Faniaarre skutsista - En Gång IFK, Alltid IFK!

Jääkiekon SM-liiga alkaa jälleen. 

Talvesta on tulossa omalla kohdalla kiinnostavampi kuin vuosiin, 

sillä henkilökohtainen protestini HIFK:n seurajohtoa kohtaan on ohi.

Kaksi vuotta sitten kuppi meni nurin, kun jopa Jere Karalahti siirtyi pelaamaan

Jokereihin. Tunsin itseni petetyksi kauan rakastamani jääkiekkoseuran taholta.

Mutta en ollut ainut.Vasta ilmestyneessä kirjassaan Jarkko Ruutu kertoo 

omista neuvotteluistaan seuraavasti:

"Summasta voin sanoa sen verran, että otin siitä helvetinmoiset kierrokset. 

Käytännössä peli oli sillä hetkellä selvä. Koin sopimuksen ja palkkaesityksen epäkunnioittaviksi"

Itsehän en taustoja ja sisäpiiritietoja tiedä, mutta mielipiteeni olen luonut niiden tietojen 

pohjalta, mitä lehdissä on lukenut ja muiden fanien kanssa on spekuloitu.

Jeren ja muiden omien pelaajasankareideni kohtelun takia oli katkaistava 

20-vuotinen suhde, tai ainakin aloitettava vakava harkinta-aika, kuten avioerossa.

 Riisuin fanipaitani ja hautasin sen Hyrylään , siellähän se fanitus alkoikin,

armeijassa ollessani.

Hautausmatkalla seurana oli poikani, jonka yksi etunimistä on Jeremias

(jääkiekkoilullisista syistä). Nyt poitsu ei päässyt koulupäivän takia mukaan,

 mutta tapahtumaa todistamaan lähti ystäväni Marko Signmark Vuoriheimo, 

joka myös suurena HIFK-fanina tunnetaan. Hänen kanssaan on monesti 

 purtu hammasta ja myös läiskitty yläfemmoja kiekkokatsomossa otteluita seuratessa.

 Mies on fanitaukoni aikana useaan otteeseen pyydellyt takaisin hallille, 

mutta silti myös kunnioittanut mielipiteeni lujuutta.

Viime talvena annoin viimein yhden kerran periksi. Lupasin lähteä Markon seuraksi 

matsiin IFK-Blues, mutta kerroin jo etukäteen, että poikkeuksellisesti en pukisi 

mitään punaista ylleni. Vedin harmaimmat vaatteet mitä löytyi ja kaulukset pystyyn, 

ettei tutut hallilla tunnistaisi ja etten joutuisi selittelemään suuntaan tai toiseen.

Jotain aiemman fanitukseni vahvuudesta kertoo ehkä se, että ajokorttini taustapuolella

on kuluneet jämät jäljellä maalivahti Jani Niemisen nimikirjoituksesta muutaman 

vuoden takaa. Silloin molari pelasi Petopaita niskassa, mutta nyt hän torjui kiekkoja 

sinikeltaisissa väreissä vierasjoukkueessa.

Matsin jälkeen Marko veti yllätyksen hihastaan. Hän oli sopinut salaa minulta,

että tapaisimme IFK:n myyntipäällikkönä nykyisin työskentelevän ex-hyökkääjä 

Kölli Kortelaisen ottelun päätyttyä. 

No niinpä sitten tapasimme. 

Fiilis oli vähän kaksijakoinen, kun kätellessämme Kölli tokaisi: "Mä oon kuullut susta". 

Marko oli kertonut fanihautajaisistani ja pakko myöntää että hieman hävetti. 

Vastasin Köllille: "Niin mäkin susta."Olihan tämänkin miehen kunniaksi 

tullut vuosia metelöityä katsomossa. Eikä ne yllätykset siihen loppuneet.

Kölli johdatti meidät vierailulle Pedon Sydämeen, joukkueen pukukoppiin.

Muutamaa vuotta aiemmin olisin ollut onnesta soikeana, mutta nyt se hävetys ei 

ainakaan hellittänyt. Lippiksen alta vähän luimuilin, kun ajattelin etten ollut 

vierailua ansainnut. Mähän olin itse hylännyt tämän lauman ja

 nyt olin niiden pesässä vieraana.

Mutta kun siellä kerran oltiin, niin Arttu Luttisen lähtiessä suihkuun,

oli yksi todistekuvakin paikasta räpsäistävä muistoksi.

Kiitin kohteliaasti vierailusta, mutten kuitenkaan käynyt kauden aikana 

enempää edareita seuraamassa. Junnumatseja kylläkin, koska nuorissa on 

kuitenkin niin puhdas ja innokas urheiluhenki, jota ei vielä ole palkkapolitiikat

 tai pelaajasopimukset traumatisoineet tärviölle. Sitäpaitsi pikkuhiljaa osa oman 

pojan entisistä pelikavereista pelaa edelleen ja niitä nassikoita vasta 

onkin kiva seurata,  joiden uraa on ollut alkuvuosina avittelemassa,

 joukkueen huoltajan roolissa EVUssa.

Talvella tuli myös kaksi äärimmäisen hienoa uutista junnukiekon ja HIFK:n osalta:

Ville Peltosen pesti valmennuspäällikkönä oli paras uutinen Petoluolasta vuosiin. 

Vaikka Villekin poikkesi Ilmalassa narreilemassa, on IFK halunnut tarrannut mieheen

kiinni ja antanut oikeanlaista luottoa ja vastuuta. Ja sitä samaa Ville välittää junioreille,

mahtavalla ammattitaidolla ja kokemuksellaan.

Vähän myöhemmin uutisoitiin lisää hienoja asioita, kun Lari Joutsenlahti pestattiin luisteluvalmentajaksi. Hesarin haastattelussa Joutsenlahti osoittaa niin mahtavaa 

kunnianhimoa ja positiivista joukkuehenkeä, että oksat pois.

Myös se suurin kivi oli pois kengästä:

Jeren aika Jokereissa oli päättynyt.

Alkoi tehdä mieli palata katsomoon ihan oikeasti, ja punaisissa vaatteissa.

Palasin Hyrylään. 

Marko halusi lähteä mukaan faniaarretta etsimään ja Olympiakasarmin edustalla

kertasin hänelle faniuteni alkamista intin iltalomalla Helsingin Jäähallilla.

Varusmiestoimikunnan järjestämille kuljetuksille kiekkomatseihin lähdettiin 

metsänvihreillä busseilla, armeijan harmaissa tältä hiekkakentältä. 

Mutta ei sinne tarinoimaan menty, lippa niskaan ja kaivamaan.

Maan uumenista kaivajaa tuijotti pian punainen Petologo.

Kun faniaarre haudattiin, suljin repun paitoineen vetoketjulliseen 

muovipussiin. Kun se avattiin, oli maaemo jo jättänyt jälkensä.

Haudattavan rasian olisi tietysti pitänyt olla ilmatiivis, 

nyt varusteet olivat alkaneet maatua. Lippis oli jo täysin menetetty tapaus,

paidasta brodeeraukset oli häipyneet. 

Aarre oli siis hieman kärsinyt, mutta niin on sen omistajakin. 

Paidat reppuun ja kohti Petoluolaa.

Hallin pihalla Kölli otti meidät vastaan toivotti tervetulleeksi takaisin.

Puin maatuneen paidan päälleni ja löimme nyrkit yhteen.

Aarteen hakureissun näet paremmin Samppa Batalin 

kuvaamalta videolta, tsekkaa kuinka aarre skutsista nousee fikkaan:

Matka jatkuu yhdessä taas ja keväällä keitellään nakkeja.