Maailmalla paukkuu ja lähi-idässä ruuti haisee jälleen. Koska kyseessä on Hendenvaara, kerron pienen tarinantyngän vaaraan liittyen:
Kauan (?) sitten vuonna 1998 päätin hakea YK-joukkoihin, koska pienet ja isot pojat kaipaavat seikkailuja ja maailma tarvitsee urotekoja ;) Niinpä sitten kutsu saapui ja lähtö tuli ajankohtaiseksi. Koska olin jo naimisissa, sovimme vaimon kanssa että seikkailu kestää minimiajan eli vain 6 kk. Päämääränä oli Niinisalon koulutuksen jälkeen etelä-Libanon.
Lähdin matkaan täynnä intoa kuin ilmapallo, halusin vilpittömästi olla avuksi paikallisille asukkaille ja koettaa omalta osaltani tuoda positiivisuutta kärsineelle alueelle, jossa aseelliset konfliktit ovat valitettavan arkipäiväisiä.
Kotini siis oli seuraavan puoli vuotta asema 9-31. Vartioimme aluetta ja koetimme estää aseiden kuljetusta alueelle, sekä läsnäolollamme vaikuttaa rauhoittavan sovittelevasti aseellisiin osapuoliin, eli Libanonin puolella mm. Hezbollah:in ja Amal:in miehistöihin, sekä vastapuolella Israelinkin sotilaisiin. Vierailimme välillä myös kylänvanhimpien sekä sotilaiden kotona, ja kyläilyt auttoivatkin näkemään asioita monelta näkökannalta.
Usein tarkastuspisteellä pyöri poikalaumoja; joskus pikkukäivärät heittelivät meitä kiusallaan pikkukivillä, mutta useimmiten tsekkarilla kielimuurista huolimatta naureskeltiin ja jutusteltiin mukavia. Poikia tietysti kiinnosti meidän varusteemme ja niinpä tälläinenkin ylläoleva foto otettiin, vaikka varusteita ei tietenkään olisi saanut antaa paikallisille edes kuvausta varten.
Välillä kiersimme kylissä myös ostoksilla, mutta ase oli oltava aina mukana aseman ulkopuolella liikuttaessa. Tässä kuvassa tiivistyy hyvin tehtäväni tarkoitus: turvattava ja turvaaja. Toivottavasti pieni tyttö on yhä elossa, tänä päivänä hän olisi noin 17-vuotias.
Toki puolen vuoden aikana oli lomiakin. Useimmiten muutaman päivän lomat kuluivat naapurivaltio Israelissa. Paikallisen sotilaan kanssa oli myös otettava poseeraukset ja nyt vuorostaan ase oli naapurilla, kun oma rynnäkkökiväärini oli raja-asemalla säilössä.
Mutta maalarihan maalaa aina. Jos ei seinää tai kangasta, niin vaikka vaatekaappia. Harmaa armeijan peltikaappi muuttui hammasharjasta askarrellun siveltimen avulla YK-tunnuksella koristelluksi huonekaluksi ja majoitusparakki muuttui heti tyylikkäämmäksi.
Siinä ne, kaapin ovet irroitettuna kuivumassa pommisuojaa, eli "sheltteriä"vasten.
No joo, ja pitihän sitä seinääkin toki maalata.
Vaikkakin ihan kunnon pensselillä. Kelien puolesta tarkeni...
Joskus joutui vähän viihteellekin venymään,
muutama pirtelö herraseurassa oli ajoittain suotavaa.
Mutta ei reissu pelkkää hymyä ollut; puolen vuoden aikana suomalais-tukikohtiin tuli kolme kertaa sisälle Israelin ammuksia, tämä paukku pamahti muutaman sadan metrin päähän asemastamme.
