ja yliviivaustusseja, jotta voisi piirtää sekä juttelin mukavia.

Kun heidät päästettiin jatkamaan matkaa, poika vilkutti minulle vielä hymyillen.

Isänsä sanoi hänelle suomeksi:

"Lopeta, se on paska."

*****

Kollegan tapaus: virkamiehen kotielämä

Vähän vanhempaa ikäluokkaa oleva virkaveli kertoi kotielämästään:

"Poika tuli koulukaverinsa kanssa kotiin. Se kaveri oli joku mulatti.

Kun kaveri vähän ajan päästä lähti kotiinsa, sanoin pojalle että:

"Tähän taloon ei sitten vastaisuudessa mitään mutakuonoja tuoda.""

*****

Puun ja kuoren välissä on hankala koettaa rakentaa väkisin siltaa. 

Onneksi vastaavaa näki harvoin, mutta ei olisi pitänyt nähdä ollenkaan. 

Itse en pelkää maahanmuuttoaaltoa, sillä rajalla on kuitenkin edelleen 

muutaman mädän omenan lisäksi myös monia aitoja ammattilaisia,

jotka kaikesta huolimatta jaksavat yrittää päivästä toiseen ja maahanmuuttajien kohdalla täsmälleen sama juttu. Yleistäminen on itselleen valehtelua.

Luovutin lopulta voimankäyttövälineet takaisin valtiolle ja aloin parantaa maailmaa lyijykynällä ja spraymaalilla, erilaisten projektien parissa työskennellen.

Toivon kaikille kanssaihmisille syntymämaahan tai ihonväriin katsomatta rauhaa 

ja suvaitsevaisuutta seinämaalauksen avulla, jonka maalasin purettavaan taloon toissayönä lähelle Koskelan vastaanottokeskusta Helsingissä.

Graffitimaalaus on tietyllä tapaa samankaltainen prosessi kuin turvapaikanhaku;

molemmissa hiivitään pimeässä ympäristössä, kiipeillään aitojen yli ja 

varotaan vartijoita. Joskus voi vaatteet revetä piikkilankaan, mutta jos kaikki menee

tavoitellusti, palkkiona on hyvä mieli ja miellyttävä lopputulos.

Kun tänne sitten saa jäädä ja kotiutua, avaa uusi elämä paljon mahdollisuuksia 

niin maahanmuuttajalle, kuin kantaväestöllekin. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta kulttuurin rikastumisesta on The Megaphone State yhtye. Jesse saapui Liberiasta Suomeen, tapasi Simon Viialassa ja kundit löysivät yhteisen sävelen.

Innolla odotan millaista kulttuurivaihtoa saamme tämän muuttoaallon

mukana vastaanottokeskuksiin ympäri Suomea.

The Megaphone State- Swings

Faniaarre skutsista - En Gång IFK, Alltid IFK!

Jääkiekon SM-liiga alkaa jälleen. 

Talvesta on tulossa omalla kohdalla kiinnostavampi kuin vuosiin, 

sillä henkilökohtainen protestini HIFK:n seurajohtoa kohtaan on ohi.

Kaksi vuotta sitten kuppi meni nurin, kun jopa Jere Karalahti siirtyi pelaamaan

Jokereihin. Tunsin itseni petetyksi kauan rakastamani jääkiekkoseuran taholta.

Mutta en ollut ainut.Vasta ilmestyneessä kirjassaan Jarkko Ruutu kertoo 

omista neuvotteluistaan seuraavasti:

"Summasta voin sanoa sen verran, että otin siitä helvetinmoiset kierrokset. 

Käytännössä peli oli sillä hetkellä selvä. Koin sopimuksen ja palkkaesityksen epäkunnioittaviksi"

Itsehän en taustoja ja sisäpiiritietoja tiedä, mutta mielipiteeni olen luonut niiden tietojen 

pohjalta, mitä lehdissä on lukenut ja muiden fanien kanssa on spekuloitu.

Jeren ja muiden omien pelaajasankareideni kohtelun takia oli katkaistava 

20-vuotinen suhde, tai ainakin aloitettava vakava harkinta-aika, kuten avioerossa.

 Riisuin fanipaitani ja hautasin sen Hyrylään , siellähän se fanitus alkoikin,

armeijassa ollessani.

Hautausmatkalla seurana oli poikani, jonka yksi etunimistä on Jeremias

(jääkiekkoilullisista syistä). Nyt poitsu ei päässyt koulupäivän takia mukaan,

 mutta tapahtumaa todistamaan lähti ystäväni Marko Signmark Vuoriheimo, 

joka myös suurena HIFK-fanina tunnetaan. Hänen kanssaan on monesti 

 purtu hammasta ja myös läiskitty yläfemmoja kiekkokatsomossa otteluita seuratessa.

 Mies on fanitaukoni aikana useaan otteeseen pyydellyt takaisin hallille, 

mutta silti myös kunnioittanut mielipiteeni lujuutta.

Viime talvena annoin viimein yhden kerran periksi. Lupasin lähteä Markon seuraksi 

matsiin IFK-Blues, mutta kerroin jo etukäteen, että poikkeuksellisesti en pukisi 

mitään punaista ylleni. Vedin harmaimmat vaatteet mitä löytyi ja kaulukset pystyyn, 

ettei tutut hallilla tunnistaisi ja etten joutuisi selittelemään suuntaan tai toiseen.

