Nykyään sinitakkinen Jarkko Ruutu on ollut tapetilla kuluvalla viikolla. Sopivasti siis tuli ajankohta tilittää vähän asiasta ja asian vierestäkin kun kesällä tippui pommi toisenkin sankarini siirtymisestä väärään halliin. Oma suhtautumiseni elämään on monessa asiassa aika joko/tai tyyppistä...
Täysillä tai ei yhtään.
Oli kerran kaunis ja intohimoinen rakkaus, joka loppui viime kesänä ja tuli bänät Petolauman kanssa.
 |
| Kiitos kaikesta. Noutaja tuli Niemiselle. |
Suurimpia sankareitani kaukalossa ovat olleet Ruudun veljekset, Ville, OJ, Kibe ja iso liuta muita pelimanneja. Isoimmalla intohimolla olen kuitenkin seurannut Jere Karalahtea. Tarina siitä kuinka mies meni myrkkyjen pariin, pääsi eroon, sai tukistuksen, kärsi tuomion ja nousi jalkeille kiinnosti niin paljon, että omalle lapsellenikin annoin kolmanneksi nimeksi punaista kolmosta mukaellen Jeremias.
Tänä keväänä oli ilmassa ikävää huhua ja pelkäsin pahinta. Se myös toteutui kun idoli muutti Ilmalaan.Ymmärrän toki, että raha puhuu ja perhe täytyy elättää, mutta koska niin niin niin monta kertaa on vuosien saatossa saanut paluumuuttajien suhteen pettyä, oli tämä siirto nyt kuitenkin jo liikaa. En voi ymmärtää enkä hyväksyä mistä johtuu, että vuosi toisensa jälkeen ex-punanutuille tarjotaan toimistolta pikkukilisevää ja naapurin setelitukot vetävät puoleensa niin Tikkasen , Peltosen, Rudin kuin viimein Jerenkin.
Nyt siis Jakke & Jere touhuavat Fartwallilla ja "Et elä pääty" kaikuu fanien kannustaessa entisiä inhokkipelureitaan. Kuluneella viikollakin ensin Rudi ja Trevor Gillies vaihtoivat kuulumisia, jonka jälkeen "kuka teki, mitä teki, miksi teki" on tukottanut uutisvirran.
Ikävä sanoa, mutta ennen kaikki oli paljon paremmin.
Kun on nähnyt toisen kanadalaisen, Bob Halkidiksen, pelaavan kuin
härnätty enkeli ja soittavan mestaruusjuhlissa kitaralla
Sweet Home Alabama yhdessä Guitar Slingers:ien kanssa,
ei sen jälkeen paljon kahden markan kanukit kiinnosta.
 |
| City-lehti 1998 |
Kamrat 10:n siirron vahvistuttua pikkujäbä kysyi, pitääkö hänen muuttaa nimensä, kun näki kuinka raskaasti pelaajauutiset uuvuttivat meikäläisen. Ei sentään, mutta pitihän fanina tilanteeseen reagoida.
Ulosmarssi ja katsomoboikotointi on tullut jo koettua, joten otin vähän järeämmät keinot käyttöön.Kun Jakke vaihtoi rotsia 2011, siivosin vaatekaappiani:
Nyt olikin sitten isomman siivouksen paikka ja lähdettiin Nordenskiöldinkatua kohti. Matkalla tuli vastaan Pasilan sillan alla romahtanut asuntovaunu, se sopi kuvaamaan fiiliksiä, kuinka kiekkofanin maailma sortui.
Näiden punaisten vuosien aikana fanikauppaan ja pääsylippuihin on upotettu varmasti käytetyn henkilöauton verran kahisevaa. Joihinkin on nimmaritkin ruinattu. Nyt niille oli parempaa käyttöä...
Matka jatkui Helsingin Jäähallille , jossa suoritimme operaation:
Kun rotsit oli riisuttu ja pakattu, alkoi matka kohti fanituksen alkulähteitä; Tuusulaa.
Aloitin HIFK- fanittamisen vuonna 1993, kun menin armeijaan. Hyrylän Ilmatorjuntarykmentin VMTK oli neuvotellut varusmiehille sisäänpääsyn matseihin 5 markalla.(samaa oli kysytty kuulemma myös Leuattomalta, mutta onneksi tuloksetta) Toki olin kiekkoa seurannut aiemmin aina MM-kisojen yhteydessä, mutten mitään tiettyä seurajoukkuetta.
Kun sitten armeijan harmaissa mentiin Nordiksen pyhättöön, niin kieltämättä
se B2-katsomon punapaitainen fanilauma sekä kovan kiekkojengin imago
teki vahvan vaikutuksen, halusin olla mukana kannustamassa seuraa,
jossa aina sattui ja tapahtui.
