Riihimäen Jannen kulttuurikotia maalaamassa

Viime vuoden erilaiset keikat osa 3.

Tällä kertaa tarina hyppii suurempia aikaharppauksia

kuin koskaan aiemmin, mutta hyvästä syystä.

Näihin aikoihin viime vuonna yksi vanhimmista kavereistani otti koodit

ja kysyi maalaamaan. Perheen esikoinen oli täyttänyt 10 vuotta jolloin

iskälle ja Joonalle oli tullut puheeksi että graffiti poitsun seinään 

olisi hauskan erilainen lahja. Perheellä on kaikenkaikkiaan niin monipuolinen 

kulttuurikoti, että graffitikin suorastaan kuului sinne.

Toiveena oli sankarin nimikirjaimet ja siivekäs spraypullo, 

väreinä ainakin violettia, mustaa ja vihreää.

Lyijäriluonnoksella homma lähti käyntiin. 

Huoneen omistajan olin tavannut melko tuoreeltaan, 

Kaisaniemen puiston YleXPopissa vuonna 2004, jonne menimme oman nelivuotiaani

kanssa katsomaan Don Johnson Big Bandia. Yleisön joukossa tuli vastaan

Janne lastenvaunujen kanssa. Joona fiilisteli keikkoja rattaissa, 

siihen aikaan vielä suht harvinaisesti kuulosuojaimet korvilla.

Ipanan iskän kanssa tutustuimme kasarin alussa, ravatessamme Riihimäen

 seurakunnan poikaleireillä joka kesä ja talvi. Yhdellä leirillä vieraili 

jostain syystä paikallislehden toimittajakin juttua tekemässä kesällä 1986.

Janne löytyy toisen rivin toisena oikealta ja 

minä nojaan takarivissä ovenkarmiin oikeassa reunassa.

Leirien johtaja Markku Valkeavuori oli innostava ohjaaja, jonka vetämillä leireillä

urheilua ja makkaranpaistoa riitti. Välillä kun Valkkiksen silmä vältti, 

painittiin pari vuotta vanhempien isoisten kanssa ihan hiki päässä.

Valkkis on vanhempieni lisäksi yksi tärkeimmistä roolimalleistani

 nuoruudessa, melko varmasti Jannellekin. 

Leirikuvasta eteenpäin ehkä 4-5 vuotta, mitäs leiriläiset touhuili?

Pilotti päällä, tussi taskussa ja levennetyt levikset jalassa kaupungilla 

viikonloppua viettämässä. Seurana muusikonuraa aloittelevat pitkätukat 

Nikkasen Tamo ja Janne. Saattaa olla että ollaan tulossa oikean reunan Autsilta,

joka piti ajoittain kemuja vanhempien ollessa mökillä.

Pitkätukkien bändi oli Euthanausea, jonka keikoilla myös minä, Autsi ja

muut skeittari-hoppari-hevari- frendit kiersimme mm. Kino Sammossa.

***2014***

Takaisin viime vuoteen ja sinne Joonan seinälle...

Saavuin omakotitaloalueelle Riksuun.

Pihalla oli helposti huomattavissa, että tässä perheessä

muksut on tärkeitä ja mielikuvitusta ruokitaan monipuolisin keinoin.

Jannella on väkeviä ajatuksia perhe-elämästä ja lasten kasvatuksesta 

jotka itsekin allekirjoitan aivan täysin.

Kun päivänvaloa vielä piisasi, räpsin heti muutaman fiiliskuvan ulkoa.

Leikkimökin edustalla oli pari fillaria ja punaisen pulkan sisällä 

tuore lumi kertoi, ettei sarvikset olleet vain koristeina.

Pienin polkupyörä oli söpön pinkki ja fillaria kannatteleva

teline huokui lämmintä mutta rosoista vanhan ajan henkeä.

Kokonaisuuteen sopii hyvin myös pihan ruokailuryhmän pöydällä 

lepäävä suuri lasipullo ja Töölön Sokeritehtaalta peräisin oleva puulaatikko.

Verannalla leikkimökin hempeä sävymaailma jatkui. 

Tuli mieleen kuinka mukavaa tuossa olisikaan istuskella viltti harteilla

 ja katsella lumisadetta iltahämärässä kaakaomuki kädessä.

Pimeää talvea valaisemaan oli tuotu muutama kynttilälyhtykin.

Janne otti vieraan vastaan ja suuntasin heti kellariin, jossa Joonan 

huone sijaitsee. Ensin sanomalehteä suojaksi ja sitten suihkimaan

sketsit seinälle.

Luulin olevani kellarikerroksessa yksin,

isompien lasten ollessa koulussa ja päiväkodissa. Nuorimmaisella oli 

ohjelmassa päiväunet ja sitä ennen lukuhetki isän kanssa.

Yllättäen varjoista hiipikin karvainen katsoja suihketta seuraamaan.

Taisi olla kuitenkin sen verran herkkänenäinen yleisö,

että vaihtoi maisemaa samantien.

Jonkun aikaa väriteltyäni laitoin itsekin kellarin oven auki tilaa tuulettaakseni 

ja siirryin kahvittelemaan Jannen kanssa. Perheen äiti oli sorvin

 ääressä sisustusliikkeessään, josta myös selkeästi on "tuotu töitä kotiin".

Pihalta sisälle jatkuva lämminhenkinen söpöily ja pastellisävyissä

hehkuva sisustus tuo tunnelmaan muvavasti piparminttua ja hattaraa. 

Muutama sarvipääkin tuijotti kahvittelijaa mykkinä lasittunein katsein.

Tyttöjen huoneen seinällä taidetta jo löytyi, Joonalle oli vasta tulossa.

Typyköillä on myös ehkä maailman, tai ainakin Riihimäen suloisin nukkekoti,

 jolla siskosten on varmasti hauska leikkiä lammaspenkillä istuskellen.

Mutta missäs se rokki luuraa, vai onko bändihommat unohdettu?

Ei todellakaan.

Kellarikerroksessa löytyy punkkia, metallia ja mitä vaan meteliä

niin että heikompaa hirvittää. Niitä voi luukuttaa vaikka jukeboxista

oman maun mukaan.

Mikäli valikoima vaikuttaa suppealta lasikannen alla,

niin hyllyköistä löytyy lisää.

Kun yläkerrassa oli sisustus karamellimainen, niin tässä hyllyssä

on vähän tuhdimpaa korvakarkkia tyrkyllä.

Seinältä löytyi myös toisen muusikon tekemää taidetta;

Jarkko Martikaisen piirtämä originaali vanhan  bändinsä

Euthanasian kokoelmalevylle. 

Hauska juttu, että ystävyksillä on lähes samannimiset bändit 

urapolkunsa varrella. Tätä en itse aiemmin tiennytkään.

Seinää vasten oli myös muutama uudempi levy,

näytti isäntäkin tuoneen töitä kotiin.

Perhettä tuntemattomat lukijat saattavat 

ihmetellen miettiä, mitä se isukki sitten töikseen tekee?

Lukee lapsille satuja ja kerää seiskatuumaisia?

Elantonsa poikaleirin pitkätukka on saanut oikeastaan aina musiikista,

viimeisimmät vuodet on kulunut mm. HIMin kiertuemanagerina.

Janne on kuolemanvakava kaveri, jollainen tarvitaan isojen nimien taustalle, 

ettei homma mene ihan pelleilyksi.

tumblr_n1kagztWL21s36gzvo1_1280.jpg

Toisella työpaikallaan mies tunnetaan myös Yks Janne nimellä,

jossa tuottaja Tamminen säätää monen musiikkigenren parissa.

No mutta.

Nuorempi herra Tamminen oli saapunut koulusta ja kysyin haluaisiko Joona 

maalata vähän itsekin oman huoneen seinää?

Tarjous kiinnosti ja ei muutakuin hommiin.

Hetken päästä Joona siirtyi läksyjen pariin. Itse jatkoin

 pari tuntia suihkimista ja sen olin näköinenkin, kun seinä tuli valmiiksi.

Sinistä oli nyt leikkimökin seinien lisäksi Niemisen naamassa.

 Kun suojaukset oli poistettu ja maalarin kasvot pesty,

 tuli koko muksutrio katsomaan lopputulosta.

Myös naapurin tyttö oli mukana ja ryhmäkuva piti tietysti näpsäistä.

Siinä se JT liihottaa.

Jos perheen kodin sisustus miellytti silmää, sitä voi ihailla täällä lisää.

Ehkä olet siitä lukenutkin Kodin Kuvalehdestä 2012.

Nyt jos koskaan se loppubiisikin on itsestäänselvyys.

Jannen Euthanauseasta lähdön jälkeen Monarin Nuorisotalolla

 syntyi Endstand, joka roudasi kotimaista hardcorea eurooppaan.

Videolla mukana myös bändin alkuperäinen rumpali Henrik Furu,

joka kuoli kesällä skeittionnettomuudessa saamiinsa vammoihin. 

Luultavasti Riihimäen nuorisokulttuuritarinoihin palataan 

jatkossakin, nyt vaan päät nyökkimään.

Pilakuvakilpailu joka "katosi"

Viime viikolla sain tekstiviestin kesken oppitunnin eräältä kulttuuripiireissä
ahkeroivalta ystävältäni. Tekstarissa oli linkki Hesarin NYT- liitteen uutiseen,
jossa kerrottiin Perussuomalaisten Nuorten järjestävän pilakuvakilpailun.
Kilpailut kiinnostaa aina, niin myös pilakuvat ja piirtäminen, joten tutustuin asiaan.

Ensireaktio uutisen luettuani oli tyyliin "halolla päähän". Kotimaisella koivuhalolla.
Persunuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen oli julkistanut pilapiirroskilpailun,
aiheena ei enempää eikä vähempää kuin "Islam".

Lisäinfoa aiheesta tuli jo samana päivänä, kun  Tynkkynen oli
Radio Helsingin haastateltavana Päiväkämmit-ohjelmassa.
Ihan sympaattisen oloinen nuorimies valotti idean taustaa ja hänen mielestään
kilpailu oli hyvä tapa reagoida vain hetkeä aiemmin järkyttäneeseen ylilyöntiin
Charlie Hebdo- satiirilehden toimituksessa Ranskassa.

Tekstarin lähettäjä kertoi, että suunnitteli toisen kulttuurivaikuttajan kanssa
osallistuvansa kilpailuun, kuitenkin kääntäen kilpailu lanseeraajiaan vastaan.
Olin samaa mieltä ja päätin myös ottaa osaa kisaan.

Katsoin tarkemmin kilpailun säännöt Perussuomalaisten Nuorten sivustolta
ja aloin miettiä sopivaa näkökulmaa. Pari päivää myöhemmin tartuin toimeen.
Mallikuvia netistä etsiessäni halusin vielä kerrata säännöt ja palasin saitille.

Mitä ihmettä, minne  infosivu oli kadonnut!?
Kysyin asiaa aihepiiriä seuranneelta Voiman toimittaja Tammiselta.
Eihän tätä peliä näin pelata, hämmästelin. Hänkin kummasteli asiaa
 ja lupasi ottaa selvää. Tammiselle oli vastattu, että joku bugi siellä vain herjaa.
No niin varmaan. Jatkoin silti piirtämistä.

Eilen kisa sitten ilmoitettiin virallisella tiedotteella peruutetuksi.
Yhden lauseen sisältävä tiedote kuului kokonaisuudessaan näin:
Perussuomalaisten Nuorten tammikuussa 
käynnistämä pilapiirroskilpailu on peruutettu.

HS Nyt haastattelussa selvisi lisää: "En kommentoi" sanoi Tynkkynen.

Päivitin facebookkiin linkin uutisesta kommentoiden:
"Menikö pupu pöksyyn vai kuinkas tässä näin kävi? Täähän ei jää tähän",
koska olin jo saanut oman duunin luonnokset valmiiksi.
 Eipä aikaakaan kun joku kaverinkaveri jo veti herneet töpseliin.
"Piirräppäs Hende joskus se muhamedi kun oot niin rohkea jätkä"
Vastasin: "No kuule xxxxxx, mä piirrän pilakuvia, en pilkkakuvia. Siinä on aika iso ero."
Palupostina tuli: "Hahah vittu mikä paskahousu".
Aika omaperäistä.

Kyllä nopeasti yhden muhamedin piirtäisi, mutta miksi?
Näitä huutelijoita olen nähnyt matkan varrella rutkasti. Myös itseäni on pilkattu
 milloin miksikin, mutta en jaksa välittää. Koetan arvostaa
kanssaihmisiä ihmisinä, syntyperästä, ihonväristä tai ajatusmaailmasta huolimatta.
 Ei kaikki islamistit tapa ihmisiä eikä kaikki persut ole
räyhääviä puupäitä. Netti on täynnä näitä paskahousuttelijoita ja vitunhomottelijoita,
en viitsi provosoitua huutelemaan yrittääkseni loukata.

 Homma-foorumilta löytyi vähän enemmän spekulointia kisan tiimoilta
tästä viestiketjusta. Väkevää arvailua.
Koulupäivän jälkeen tartuin tussiin ja piirsin työni puhtaaksi.

Aiheeksi Persut nimesivät islamin.
Eli mielestäni koettivat ratsastaa Ranskan tragedialla
kohti kevään vaaleja. Sanotaan, että vahinko ei tule kello kaulassa, eikä tempausta
vahingoksi voikaan kutsua. Ajattelemattomuudeksi ja pelisilmän puutteeksi kylläkin.

Voiman artikkeli pilakuvakisasta käy jälkipyykkiä sotkusta tyylikkään asiallisesti ja
 näyttää myös muutaman kisaan lähetetyn rankempaa huumoria sisältävän kuvan.
Niitä löytyy lisääkin PunkInFinland foorumilta, joka kerkesi omimaan
kilpailun samansuuruisella 200 € rahapalkinnolla kuin alkuperäinenkin,
 mutta täysin päälaelleen käännettynä. 

Lopuksi taas teemaan sopivaa musaa.

 Varmasti persujenkin arvot täyttävä lastenlauluvideo

Tenavatuokio: Laukkalaulu

Toivotan Sebastianille reipasta jatkoa valitsemallaan varmasti haastavalla tiellä, 

mutta kannattaa varoa ettei kaadu keppihevosella, kuten videon pikkupojalle käy.

Graffitimaalarin perhelomailua: Irwin & Las Palmas

Viikonloppuna oli Helsingissä Matkamessut. 

Messut jäi käymättä, mutta enemmän kiinnostaakin se matkustaminen.

Tällä hetkellä reissuilu ei natsaa, mutta 2013 lokakuussa 

perhelomailtiin etelän auringossa.

Loma tuli tarpeeseen ja oli mahdollista, koska veloista selvitäksemme

myimme pitkään säästetyn rivitalopätkämme ja muutimme vuokralle.  

Matkaseurueessamme oli kuitenkin yksi jäsen, joka ei levännyt

lomasta huolimatta: oikean käteni etusormi.
Sillä riitti duunia kameran laukaisijaa ja spraymaalisuutinta painaessaan.

Kohteena oli Gran Canaria. 

Afrikan rannikolla sijaitsevista Kanariansaarista ainakin suomalaisille

tutuin kohde, johtuen ehkä osaltaan erään kulttuurivaikuttajan hittibiisistä.

Irwin Goodman levytti 1972 albumin Las Palmas.

Siihen aikaan Irwin oli kuningas ja Kanarian matkojen suosio huipussaan.
Nykyään laulaja lepää haudassaan ja kansan suosikkikohde löytyy Kaukoidästä.

Kanarialla lomailu on kuulemma vanhanaikaista.
Olkoon, meille riittää oman perheen seura ja lapsenmielinen rentoilu.

Helsinki-Vantaalta löytyy tätänykyä mahtava chillausnurkka 

passintarkastuslinjan läheltä.

Virallinen nimi saattaa ehkä olla ikkunaan teipattu Relaxation Area.

Siellä voi rauhassa lukea lehtiä, tai vaikka ottaa tirsat lähtöportilla jonottamisen sijaan.

Meidän seurueessa yksi luki, toinen tirsasi ja kolmas heilui kameran kanssa,

kunnes pääsimme koneeseen.

Perillä pakettimatkalaisia odotti bussi, jolla huristeltiin kohteesen.

Hotellimme sijaitsi saaren eteläkärjessä, Puerto Ricossa. 

Olimme vierailleet toisessa osassa saarta muutamia vuosia aiemmin,
joten tiesin että saarella on pienehkö mutta laadukas graffitiskene.

Matkalla tarttuikin heti muistikortille herkkuja.

Liikkuvasta bussista kuvaaminen aiheuttaa epätarkkuutta fotoihin,

mutta vähän käsittelemällä niistä saa ihan ok selvää.

Lentokentältä tullessa oli myös otettava kuva flygarista

joka oli parkkeerattu matkan varrelle todennäköisesti turisteja kiinnostamaan.

Näytti kiinnostaneen myös wraittereita...

Kohteen lähestyessä maalaukset väheni sitä mukaa kun asutus lisääntyi.

Pari pikku suihkausta kuitenkin bongasin.

Hotellille päästyämme myös aulatiloista löytyi mukavan taiteellinen tulkinta näköalasta, perinteisemmin välinein toteutettuna.

Huone haltuun, kapsäkit tyhjiksi ja hetki hengähdystä.

Päivänvalo alkoi pikkuhiljaa hiipua ja auringonlaskua odotellessa 

tuli kiva kuvasarja parvekkeelta.

Mikä parasta, lomakausi oli jo lopuillaan ja muutenkin alue vaikutti 

ehkä liiankin uneliaalta. Toisaalta, se mahdollisti myös omaehtoisen aktiviteetin

juuri sopivasti. Eli pikkusällin kanssa suunnattiin tutkimaan ympäristöä.

Rantsun hiekka piti tarkastaa, vaikkei siellä mitään tapahtunutkaan.

Kadulla sen sijaan tuli vastaan paikallisia kulkijoitakin.

Ötökkä oli hiljaista seuraa, muttei pannut hanttiin vaikka

jälkikasvu kolisteli skedellä pitkin kävelytien reunaa. 

Ympäristöön tutustumisen jälkeen oli hyvä painua pehkuihin

ja jättää seikkailua muille päiville.

Aamulla suunta kohti naapurikaupunkia. 

Playa Del Ingles on vähän isompi ja paljon eläväisempi alue hiekkadyyneineen ja 

ostosmahdollisuuksineenkin. Se oli tuttua seutua edelliseltä reissulta.

Jos ei jaksa kävellä, voi rullailla, vaikka aidalla.

Sitähän sanotaan että ruoho on aina vihreämpää aidan takana...

Enimmäkseen siellä oli sitä hiekkadyyniä, mutta jotain värittelyäkin löytyi.

Jonkun rakennuksen kattoterassin isoista kukkaruukuista 

tuli mieleen joku vanhan liiton kahvikuppiastiasto.

Rantsussa oli tilaa. 

Tuuli vihelsi ja baywatchit loisti poissaolollaan.

Aallotkin piti testata, tietysti.

Suolaista vettä ja märkää hiekkaa. Toimii aina.

Kauppakujilla pörrätessä löytyi paikallinen kynäruiskuyrittäjä. 

Sen verran läheltä liippasi omaa alaa, että halusin tukea 

maalarin businesta.

Quicksilverin liikkeessä oli myös joku kynäruiskutellut,

saattoi olla paitamaalari, saattoi olla olemattakin.

Illan hämärtyessä kujakatit kömpi piiloistaan ja me haihduimme hotellille.

Uuteen aamuun uudella paidalla.

Lopputulos ei ollut ihan niin napakymppi kuin toivoin, 

mutta ei hullumpi kuitenkaan.

Aurinko tarjosi parastaan, joten rantsu kutsui.

Kauppakujilta oli illalla löytynyt muun muassa

snorklausmaski joka oli koeajettava heti.

Maskin lisäksi parin euron halpishaavi osoittautui reissun 

parhaaksi ostokseksi.

Kerroin poitsulle kuinka faijani astui aikoinaan merisiilen päälle etelässä.

Siitä se metsästys alkoi, joka palkittiin pari tuntia myöhemmin

ja kumipintaisille maalaushanskoillekin löytyi uusiokäyttöä.

Fotaamisen jälkeen siili päästettiin toki takaisin uimaan.

Vähän matkan päässä kohoavat kivilohkareröykkiöt

piti myös käydä seikkailemassa.

Haaville oli jälleen käyttöä, kun kivenkoloissa vilisti rapuyhdyskunta.

Tällä kertaa kameran zoomi auttoi kuitenkin saamaan 

paremman saaliin kuin haavi.

Sorisori, jatkakaa rakkautta rauhassa...

Joku rapulainen oli nauttinut liikaa auringonpaisteesta

ja joku lintu oli saanut murua rinnan alle.

Vaimolle tarjosin luomutuotantoista rintakoruakin, 

muttei kelvannut kuvaushetkeä pitkäkestoisemmaksi koristeeksi.

Yhtenä päivänä suuntasimme sitten sinne Palmasiin. 

Hypättiin bussiin ja keula kohti pohjoiskärkeä.

Takapenkiltä löytyi tägigalleria.

Reissuilla liikkuessa toki muukin kuin graffititaide kiinnostaa.

Tyylikästä veistosmeininkiä tuli vastaan tienvarrella paljonkin.

Spreijauksia bongasin myös.

Aika perustarjontaa, mutta kuvasin kuitenkin.

Saaren väsääjistä näytti yksi olevan taidollisesti ja aktiivisuudellaan yli muiden,

SAKER alkoi kiinnostaa.

Sanakirjan mukaan sana tarkoittaa aavikkohaukkaa, 

aika natsaava nimi hiekka-aavikoilla värittelevälle väsääjälle.

Espanjalaiset tomaatit on meidän perheessä boikotissa,

mutta espanjalaiset piissit kasvihuoneteltan kyljessä ei 

lukeudu boikotin piiriin.

Miksikö niitä tomaatteja vältellään?

Lue Ville Tietäväisen Näkymättömät Kädet sarjakuva-albumi niin ymmärrät.

Tuulimyllyt on överikaukaa zoomattu liikkuvasta bussista,

joten skarppius on kaukana, mutta spottina melko yksilöllinen.

Throw uppejakin löytyi.

Mutta aina jotkut osaa muita paremmin...

Sillan alusen sankarilla oli ollut tyyli ja taito täydellisesti hallussa.

Pääkaupunki alkoi jo lähestyä. Luinko liikennemerkkejä oikein,

olisiko siellä löydettävissä jopa Adidaksen merkkiliike?

Animoidut liikennevalot oli kyllä kiinnostava tapaus.

Punaiset päällä vielä 39 sekuntia...

... sitten vihreä pikseliukkeli lähti kävelemään, kuin -80 luvun Nintendossa, 

34 sekuntia aikaa ylittää katu.

Olikohan kadunkulman lintupatsas nyt sitten se aavikkohaukka?

Komea tipu joka tapauksessa.

Kaupungissa selkeästi arvostetaan eri aikakausien taidetta ja tekniikoita.

Marmoripatsas ja stencilmaalaus natsaa hienosti yhteen.

Mutta miksi sähköboksiin oli maalattu näyttelijä Erkki Saarela?

Toisessa pömpelissä oli selvästi takavuosien presidenttiehdokas

Kalevi Kivistö

Kolmannen boksin  Risto Ryti  pressaksi pääsikin, 

kunnes presidentinlinna vaihtui toisenlaiseen linnaan.

Mutta kuka oli neljännen sähkökaapin look-a-like?

Akseli Gallen-Kallela turbaanissa?

No, leikki sikseen. 

Tyylikkäitä sapluunaduuneja kyllä, 

oikeampaa tarinaa sapluunaduuneista löytyy täältä espanjaksi. 

En saanut selvitettyä, kuka herrat on maalannut, mutta olisi kiva tietää.

Katutaiteen arvostus näyttää muutenkin olevan alueella oikeasti 

upealla mallilla. Kierrätyslasin keräyslaatikko

oli melkoinen katseenvangitsija.

Kuka lienee herkkupalan on maalannut, niin kyvyt on  #hallussa.

Oikeasti olisi kiva tietää kaupungin julkisen taiteen politiikasta 

enemmän, se on ainakin selvää että taidetta on alueella arvostettu pitkään.

Rakennusten seinissä löytyy pensselöityä maalaustaidetta vuosikymmenten ajalta.

Osa teoksista on tuoreempia, toiset jo auringon haalistamia.

Kadun varrella sijaitsevan taiteen juuret ulottuvat ainakin vuoteen 1991.

Kannuteltuihin maalauksiinkin näyttäisi lupia myönnetyn,

näin suureen duuniin on todennäköisesti ollut luvat ja varmaan sponsoritkin.

Tägien perusteella se on ehkä maalattu 2004.

Myös katuun oli kirjoitettu, normaalia enemmän.

Mutta oliko taxin ja bussin lisäksi kaistan käyttö oikeutettu

Han Solo vai kenties Solonen?

Luvallisten taideteosten lisäksi löytyi iso nippu duuneja, joihin

lupaa ei todennäköisesti ollut kysytty. Niihin suhtautuminen vaikuttaa 

melko liberaalilta eikä varmaan rangaistukset suuremmin pelota.

Seuraavaa helmeä jäin kuitenkin pohtimaan...

Oliko maalarilta loppunut kesken maali vai rohkeus?

Miksei tyylikästä duunia oltu hoidettu loppuun, kun se selkeästi oli 

kuitenkin tuossa kauan ollut? Tai miksei sitä oltu maalattu yli, jos 

oli liian luvaton?

Ensiluokkaista jälkeä joka tapauksessa.

Tässä oli ollut kiireisempi veijari.

Sakerilla näytti olevan charapuolikin lapasessa.

Tämän maalar(e?)ista olisin myös halunnut lisää tietoa, oliko yksin vai 

porukalla maalattu. Keskiössä olevaa mulkosilmäistä hahmoa löytyi sieltä täältä 

yksittäisinä throwskuina ja muistaakseni olen nähnyt sitä muuallakin.

Merenrantaan vievän alikulkutunnelin seinät oli myös kivan värikkäät

"Uudempaa ja vanhempaa kaupunkikulttuuria kerroksittain"

Pääkaupunkikiertelyn jälkeen bussipysäkille.

Perhe jatkoi hotellille, itse jäin pois Vecindario nimisessä taajamassa.

Tiesin ennalta liikkeen josta saisin työkaluja loppuillaksi. Jos liikkeen nimi on

 GRAFFITI HIP HOP SHOP, niin toimialaa ei tarvitse kauan arvailla.

Olipa taas sellainen karkkikauppa että oksat pois.

Lekaa, lippistä, lenkkaria, ja överityylikkäät seinät jotka oli 

ainakin osittain uusittu viime vierailun jälkeen.

Kivenheiton päässä kaupasta oli graffitiseinä, jonka olin edellisellä reissulla löytänyt.

Spotti on sinänsä kiinnostava, että etummaisessa seinässä oli yhä samat piissit  

kuin vuosia aiemmin. Sivuseinät sensijaan oli väritelty uusiksi, mutta taso oli niin kova

että kaikille avoin kyhäyskohde se ei voinut olla missään nimessä.

Etuseinän duunit oli myös jonkin verran haalistuneita,

mutta yllättävän hyvin kirkkoveneiltä säästyneitä.

Tuoreempi matsku oli sekin kertakaikkisen tyylikästä.

Herkkulettereitä ja charoja riitti lähes joka kohdassa.

Sitten tuli ensimmäinen "leuka lattiaan" näky.

Kieltä näyttävä orava oli niin jäätävän kova, että sen 

sukulainenkin Porista olisi varmasti jättänyt "pehmeetä touhuu" sanomatta.

Aurinko loisti sen verran reippaasti että vasemman piissin sain kaivettua

kamerasta esille kuvankäsittelyohjelmalla.

Mutta oikean puolimmainen meni melko puuroksi.

Toisella kulmaseinällä puolestaan odotti paratiisimaisen 

luonnonläheinen meininki.

Duunit oli sitä luokkaa että tuli kotimaisen suklaapatukan slogan mieleen:
"Niin hyvää ettei sanotuksi saa".

Ja aina vaan herkkua riitti.

Viimeistä kahta tuijottaessa todennäköisesti kasvoni näytti samalta

 kuin vinosuinen chara.

Voi morjens. 

Lakki päästä ja polvilleen.

Tiikeri sai puhaltamaan raskaasti, siihen on vielä paljon matkaa.

Mutta eikun eteenpäin, linjuriauto oli seuraava saavutettava.

Pysäkillä näin liikennemerkin tolpassa tyylikkään 

mutta simppelin ja tilaan sopivan puumerkin. 

Tien poskessa puolestaan oli aloitettu isot kromit, jotka oli kesken.

Aina välillä graffitiaiheisissa keskusteluissa joku sanoo 

"Hyvä tägi voi olla siistimpi kuin iso piissi".

Tämä kuvapari on siitä loistava esimerkki.

Ja kyllä, vaikka kromipökäleet olisi olleet valmiitkin.

Koitin reitin varrella kuvata myös sillan alta piissejä,

mutta niiden eteen sattuikin lauma piikkejä.

Kaktuksia saarella riittää palmujen lisäksi.

Seuraava pysäkki oli Maspalomas.

Tyhjyyttä kumisevan sadevesikanavan (?) varrelta

muistelin löytyvän kohtuusiistejä graffiteja.

Olihan siellä väriä. 

Tason kanssa olikin sitten vähän niin ja näin,

mutta ainakin sana oli hallussa.

Seuraavaksi jääkiekon pariin.

Millä todennäköisyydellä kuvittelisi törmäävänsä kahteen 

lätkäjoukkueeseen lähellä Afrikan pohjoisrannikkoa?

Varmaan jonkun turistin juttuja.

Tällä kertaa en jaksanut vaeltaa kaikkia kanavan sillanalusia,
vaan suuntasin turistelemaan itsekin paikalliseen skeittiparkkiin.

En kuitenkaan skeittaamaan, vaan peinttaamaan.

Väriä betonista löytyy jo ennestään melkolailla.

Päätykaaressa oli aika ujot ja kulahtaneet duunit, joten avasin toimistoni sinne.

Mallikuva taskusta ja hommiin.

Tämänkertaisen kulttuurikunnioituksen kohde on

Antti Hammarberg,  a.k.a. Irwin. 

Kun Las Palmas- albumi ilmestyi, mies oli haluttu ja arvostettu esiintyjä 

ja kirjaimellisesti kansantaiteilija. Auktoriteetteja kumartamaton artisti,
joka toisen hämeenlinnalaisen, aisaparinsa Vexi Salmen kanssa
tarpoi umpihankeen Kekkoslandian virastojen varjoissa.

Nuoremmille lukijoille artistista voi tulla ensimmäisenä mieleen varsinkin 

myöhempää uraa leimannut runsas alkoholinkäyttö, mutta suosittelen tutustumaan
 ajan kanssa tarkemmin miehen tuotantoon ja uran värikkäisiin vaiheisiin. 

Muutaman tunnin päästä homma oli kupissa.

Arska oli häipynyt ja skeittarit piti hetken taukoa, porukkaa oli 

kerääntynyt parkkiin muutenkin hengaamaan.

Bussit ei enää kulkenut, oli hypättävä taksiin.

Hotellilla oli käytävä suihkussa ihan urakalla.

Betonikaari oli sen verran liukas, ettei kengät jalassa saanut tarpeeksi kitkaa

paikalla pysyäkseen vaan superstarit liukui maljan pohjalle.

Piti maalata avojaloin, jotta tartunta löytyi.

Voitte arvata miltä addujen pohjalliset näytti, kun sukkia ei ollut.

Aamulla uudestaan parkille fotaamaan päiväkuvat.

Fillit tuliväreillä pillisuuttimesta suhistellen.

Taustalle lykkäsin kaktuksia,  joita saarella riittää kuten kerroin.

Skedeparkin käyttäjiä ei maalaus häirinnyt.

Piissistä huolimatta renkaat ja rullat puree betonia kuten ennenkin.

Eihän se nyt ihan nappiin mennyt, mutta tulihan maalattua.

Kasvojen sävyerot olisi pitänyt olla ehdottomasti voimakkaammat

ja jostain syystä jätin lakista yksityiskohtia pois.

Mutta Las Palmasista ostamani paita selittää hyvin:

Koska en voi olla SEEN olen Hende.

Viimeisenä iltana vielä kerran rantsuun.

Haavi sai taas kyytiä. 

Pikkufisuja uiskenteli rantavedessä laumoittain, 

muutama taas kuvattiin, mutta myös vapautettiin.

Leffoissa pyöri taannoin mehukas graffiaiheinen elokuva Tuulensieppaajat. 

Euroviisuissa puolestaan Kuunkuiskaajat  edusti Suomea 2010.

Me veimme homman nextille levelille:

olimme Kuunsieppaajat.

Kun alkuun oli päästy valoleikkimisen kanssa, sitä piti jatkaa.

Pitkä valotusaika, kameran heilutusta ja kas.

Taidevalokuva oli syntynyt.

Vielä kerran kiellon päälle.

Hotellin käytävällä uusiksi sinisellä lampulla.

Pee niinkuin Pete.

Loma oli lusittu.

Aamulla kamat kasaan ja hyppy lentokenttäbussiin.
Kivaa oli, nähdään ehkä joskus.

Loppuvideo on näköjään toisen suurmiehen Spede Showsta vuodelta 1972

Tässä Spede haastattelee Irwiniä ennen hittibiisin esitystä.

Irwin Goodman: Las Palmas