Jotain aiemman fanitukseni vahvuudesta kertoo ehkä se, että ajokorttini taustapuolella

on kuluneet jämät jäljellä maalivahti Jani Niemisen nimikirjoituksesta muutaman 

vuoden takaa. Silloin molari pelasi Petopaita niskassa, mutta nyt hän torjui kiekkoja 

sinikeltaisissa väreissä vierasjoukkueessa.

Matsin jälkeen Marko veti yllätyksen hihastaan. Hän oli sopinut salaa minulta,

että tapaisimme IFK:n myyntipäällikkönä nykyisin työskentelevän ex-hyökkääjä 

Kölli Kortelaisen ottelun päätyttyä. 

No niinpä sitten tapasimme. 

Fiilis oli vähän kaksijakoinen, kun kätellessämme Kölli tokaisi: "Mä oon kuullut susta". 

Marko oli kertonut fanihautajaisistani ja pakko myöntää että hieman hävetti. 

Vastasin Köllille: "Niin mäkin susta."Olihan tämänkin miehen kunniaksi 

tullut vuosia metelöityä katsomossa. Eikä ne yllätykset siihen loppuneet.

Kölli johdatti meidät vierailulle Pedon Sydämeen, joukkueen pukukoppiin.

Muutamaa vuotta aiemmin olisin ollut onnesta soikeana, mutta nyt se hävetys ei 

ainakaan hellittänyt. Lippiksen alta vähän luimuilin, kun ajattelin etten ollut 

vierailua ansainnut. Mähän olin itse hylännyt tämän lauman ja

 nyt olin niiden pesässä vieraana.

Mutta kun siellä kerran oltiin, niin Arttu Luttisen lähtiessä suihkuun,

oli yksi todistekuvakin paikasta räpsäistävä muistoksi.

Kiitin kohteliaasti vierailusta, mutten kuitenkaan käynyt kauden aikana 

enempää edareita seuraamassa. Junnumatseja kylläkin, koska nuorissa on 

kuitenkin niin puhdas ja innokas urheiluhenki, jota ei vielä ole palkkapolitiikat

 tai pelaajasopimukset traumatisoineet tärviölle. Sitäpaitsi pikkuhiljaa osa oman 

pojan entisistä pelikavereista pelaa edelleen ja niitä nassikoita vasta 

onkin kiva seurata,  joiden uraa on ollut alkuvuosina avittelemassa,

 joukkueen huoltajan roolissa EVUssa.

Talvella tuli myös kaksi äärimmäisen hienoa uutista junnukiekon ja HIFK:n osalta:

Ville Peltosen pesti valmennuspäällikkönä oli paras uutinen Petoluolasta vuosiin. 

Vaikka Villekin poikkesi Ilmalassa narreilemassa, on IFK halunnut tarrannut mieheen

kiinni ja antanut oikeanlaista luottoa ja vastuuta. Ja sitä samaa Ville välittää junioreille,

mahtavalla ammattitaidolla ja kokemuksellaan.

Vähän myöhemmin uutisoitiin lisää hienoja asioita, kun Lari Joutsenlahti pestattiin luisteluvalmentajaksi. Hesarin haastattelussa Joutsenlahti osoittaa niin mahtavaa 

kunnianhimoa ja positiivista joukkuehenkeä, että oksat pois.

Myös se suurin kivi oli pois kengästä:

Jeren aika Jokereissa oli päättynyt.

Alkoi tehdä mieli palata katsomoon ihan oikeasti, ja punaisissa vaatteissa.

Palasin Hyrylään. 

Marko halusi lähteä mukaan faniaarretta etsimään ja Olympiakasarmin edustalla

kertasin hänelle faniuteni alkamista intin iltalomalla Helsingin Jäähallilla.

Varusmiestoimikunnan järjestämille kuljetuksille kiekkomatseihin lähdettiin 

metsänvihreillä busseilla, armeijan harmaissa tältä hiekkakentältä. 

Mutta ei sinne tarinoimaan menty, lippa niskaan ja kaivamaan.

Maan uumenista kaivajaa tuijotti pian punainen Petologo.

Kun faniaarre haudattiin, suljin repun paitoineen vetoketjulliseen 

muovipussiin. Kun se avattiin, oli maaemo jo jättänyt jälkensä.

Haudattavan rasian olisi tietysti pitänyt olla ilmatiivis, 

nyt varusteet olivat alkaneet maatua. Lippis oli jo täysin menetetty tapaus,

paidasta brodeeraukset oli häipyneet. 

Aarre oli siis hieman kärsinyt, mutta niin on sen omistajakin. 

Paidat reppuun ja kohti Petoluolaa.

Hallin pihalla Kölli otti meidät vastaan toivotti tervetulleeksi takaisin.

Puin maatuneen paidan päälleni ja löimme nyrkit yhteen.

Aarteen hakureissun näet paremmin Samppa Batalin 

kuvaamalta videolta, tsekkaa kuinka aarre skutsista nousee fikkaan:

Matka jatkuu yhdessä taas ja keväällä keitellään nakkeja.