IFK:ssa sentään on munaa ja rokkenrollia, eikä mitään silkkihanska-purkkapoppia
kuten siinä toisessa jengissä, jonka hallissa jääkiekon seuraamisen sijasta
kauluspaidalliset leikkaa pihviä ja pelin vilkaisu on toissijaista oheisviihdettä,
sekä tuulitakilliset tapittaa jumbotronilta milloin pitää taputtaa
ja näkyykö oma naama screeniltä.
Palvellessani sotilaskeittäjänä HelItR:ssä lähti intin bussi kohti Nordista esikuntapatterin edustalta. Virallisesti Olympiakasarmin nimeä kantava rakennus sopii sikälikin kuvioon, että kyllähän kiekkohirmumme ovat sellaisissakin ympyröissä viihtyneet.
Tällä paikalla nousin ensi kertaa kiekkomatsiin lähtevän dösän kyytiin. Siispä fanireppu kainaloon ja saattamaan se viimeiselle matkalle.
Metsän siimeksestä löytyi hyvä kohta, jonne päätimme upottaa aarteemme odottamaan ehkä parempia vuosia tulevaisuudessa. Kenttälapio heilumaan ja sormet multaan:
Kuopan valmistuttua pikkumaila ja fanireppu paitoineen, lippiksineen pääsi maan poveen.
Siellä lepää.
Jere on kieltämättä ollut kuuma peruna kiekkoa seuranneiden sekä seuraamattomienkin keskuudessa, kuten Rudikin. Arvostukseni herroja kohtaan ei kuitenkaan johdu pelkästään jäähy-/tehotilastoista.
Suurin syy kunnioitukseeni on se, ettei kumpikaan liiemmin uhraa aikaa miettiäkseen mitä mieltä joku toinen on heidän pelityylistään tai valinnoistaan ylipäänsä. Siihen olen itsekin pyrkinyt; ei juurikaan tule pohdittua "Mitähän mieltä toi on mun duuneista" ym. vaan keskityn mieluummin tekemään sitä mitä haluan ja mistä tykkään.
Siksi ymmärränkin myös sen että kundit hakevat arvoisensa tilipussit sieltä, jossa heidät halutaan ja ollaan valmiita palveluksista maksamaan. Seurauskollisuus on kaunis asia, mutta jos sen hinta on huomattavasti laihempi tilipussi niin tack och adjö. Valitettavasti.
Värikästä tarinaa Jerelle on jo nyt kertynyt vaikka muille jakaa.
Kaikki kunnia ja hatunnosto Sel8nteelle, mutta J3RE -leffaa odotan vielä enemmän.
Puhdas arvaus vain, mutta eiköhän sellaisen joku kasaa lähivuosina.
Omista arkistoista löytyy jatkokertomusta jo pelkästään pelillisistäkin asioista:
Kun kaikki oli vielä hyvin ja Halkidiskin oli tontilla, myös numeroilla 3 ja 25 kulki lujaa:
Silloin vuonna 1998 juhlistin pleijareita kunnon fanitukalla:
Kullan varmistuttua myös kermakakku kunnioitti mestareita:
Temppu onnistui joukkueelta uudelleen vuonna 2011.
Sillä kertaa juhlistin nakkikattilan paluuta baarijuhlinnan sijasta Suvilahden maalausseinän äärellä aamuyön tunteina ennen töihin menoa. Jälki ei ole kaikkein skarpeinta, mutta ajatus oli tärkein. Asentomallina toimi #9 lehtileikkeen kuvasta
Eli kyllä niihin hyviinkin hetkiin on tullut reagoitua.
Siksi en nyt haluakaan riidoissa erota, vaan odotan syrjemmässä , jos tilanteet vielä muuttuisi paremmiksi pelaajasopimusten ja seurauskollisuuden suhteen. Silloin sen faniaarteen voisi käydä noutamassa Hyrylän metsästä.
Odotellessa siirrän katseen nuoriin ja viattomiin.
Junnukiekko on monesti paljon kiinnostavampaa, iloisempaa ja vauhdikkaampaa.
A-junnujen mestaruutta pääsimme todistamaan kolmivuotiaan pikkusällin kanssa 2003 paikanpäälle Pirkkolaan ja 2012 kannustimme pleijareissa, mutta finaaliin en kerennyt. Vinttikomerosta löytyy yhä pelattu pelipaita, joka oli kultaa saalistamassa.
Eli juniorikiekkoa käydään jatkossakin kyttäämässä, mutta edari on boikotissa.
Matsiaikatauluja ja muuta kiekkoinfoa voi muutkin väijyä HIFK-junnujen kotisivuilta
Tästä kaikesta huolimatta urheilu on ja pysyy lähellä sydäntä. Ei niin tiiviisti tykyttäen enää, mutta lähellä kuitenkin. Sen kunniaksi helmi biisi, jonka videossa Tikikin on vielä oikeissa väreissä:
... ja muuten; Junohan kertoo totuuden ajassa 1.04 ;)
Let's play hockey!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti