Hihaan piikitystä vai mäkihyppyä?

Sain tänään meiliä Lahdesta, kun kesäfestarit taas alkavat lyömään ohjelmiaan kasaan. Summer Up: issa olen saanut olla jo monena vuonna osana sirkusta ja sinänsä aika tragikoominen juttu, että samana päivänä tulee tv:stä ohjelma, joka on tehnyt niiiiiin paljon pahaa sekä Lahdelle, että Suomelle. Sinivalkoinen Valhe on nimittäin sellainen leffa joka kannattaa katsoa. Onhan tota asiaa vatvottu vaikka kuinka kauan, mutta silti...

Täällä härmässä se väkisinhiihto on ollut aina kova sana, tiedä sitten miksi. Siksikö, kun Talvisota voitettiin hiihtäen vai kenties siitä syystä kun menneet sukupolvet aina hiihti kouluun kesät talvet? Onhan tuota tullut itsekin lykittyä latua pitkin mutta suoraan sanottunahan se on perhanan tylsää hommaa. Ainoa syy miksi lapsena jaksoi hypätä faijan kuskaaman valkoisen Taunuksen kyytiin sinne Kontion majalle, oli hyvät alamäet ja lämmin mehu kierroksen jälkeen. Se mäen lasku oli niin mukavaa, koska siinä oli mukana vauhdin hurmaa ja vaaran tunnetta. 

Viime viikonloppuna siellä Lahessa pidetyissä legendaarisissa Salpausselän Kisoissa kävi vähiten yleisöä kymmeneen vuoteen. No miksiköhän? Koska mäkihyppy laahaa ihan nollissa. Pari kertaa Salppurilla yleisön seassa hytisseenä on kyllä pakko todeta että eihän siellä muuta kiinnostavaa ole, kuin katsoa kuinka hurjapäät loikkii.

Joku on joskus sanonut, että pesäpallo pitäisi lopettaa, koska lajia ei muualla maailmassa juuri harrasteta ja ne juniorimäärät jotka laji imee, on pois esim. jalkapallon tai jääkiekon junioriharrastajista. Toisinsanoen, mikäli puikkopallo lopetettaisiin, niin ehkä sitä nahkakuulaakin potkisi sinivalkoisissa asusteissa MM-kisoissa Argentiinan ja Kreikan lisäksi joku kolmaskin joukkue.  

 Tässä yhteydessä täytyy lainata ydin siltä nimettömältä suurelta ajattelijalta,
jonka idea oli lopettaa se pesäpallo...

Lopetetaan koko murtomaahiihto. Perinteinen ja luisteluversiokin, ampumahiihto samantien. Päätöksen jälkeen olisi monta voittajaa; 

- koiranulkoiluttajien ei tarvitsisi tapella kuntoilijahiihtäjien kanssa siitä kuka saa käyttää lumista pururataa

- joulukuusikauppiailla olisi enemmän markkinatavaraa, kun koko ajan ei olisi joku kiroilemassa ja  vaatimassa havuja ladulle

- punaisen ristin veripalvelulla ei olisi jatkuva pula luovuttajista, kuten nyt koska veritankkauksen plasmapussit voisi huijarisuksijoiden sijasta käyttää leikkauspotilaiden pelastamiseen

- lupaavia nuoria olisi läjäpäin käytettävissä oikeasti kiinnostaviin lajeihin joista talviurheilijat saisi valita: mäkihyppy tai lumilautailu. 

Lautailijat on oman tonttinsa hoitaneet enemmän kuin hyvin, suurta arvostusta sinne lumilapion varteen ja umpihankeen tai lumikouruun. Peetukin korjasi rundin voiton kotiin, taas. "Lökäpöksyt does it better" vai miten se meni.

Mutta sanokaa mitä sanotte, omassa arvoasteikossani on yksi ylitse muiden: urheilija Nykänen. Jos keskitytään sen kaverin saavutuksiin sukset jalassa, niin hattu päästä. Jos suomirokin kuningas on Remu Aaltonen, niin silloin sporttipuolen kruunu menee Masalle. Kaikki kunnia Litmaselle ja Selänteelle, mutta kunnon sankarilla pitää mielestäni olla myös se vaaran tuntu aina takataskussa.

Tätä seuraavaa tarinaa ajattelin säästäväni vähän myöhemmäksi, mutta koska sopii hyvin tähän päivään, niin antaa mennä, kymmenvuotisjuhlan kunniaksikin.

Vuonna 2003 entisen duunipaikan kahvihuoneessa tuli teeveestä mäkihyppyä. Joku kommentoi mokkakupin takaa ohjelmaa: "Tuolta kun pitäis alas ponkasta, niin siinä tulis teikäläisillä paskat housuun". Kaikkitietävä kommentti kiusasi sen verran, että oli otettava koppi. Sattumalta muutamaa kuukautta aiemmin oli duuniin nimittäin tullut mies, jonka työhistoriaan kuului valmennustoimintaa yhdistetyn parissa ja jolle Lahden kummut oli umpituttu paikka. Niinpä tokaisin sille kahvin imailijalle: "Mitäs tässä ihmettelemään, pyydetään Jouni järkkäämään varusteet ja lähdetään hyppäämään."

Siirryttiin sanoista tekoihin; Jouni lämpeni idealle, mukaanlähtijät kartoitettiin, varattiin Kisapuistosta sauna jälkilöylyihin ja askartelin jonkunnäköiset mitalitkin juhlallisuuksia varten. Sitä en enää muista montako viikkoa kului itse tapahtumaan, mutta lopulta sinne rinteeseen lähti 6+1 osallistujaa. Se paskahousuista höpisijä ei ilmoittautunut mukaan...

Vasemmalta: Herra nro. 47, Stefu Sipoosta, Kilon Jenny, Kimmo Koo, Klaus Katuhaukka, edessä Fränä

Sen verran pienikokoisia oli hyppypuvut, ettei pukukopin haalareista ollut meille sopivan kokoisia, poikkeuksena Fränä Raanti. Hyppyrimäet tultaisi valloittamaan jos ei tyylillä tai älyllä, niin ainakin testosteronilla ja adrenaliinilla.

Kun varusteet oli saatu kasaan alkoi kapuaminen rinteeseen. Lahdessahan on kolmen suuren lisäksi myös muutama pienempi hyppyri, ns. "karpalomäet". En muista korkeuksia mutta siellä ne pikkujunnut treenaa. Kuvasaldosta voi jotain päätellä. 

Kaikki fotot napsi "Mänzälän paparazzi" Jouni Kähkönen.

Alkuun testattiin pelkkää laskemista, tässä vaiheessa ei siis edes ponnistettu.

Äksänä heti kärkeen. Voiko enempää pohjalta aloittaa?

Tässä taitaa olla jo vähän jotain yritystä

Sitten sinne ylämäkeen, vähän jo puuskuttaa.

Jotain Veikko Kankkosmaista ilmeisesti etsimässä

Pikku hiljaa ylöspäin. Oisko joku K-10 tai 15

Äksään se taas näköjään livahti, vaikka Vee oli hakusessa

Lounaan jälkeen luotiin katseet isoa kolmikkoa kohti ja suunnattiin Lahden Betonin 

huipulle katsomaan maisemia.

Huippu hallussa ja slogan suksissa: "Hyppäisinpä pitkälle". 

Poseerausten jälkeen spekuloitiin hississä matkalla alas tornista, millä taktiikalla mäestä pitäisi hypätä. Suurimman, K-115 mäen alastulorinnettä oli mahdollisuus vielä laskea suksilla. Könysimme portaat sinne hyppyrin alastulokummulle  parin kollegan kanssa ja lähdimme laskuun. Oli piinaavan jännittävää, koska alastulorinne oli niin jyrkkä, ettei mäen alarinteeseen nähnyt laskuun lähtiessä. Sydän tykytti ja fiilis alhaalle päästyä oli aikas kuninkaallinen.

Jouni sanoi, että aamupäivän karpalotreenimme oli mennyt niin hyvin, että melkein voisi hypätä isostakin mäestä, jos ei ponnistaisi lainkaan. No, älä yllytä hullua. Betoniin siis teki mieli. Jouni antoi luvan, mutta ilmeisesti tiesi, että se hissi huipulle oli jo siihen kellonaikaan suljettu. Vasemmasta hihasta oli napattava suunnitelma B) eli puuportaita pitkin K-90:seen sitten

Ylös päästyäni istuin puomille. Hypistelin mietteissäni mäkimiehen turvatyynyä, Mäser-pooloni kaulusta ja kuulin kuinka valmentajamme Jouni huuteli tuomaritornista kuvatessaan:

 "Tuu alas nyt sieltä, niin päästään lähtemään" 

Mietin vielä hetken lisää. Ajattelin, että nyt olen sellaisessa tilanteessa, joka ei koskaan tule toistumaan. Jos tästä lähtisin portaita pitkin, asia vaivaisi minua ikuisesti. Mutta jos päästäisin puomista irti, olisin muutamassa sekunnissa alhaalla, äärettömän suurta kokemusta rikkaampana.

Irroitin.

Tyyli on jotain kanan lentoa muistuttavaa ilmassa räpiköintiä, saman tyyppistä kuin jos
uimataidoton heitettäisi veteen laiturilta

Tulin suksilleni alas, mutta samantien mullin mallin; maa ja taivas vilisi silmissä.

 Mutta se fiilis...korvaamaton.

Ei aikaakaan kun Jouni ja muut kollegat tulivat luokseni tarkastamaan oliko kaikki ok ja yhtenä kappaleena olinkin. Aika monta yläfemmaa tuli läiskittyä, mutta joku muukin oli homman nähnyt. Salpausselän mäkimestari, tai mikä titteli vanhemmalla herrasmiehellä olikaan. antoi Jounin ja minun kuulla kunniamme. "Kuinka täysi untuvikko voidaan päästää tuolta alas ja kenen vastulla ja entäs jos sitä ja tätä." Aika monta kirosanaa ja sylkipisaraa myöhemmin pyysin kai anteeksi, mutta katumusta tekooni en ole tuntenut. Samaa adrenaliiniryöppyä en ole saanut mistään. 

"Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa"

Mutta yhtäkaikki, loppuun ehdotus mäkihyppyorganisaatiolle ja terkut ex-kotka Arttu Lapille kumppaneineen, jotka ovat talkootempauksillaan keränneet rahaa loikkamaajoukkueelle:

Järjestäkää sinne rinteeseen avoimet Jokajampan kisat, markkinoikaa mahdollisuutta ylittää itsensä ja kokea selvinpäin jotain sellaista, jota et hemohesruiskusta tai maissipiipusta löydä. Sopivalla kampanjalla ja uudella ajatusmallilla asia varmasti vetäisi puoleensa. Osallistumismaksuksi muutama kymppi ja varustevuokra päälle. Tai firmoille kokopäivän sessarit vaikka satku per nenä. 

Kysykää apuun Duudsonit tai Mustosen Mara. 

Saletisti natsaa.

STONE!

Luin hetki sitten Hesarista, että tänään olisi kivi sirkuksessa. Siitä syystä näin sekunnin mielijohteesta haluan kunnioittaa arvon soittoniekkoja sekä (sattumalta) jatkaa tarinaa Riksun Polarista. Yläaste oli siinä mielessä merkittävää aikaa että tapahtui suuria elämyksiä joiden aiheuttamat "heräämiset" ovat ohjanneet tähän suuntaan jossa nyt olen.

Ala-aste meni kuunnellessa vain Elvistä, muut luokkakaverit koettivat pilkata musamakuani KISS ja WASP paidoissaan, mutta pidin oman pääni ylpeästi. Jailhouse Rock oli herättänyt jotain sellaista, jonka takia oli itsekin alettava soittamaan kitaraa... kolme vuotta meni rämpytellessä mutta enää ei sujuisi edes c-duuriasteikko. Suurella vaivalla sain pari vuotta sitten kaivettua Ukko Nooan sillä lapsuuden kitaralla.

Yläasteelle siirryttäessä tapahtui muutos, kun jostain löysin ensin Popedan Sukset ja  pian sen jälkeen alkoi tapahtua kun "musiikillinen porttiteoria" johti nopeasti metalliin. Musiikin tunnilla ensimmäistä kertaa korviin pamahti Metallican Master Of Puppets ja nälkä kasvoi syödessä... Anthrax, S.O.D., Helloween ja Megadeth teki vaikutuksen. Graffitifanina olin tietty ihaillut suuresti Helloweenin levynkansitaidetta ja etenkin sarjishenkiset kurpitsaukkelit auttoivat musiikillisen kehitykseni suunnan kehittymisessä. 

Popedan SUKSET sketsasin silloisella tyylillä aika hosuen.

Musiikkimaun kehittyessä, myös piirrostyyli eteni

Pian ilmestyi rinkiin myös päivämme sankari; kotimainen STONE, jonka Get Stoned oli sellaista herkkua, joka levisi siihen aikaan isolla liekillä meidän kaveriporukkaan.

Helloweenin ja Metallican logoihin verrattuna Stonen logo oli naurettavan yksinkertainen, mutta musa sitäkin tiukempaa. Lisäksi Keravan kundit avoimesti inhosi tyttöjen suosikki Europea, levyttäen jopa pilkkaversion Final Countdownista, joten kotimainen fanituskohde oli löydetty. Bändin haastattelut oli myös hauskaa seurattavaa, jossa kundit pelleili akuankka-lippis ja sotakypärä päässä ja naurettavat aurinkolasit naamalla vastaillen hölmöjä, kuten Rockstopin haastattelusta näet 

Stonen Soundi -haastis vuodelta 1988 antaa jotain syvempää käsitystä siitä, mikä teinipoikaa alkoi kiinnostaa.

Tamon kanssa moshataan Villen luona

Luokkakavereiden kotibileissä oli tietysti luukutettava moshausmusaa ja vatkattava omaakin pehkoa parhaansa mukaan, vaikkei hiusten pituus järin häävi ollutkaan. 

Yllättävän nopeastikin tilanne kehittyi siihen että pian Stone tuli keikalle Riihimäen urheilutalolle ja paikanpäälle oli päästävä. Aiemmin kyseisessä paikassa oli konsertoineet suurta halveksuntaamme saaneet Dingo ja Eppu Normaali. Se keikka oli jotain ennenkuulumatonta; suuren maailman meininkiä moshauksineen ja stagedaivauksineen! 

Meininki keikalla oli niin kova, että yhtyeen mukana olleen valokuvaajan foto jopa päätyi EP:n takakanteen. Paikallisen Levy ja Kasetti- liikkeen laaria myöhemmin tutkiessani löysin sieltä aarteen; Stonen levy, jossa takakannessa oli kuva urheilutalon keikalta ja minä kavereiden kanssa kuvassa mukana!! (Tuossa puolivälin kohdalla farkkuliivisen tyypin vasemmalla puolella)Todellakin merkittävä hetki 14-vuotiaan speedmetalfanin elämässä. 

Stonen jälkeen tutustuin myös yhä tiukempiin komboihin: Testament, Kreator, Sepultura ja Sodom tuli faniteltua ja kaksi viimeistä myös näin Hämeenlinnassa Giants Of Rockissa, mutta koska oma mielenkiintoni oli jo suuntautumassa enemmän Public Enemyn ohjaamalle tielle Chuck D:n johdolla jäi vierailu örinämusiikin maailmaan lopulta aika lyhyeksi. Sillä hip hopin tiellähän tässä yhä ollaan...  Mutta vaikka musiikillinen mielenkiinnon kohde olikin vaihtunut niin samassa porukassa kuljettiin edelleen. Pukeutuminen alkoi muuttumaan ja Helsingin Decadenzistä oli hankittava kesäduunirahoilla musta pilottitakki, koska sellainen oli myös Chuck D:llä. Lisäksi äiti levensi Leviksen farkut kangaskaistaleella ja tylppäkärkiset mokkabootsien sijaan jalat upposi varsilenkkareihin ja converseihin.

Riihimäki by night 1989: minä, Tamo, Janne ja Autsi

Lopuksi on sanottava että jos Popeda tulisi nyt keikalle Helsinkiin, ei paljon kiinnostaisi, koska aikamoinen "Yöllistyminen" on vienyt parhaan terän Ikurin Turpiinin johtaman porukan tatsista. Sensijaan Stonen tänään pamahtaessa Cirkukseen, siellä haluaisin olla koska en epäile sekuntiakaan etteikö Janne, Roope ja kumppanit vetäisi yhä samalla kivenkovalla asenteella Jacksonit ojossa.

Juhlan kunniaksi bändi vetää setin kahdesti; illan 21 alkava keikka on loppuunmyyty, mutta tuolta lippuja voi vielä kysellä 18 alkavalle keikalle: http://www.tiketti.fi/Stone-The-Circus-Helsinki-lippuja/17899

Graffitianimaatio "Kylmä" @ Kalasatama

"Lapsi on terve kun leikkii", sanotaan. Sama se, kuinka vanha se "lapsi" on, sillä into ja uteliaisuus ratkaisee. Kuten on jo tullut varmaan aiemmista kirjoituksista selväksi, niin olen siis parinkymmenen vuoden ahkeran työssäkäymisen jälkeen tällä hetkellä päätoimisesti opiskelija. Koulun penkillä on tullut paljon uusia ja hienoja juttuja, (joista osa lähes ylitsepääsemättömiä) ja jonkin verran myös sellaisia juttuja joita on joskus puolivakavissaan kokeillut. Yksi näistä aiemmin tutuista aiheista on animaatio, muttei tosiaankaan mitään "tietokonepelikolmedee"animointia. Nämä jutut on kieli poskessa sohaistuja kahden markan vitsejä, kokeilumielellä kikkailtuja. 

Vuonna 1988 teimme poikaporukalla Pohjolanrinteen yläasteella kasiluokan kuvistunneilla animaation, jossa liikuttelimme siiman kärkeen liimattuja piirrettyjä ukkeleita. Idean animaatioversioon taisi antaa Guje Katajamäki, joka oli muutenkin yläasteen paras ope. Näin jälkikäteen ajatellen tulee mieleen, että ehkä Guje oli muilta maikoilta kuullut opettajainhuoneessa meidän luokan Villen, Tamon, Mylyn, Joksan ja minun käyttävän oppitunnit sarjakuvien piirtelyyn
 ja kenties halusi rohkaista tekemään sitä ihan "oikeasti" eikä puolisalaa piirtämiselle kuulumattomilla tunneilla. Se sarjisläppä oli aika laajalle jo levinnyt, myös rinnakkaisluokilla muutamat sankarit käytti tuntinsa yleensä kolmiruutuisten strippien väsäilyyn. Aihepiiri oli aika yksipuolinen ja tottakai mahdollisimman paljon aikuisia provosoiva. En nyt suoraan sarjisten nimeä sano, tai yksityiskohtia liikaa paljasta (lojaalisuudesta muita Metal George- rinkiläisiä kohtaan ), mutta kun animaatio tunnetaan lyhennetysti nimellä: "V.H:n päivä", jossa seikkaillaan mm. Blue Oyster -nimisessä yökerhossa, niin nokkelimmat saattaa jotain sisällöstä päätellä...