Asema 9-33 ei ollut yhtä onnekas. Onneksi kukaan kollegani ei loukkaantunut kuitenkaan, kun IDF tykitti muutaman minuutin hyvinkin voimakkaasti vuorenrinnettä. Aseman rakennuskanta oli kyllä uusittava kauttaaltaan, parakit muistuttivat enemmän emmentaalia iskun jälkeen.
Palveluksen aikana tulikin hyvin koettua se, kuinka konfliktin eri osapuolet yhtäältä tuntuivat arvostavan YK-miehiä, mutta toisaalta pitivät meitä kumileluina, joita voi kohdella kuinka vain. Pelinappulana ja tositilanteessa voimattomana oleminen ei ollut sitä mitä lähdin alueelta hakemaan.
Niinpä kotimaahan palattuani päätin että tästä lähtien sinibaretin paikka on muistolaatikossa ja faitteritunnelmia voi hifistellä vaikka kolikoilla toimivassaUN-helikopterissa flyggalla.
*Project XXX*
Tätä nykyä kertyneistä kokemuksista eri organisaatioissa ja projektien parissa on ollut hyötyä myös vapaaehtoisessa nuorisotyössä. Vaikka voikin tuntua kärjistetyltä verrata sotatila-aluetta sivistysvaltion nuorisokulttuuriin, niin tiettyjä yhtäläisyyksiä kuitenkin on havaittavissa.
Lähi-idän tilanteen syihin en osaa ottaa kantaa, koska siellä suunnalla on suuri merkitys historiankirjoilla ja tulkinnat niistä ovat hyvin moninaisia. Suomessa sen sijaan ei ihmisen synnyinpaikalla tai sukujuurilla pitäisi olla mitään merkitystä ja etenkin pääkaupunkiseudun lähiöissä on mahtava nähdä kuinka eri puolilta maapalloa tulevat kansalaisuudet tekevät yhdessä jotakin mukavaa. Nauru kuuluu ja hymyä löytyy, kun eri ikäiset ja eri lähtökohdista saapuvat lapset ja nuoret löytävät tapoja tuoda esille omaa osaamistaan.
(kuva: Lari Järnefelt)
Joskus voi mennä kivi kenkään ja hetken harmittaa, mutta vaikka vastaan tulisi kasvonsa peittänyt huppupää, ei se automaattisesti täällä tarkoita että pitäisi paeta, toisin kuin monessa muussa maassa.
(maalaus: Lähiöprinsessat ja Funk On ry)
Suomessa pinkkiin hiihtopipoon sonnustautunut kruununkantaja viestii positiivisuutta ja mahdollisuutta vaikuttaa asuinympäristöönsä vaikkapa katukulttuurin keinoin. Vaarana esim. graffitimaalaamisessa on aina se, että "joku ei graffitiasioista oikein tykkää ja sitten se joka tykkää, ei tykkää siitä henkilöstä joka ei tykkää". Mutta tätä voimme muuttaa, jos haluamme.
Ja jos viesti ei muuten löydä perille, täytyy se saattaa sinne.
Eli tarinan lähi-itä-teemaan löyhästi liittyen:
"Jos vuori ei tule Muhammedin luo, Muhammed menee vuoren luo." - Francis Bacon (1561–1626)
Siksi maalasimme Kiasmalla muovikelmua alkusyksystä.
Jotta muuallakin kuin Helsingin Jakomässä uskallettaisi puhumisen sijasta tehdä asioille oikeasti jotain, kannustan ryhtymään ajatuksista tekoihin. Asuit sitten Vantaalla tai vaikka Vesilahdella ja kohdistuu mielenkiintosi sitten skeittiparkin, graffitiseinän tai vaikka mopotallin puutteeseen:
-TEE ROHKEASTI ALOITE KUNNAN PÄÄTTÄJILLE
-PYYDÄ APUA ALAN AMMATTILAISILTA
-VALMISTAUDU NÄKEMÄÄN VAIVAA
... lopulta, jos hyvin käy ja sisu riittää...
NAUTI LOPPUTULOKSESTA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti