lauantai 8. marraskuuta 2014

Kalevi Tervalahti. Isä, urheilija, sotilas.


Huomenna on isänpäivä.
Omaa faijaani käymme perheen kanssa onnittelemassa Riihimäellä,
mutta edesmenneen appiukon kunniaksi kerron tarinan.
Koska tarinan kohteena on entinen nyrkkeilysankari,
kertomus rakentuu kolmesta erästä.

1. ERÄ

Ensitapaamiseni Kallen kanssa olivuonna 1994,
kun olimme seurustelleet tulevan vaimoni kanssa pari päivää.
Kati oli varoittanut etukäteen, että isänsä on entinen nyrkkeilijä ja
puhe voi olla ajoittain hieman epäselvää siitä syystä.

Rivitalon keittiössä vastaan tuli jämerän oloinen mies,
verkkarit jalassa ja muistaakseni lihapulla toisessa kädessä. 
Kädenpuristus oli teräksenluja, tietysti.
Viestirykmentin urheilu-upseerina työskennellyt sotilasmestari Tervalahti
suoritti kattavan kuulustelun tyyliin "Mikä mies, millä asialla?"
Vastaukset ilmeisesti kelpasi, koska sen jälkeen vierailuni Kiulupolulla tihenivät.
Vuosien varrella opin tuntemaan Kalevi Tervalahden monelta kantilta.


Kalle oli tullut nuorena isäksi,
20-vuotiaana oli jo pari pikkulikkaa nilkoissa pörräämässä.
Urheilu oli ohjannut miehen elämää; Kalle hiihti, pyöräili, ui ja varsinkin nyrkkeili.
Kehäkettujen salilla säkki sai kyytiä ja hiki lensi nuoren isän boxatessa naruneliössä.
Sillä välin pikkulikat kurkkivat salaa pukuhuoneen oven raosta alastomia miehiä.


Kotimaiset turnaukset oli kierretty moneen otteeseen
valmentaja Juhani Vähäkainun kanssa
ja palkintokaappiin oli metallia kertynyt mukavasti.
 Maajoukkueringissäkin mies vaikutti ja kisamatkat suuntautui myös ulkomaille. 



Suurimmat meriitit Killeri haki Ostravasta, 
josta kolmen vuoden jälkeen oli hankittuna värisuora mitaleita.


Samassa painoluokassa nyrkkeili myös muuan palomies, Tarmo "Tare" Uusivirta
Sotilas ja brankkari kohtasivat kehässä vuosien varrella useasti,
voittoja kertyi kummallekin, mutta Tare voitti useammin.


Perheellisen pitää kuitenkin yrittää, joten myös duunia oli tehtävä.
Kalle painoi ensin duunit kasarmilla, sitten treenit salilla
 ja illaksi tienaamaan asuntolainarahaa ovihommiin.
Portsari Tervalahti oli hauska seuramies ja tarinoita riitti. 
Kalle oli kiinnostunut muidenkin kuulumisista eikä vaatimattomana miehenä
 mehustellut omaa menestystään.

Silti joskus oli puhuttava käsilläkin,
aina välillä joku halusi väkisin haastaa kylän mestarin.
Ovella tuli tippejä tienattua, mutta joskus tipit vaihtui tikkeihin
 ja tienaaminen maksamiseen. Toki myös selkääntaputtajia riitti. 
Kun mies ei ollut työvuorossa niin juotavaa oli monet tarjoamassa. 
Arvostivat sankaria, mutta jos ei tuoppi maistunut, pitivät ylimielisenä.
Kyllä se kuppi välillä kelpasikin, mutta kuten Tuntemattomassakin sanotaan:
"Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat."


 Kun menimme rouvan kanssa naimisiin 1996,
saattoi 42-vuotias jämerä isä tyttärensä alttarille armeijan juhlapuvussa.
Nyrkkeilyuran jo loputtua Kalle urheili edelleen, punttia nousi, suksi kulki ja
kilpapyörän selässä mies ajeli lenkkejä tyyliin Riihimäeltä Jyväskylään.
Virtaa riitti, urheilu-upseeri oli myös mukana urheilussa toimimalla
urheiluhierojana ja hiihtovalmentajana.

Eräällä reissulla pyörän eturengas osui asfaltin railoon ja Kale kaatui pahasti,
lonkka ja olkapää murtuivat. Ortonissa suoritetun leikkauksen jälkeen
urheilu jäi vähemmälle ja kilpapyörä vaihtui skootteriin.
Sen selässä Kalle huristeli valtion palveluksesta eläköidyttyään,
 joskus uimaan, joskus punttikselle. Eniten kuitenkin aikaa kului kämpillä
ristikoiden ja Eurosportin parissa.