Muutaman stillikuvan tästä luovuuden Helmestä voin tiputtaa, mutta sitä 12 minuuttia
pitkää kokoanimaatiota ei jakoon tuupata koskaan. Näin on sovittu.

V.H. nukkuu

Kaverit tulee herättämään

Kerholle

V.H. ja Likainen Harri

V.H. pelästyy: "Nainen!"

Työryhmän kesken piirrettiin lavasteet ja hahmot, vuorosanoiksi höpistiin mitä sattui
 ja myöhemmin editoitaessa piilotettiin järjettömiä väliläppiä sekaan. Ihan verratonta
meininkiä siis, ehkä parhaita tunteja koko peruskouluhistoriassani. 

No, nyt sitten aikuisopiskelijana tuli jälleen mahdollisuus kokeilla animaatiota.
Pienellä ryhmällä väännettiin n. tunnissa aluksi sellainen muovailuvahasetti, mutta kun selvisi että olisi mahdollisuus tehdä omakin pätkä, niin tottakai testaamaan. Aiempien vuosikurssien filkkoja katsellessa huomasin yhden puutteen...kukaan ei ollut käyttänyt spraymaalia hommaan. Se aukko oli täytettävä. 

Vaikka lopulta en aikatauluongelmista ja kromimaalin loppumisesta johtuen saanut ihan niin kliiniä jälkeä kuin olisin halunnut, tuli filkasta kuitenkin ihan ookoo. Tälläkin alalajilla on omat kuninkaansa, kuten BLU:n "Muto" todistaa, mutta pakko oli kuitenkin kurkata varovasti, miltä tuollainen maailmankatsomus näyttää. Toteutin suunnitelman 14.2. alkuillasta aloittaen ja viiden aikoihin aamulla taisin olla kotona.

Vähän tuli vilu ja väsy, mutta koska seinän kaverilla oli vielä kylmempi, oli jatkettava loppuun saakka. Ystävänpäivän mukaisesti "hädässä ystävä tunnetaan". Kun lopulta selvisi että seinän ukkeli selviäisi, jätin hänet vihdoin oman onnensa nojaan. Animaationi kasasin Pian oppilaskellarissa ja tuotoksen lykkäsin iloksenne youtubeen. Tuosta sitä minuutin mittaista tuotosta voi kurkistella: 

KYLMÄ -animaatio

Erityiskiitos Konnalle lapikaskaupoista jotka lämmitti kannutellessa, toimii hangessa mukavasti. Terveiset myös Polarin rinnakkaisluokkien pitkätukille:
 Janne, Autsi, Jame, Juse. Those were the days.

MC Matre with coffee

Moi.

Pitäis alkaa kasata juttua kaksikosta jotka tunnetaan nimillä  Paleface ja MC Matre , joiden yhteisen levyn julkkareissa oltiin eilen vaimon ja muutaman frendin kanssa. Ajattelin ensin pohjustaa tarinaa kyseisten sankareiden historialla, mutta se on kieltämättä hankalaa. Pale-Karrista kun tiedätte jo varmaan lähes kaiken sen minkä itsekin, eli hankala tuoda uutta esiin. Matre puolestaan on itselleni niin uusi tuttavuus että hänestä en paljon osaa kertoa... vielä.

Mutta katotaan jos tästä joku tarina kehkeytyisi.

Karriin tutustuin muutamia vuosia sitten ja matkan varrella ollaan yhteistyötä tehty useammankin kerran erilaisten projektien parissa. Niistä jutuista täytyy varmaan postata oma pätkä joskus. Nyt kuitenkin ilmestyi se Food For The Gods ja hemmetin hyvä tuotos onkin. Hyvähenkistä tarinaa ja hip hopin historialle kunniaa tekevää tyylittelyä. Levy on ollut kovassa soitossa itselläni ja etenkin "Sacred Order Of The Pen"- biisi sai korvat valumaan hunajaa; mielettömän mahtava kattaus kotimaisia enkkuräppäreitä "vauvasta vaariin"-tyylillä. Jo pelkästään tuo kipale on merkittävä kimpale suomihopin uutta historiaa.

Myös "Writing On The Wall" on jo aiheensa puolesta tärkeä biusa oman intohimoni suhteen, kannattaa kuunnella. Siksikin oli kiva saada Karrilta tekstari, jossa hän pyysi "jotain spesiaalia annettavaa" Matrelle julkkareiden kunniaksi. Lupasin toimittaa yhdestä aiemmasta projektista jääneen t-paidan, mutta toki halusin myös henkilökohtaisemmin ilahduttaa sympaattiselta ja maanläheiseltä vaikuttavaa muusikkovierasta. 

Piirtämällä siis. 

En osaa oikein kuvailla ominta piirrostyyliäni, mutta Redrama:n käyttämä "Non Genre" kuvaus voi olla tässäkin aika lähellä. Aika paljon tykkäilen sarjakuvista, pilapiirroksista, karikatyyreistä jne, joten jotain sekamelskaa niistä hämmentelen. 

Poimin Matren kotisivuilta muutaman mallikuvan ja tein pari luonnosta. Kun homma alkoi olla loppumetreillä, halusin vielä tuoda jollain tavoin levyn teemaa "ruokaa jumalille" mukaan duuniin, mutta koska en viitsinyt tärvellä piirrosta esim. maksalaatikolla, niin taituin juoman puolelle. Muistin nähneeni kahvilla väritetyn graffitisketsin joskus vuosia sitten ja sitä tekniikkaa päätin kokeilla. Taiteilija käytti itsestään nimeä Tarraliima ja tuolta se kyseinen kaunokainen löytyy ihailtavaksi: Tarraliiman Kahvi

Keräsin tarvikkeet läjään: kahvia parilla eri vahvuudella, kahvinporoja sekä suihkepullon. Sitten jätin piirroksen tekeytymään:

vaiheessa

kuivatettuna

Valmis

Teeman mukaisesti fotasin kehystetyn duunin kahvinkeittimen vieressä ja pistorasiakin oikeestaan sopii kuvioon, koska aika energisen oloinen kaveri vaikutti Matthew olevan. Kuvan saatuaan hän reagoi reippaasti nauraen ja ilmeisesti tykkäsi kuvasta. Kysyin juoko hän kahvia, koska taustan maalaukseen sumppia käytin. "Not much" oli vastaus. No, ei mennyt sikäli ihan napakymppiin...

Ai miltäkö mikkihirmumme sitten näyttää livenä? Pale saa sen osoittaa:

"Tossa se ämkolme nyt teille tarinoi"

"YO FINLAND!!"

Keikka itsessään oli hyvä ja meininkiä riitti. Porukkaa oli lavalla yllin kyllin ja voin kertoa että hauskaa piisasi. Hyvän lisämausteen tietty antoi myös silmäkarkki lavan takakankaana, joka on Jani Leinosen käsialaa. 

Aika mässy, näin ruokatermejä käyttäen. 

Nyt palaan vielä alussa käyttämääni luonnehdintaan Matresta, eli "maanläheinen"-sanaan. Senhän voi käsittää monella tavalla ja tässä yksi niistä:

Encoren sankarimme vetivät yleisön seassa...

Loppuun lainaan Palefacen antamasta haastattelusta lauseen joka sopii kuvatekstiksi täydellisesti, turhat starailut sikseen, samalla pallolla tässä ollaan:

"Hip hop on viime aikoina ollut aivan liian itsekeskeistä tähtien hommaa. Näin sen ei pitäisi olla. Sellainen ei edusta hip hopin arvomaailmaa."

Juuri näin. 

Ei mulla muuta.