Vielä muutama vuosi sitten neljä nuorta urhoa kuvittelivat saavansa helpot rahat 
baarista palaavalta appiukolta. Luulivat väärin.
Nenät poskella pojat juoksivat mamman helmaan ja poliisille itkemään. 
Kalle maksoi taas, mutta kyvyt ja kunnia oli tallella.


Pokaalit ja mitalit mies lahjoitti jo ajat sitten jälkipolville inspiraatioksi,
leuanvetotangon yllä Ostravan mitalisuora kannustaakin edelleen tyttärenpoikaa.
Kallelle pikkutoukat oli tärkeitä, aina kun käytiin miestä moikkaamassa
naurua riitti ja tuliaissuklaat meni pienempiin suihin.

2. ERÄ

Uudenvuoden aattona lomailimme Lanzarotella, kun vaimon puhelin soi. 
Kalle oli kuollut. 
Sydänkohtaus korjasi miehen, joka vielä edellisenä iltana oli ollut auttamassa
ystäväänsä remontissa, kun rintaa alkoi ahdistaa ja oli mentävä kotiin.
Kanarian yössä ilotulitusta katselimme haikeina kyynel silmäkulmassa.



Halusin muistaa miestä omalla tavallani ja huhtikuussa suuntasin Riksuun.
Kalle olisi täyttänyt 60 vuotta 20.4.


Juhlistin merkkipaalua junatunnelissa, johon jo aiemmin olin maalannut 


Tällä kertaa tein duunin tikkailta, jotta se säilyisi 
pidempään kaikenmaailman spageteilta rauhassa.


Kasvonpiirteet otin ylempänä olleesta kuvasta, jossa 
Kalle saattoi tyttärensä alttarille häissämme. Pientä pyöreyttä kuitenkin lisäsin 
koska parissakymmenessä vuodessa ulkonäkö tietenkin oli vähän muuttunut.


Työskentely venyi yömyöhään ja 
tunnelmavalaistuksessa oli mukava maalailla.


Välillä homma piti keskeyttää ja väistää ratapenkalle tavarajunaa,
joka puksutti puukuorman kanssa ohitse.
Veturinkuljettaja ei ilmeisesti ollut katutaiteen ystävä,
pitkä junapillin vihellys kaikui tunnelissa reippaasti tärykalvoihin.


Mutta lopussa kiitos seisoo.
Homma tuli kuin tulikin valmiiksi yön aikana.


Vaihdoin sankarin ylle t-paidan Riihimäen Kehä-Kettujen väreissä 
ja nyrkkeilyhanskat mukaan samaan sävyyn.


Sotilasuraa kuvaamaan tuli maastokuviotausta ja 
piissiin  Viestirykmentin tunnusvärit violetti ja keltainen. 
Kirjaimet on kulmikkaat intin arvomerkkejä mukaillen.


Päiväkuvia kuvatessa pukeuduin Kallen vanhaan verkkatakkiin. 
Siihen samaiseen, joka niskassa mies kilpailuja kiersi.
Samoissa väreissä meni ylitse myös veturi, 
kuin Kallen muistoa kunnioittaakseen.


Kalle oli aina sanonut, ettei aikanaan halua hautajaisia joissa puolitutut
matkan varrelta käyvät kehumassa arkun ääressä kuinka mainio mies hän oli. 
Hän toivoi tulevansa poltetuksi ja päästä sen jälkeen meren syliin,
joten parhaamme mukaan halusimme toivetta noudattaa.

3. ERÄ

Kesällä suuntasimme saareen Helsingin edustalle, toivetta toteuttamaan.


Mukana matkassa oli vain lähimmät sukulaiset perheineen.
Suru Kallen poismenosta oli läsnä, mutta myös valoa näkyi tunnelin päässä.


Kun kansainvälisenä kilpaurheilijana ja ammattisotilaana polkunsa kulkenut 
mies poistui keskuudestamme, oli mielestäni vain oikein että ryhmäkuva muistotilaisuudesta otettiin Sotamuseon Maneesin edustalla, siniristilippujen vierellä.


 Kalevi Antero Tervalahti viimeisellä matkallaan.


Hautakiveä emme tietenkään kuljettaneet mukana. 
Miksi turhaan, koska sellaisena toimii mainiosti Sukellusvene Vesikko


Harvan sotilaan hautarauhaa vahtii ilmatorjuntakonekivääri,
täällä sellainenkin löytyy.


Muistotilaisuudessahan on tapana olla esillä valokuva poisnukkuneesta. 
Tässä tapauksessa se on Kallen 50-vuotisjuhlissa otettu kuva miehestä, 
jonka nyrkit oli silkkaa rautaa ja sydän puhdasta kultaa.


Totutusti loppuun musaa, vaimon kertoman mukaan
tunteellinen isä innostui välillä laulamaankin.
 Kun laulu alkoi, yleensä biisinä oli 

 Kiitos kaikesta Kalle; isä, appiukko ja pappa.
Lepää rauhassa.



2 kommenttia: