Hendenvaara: Graffitimaalarin perhelomailua: Irwin & Las Palmas

Viikonloppuna oli Helsingissä Matkamessut.

Messut jäi käymättä, mutta enemmän kiinnostaakin se matkustaminen.

Tällä hetkellä reissuilu ei natsaa, mutta 2013 lokakuussa

perhelomailtiin etelän auringossa.

Loma tuli tarpeeseen ja oli mahdollista, koska veloista selvitäksemme

myimme pitkään säästetyn rivitalopätkämme ja muutimme vuokralle.

Matkaseurueessamme oli kuitenkin yksi jäsen, joka ei levännyt

lomasta huolimatta: oikean käteni etusormi.
Sillä riitti duunia kameran laukaisijaa ja spraymaalisuutinta painaessaan.

Kohteena oli Gran Canaria.

Afrikan rannikolla sijaitsevista Kanariansaarista ainakin suomalaisille

tutuin kohde, johtuen ehkä osaltaan erään kulttuurivaikuttajan hittibiisistä.

Irwin Goodman levytti 1972 albumin Las Palmas.

Siihen aikaan Irwin oli kuningas ja Kanarian matkojen suosio huipussaan.
Nykyään laulaja lepää haudassaan ja kansan suosikkikohde löytyy Kaukoidästä.

Kanarialla lomailu on kuulemma vanhanaikaista.
Olkoon, meille riittää oman perheen seura ja lapsenmielinen rentoilu.

Helsinki-Vantaalta löytyy tätänykyä mahtava chillausnurkka

passintarkastuslinjan läheltä.

Virallinen nimi saattaa ehkä olla ikkunaan teipattu Relaxation Area.

Siellä voi rauhassa lukea lehtiä, tai vaikka ottaa tirsat lähtöportilla jonottamisen sijaan.

Meidän seurueessa yksi luki, toinen tirsasi ja kolmas heilui kameran kanssa,

kunnes pääsimme koneeseen.

Perillä pakettimatkalaisia odotti bussi, jolla huristeltiin kohteesen.

Hotellimme sijaitsi saaren eteläkärjessä, Puerto Ricossa.

Olimme vierailleet toisessa osassa saarta muutamia vuosia aiemmin,
joten tiesin että saarella on pienehkö mutta laadukas graffitiskene.

Matkalla tarttuikin heti muistikortille herkkuja.

Liikkuvasta bussista kuvaaminen aiheuttaa epätarkkuutta fotoihin,

mutta vähän käsittelemällä niistä saa ihan ok selvää.

Lentokentältä tullessa oli myös otettava kuva flygarista

joka oli parkkeerattu matkan varrelle todennäköisesti turisteja kiinnostamaan.

Näytti kiinnostaneen myös wraittereita...

Kohteen lähestyessä maalaukset väheni sitä mukaa kun asutus lisääntyi.

Pari pikku suihkausta kuitenkin bongasin.

Hotellille päästyämme myös aulatiloista löytyi mukavan taiteellinen tulkinta näköalasta, perinteisemmin välinein toteutettuna.

Huone haltuun, kapsäkit tyhjiksi ja hetki hengähdystä.

Päivänvalo alkoi pikkuhiljaa hiipua ja auringonlaskua odotellessa

tuli kiva kuvasarja parvekkeelta.

Mikä parasta, lomakausi oli jo lopuillaan ja muutenkin alue vaikutti

ehkä liiankin uneliaalta. Toisaalta, se mahdollisti myös omaehtoisen aktiviteetin

juuri sopivasti. Eli pikkusällin kanssa suunnattiin tutkimaan ympäristöä.

Rantsun hiekka piti tarkastaa, vaikkei siellä mitään tapahtunutkaan.

Kadulla sen sijaan tuli vastaan paikallisia kulkijoitakin.

Ötökkä oli hiljaista seuraa, muttei pannut hanttiin vaikka

jälkikasvu kolisteli skedellä pitkin kävelytien reunaa.

Ympäristöön tutustumisen jälkeen oli hyvä painua pehkuihin

ja jättää seikkailua muille päiville.

Aamulla suunta kohti naapurikaupunkia.

Playa Del Ingles on vähän isompi ja paljon eläväisempi alue hiekkadyyneineen ja

ostosmahdollisuuksineenkin. Se oli tuttua seutua edelliseltä reissulta.

Jos ei jaksa kävellä, voi rullailla, vaikka aidalla.

Sitähän sanotaan että ruoho on aina vihreämpää aidan takana...

Enimmäkseen siellä oli sitä hiekkadyyniä, mutta jotain värittelyäkin löytyi.

Jonkun rakennuksen kattoterassin isoista kukkaruukuista

tuli mieleen joku vanhan liiton kahvikuppiastiasto.

Rantsussa oli tilaa.

Tuuli vihelsi ja baywatchit loisti poissaolollaan.

Aallotkin piti testata, tietysti.

Suolaista vettä ja märkää hiekkaa. Toimii aina.

Kauppakujilla pörrätessä löytyi paikallinen kynäruiskuyrittäjä.

Sen verran läheltä liippasi omaa alaa, että halusin tukea

maalarin businesta.

Quicksilverin liikkeessä oli myös joku kynäruiskutellut,

saattoi olla paitamaalari, saattoi olla olemattakin.

Illan hämärtyessä kujakatit kömpi piiloistaan ja me haihduimme hotellille.

Uuteen aamuun uudella paidalla.

Lopputulos ei ollut ihan niin napakymppi kuin toivoin,

mutta ei hullumpi kuitenkaan.

Aurinko tarjosi parastaan, joten rantsu kutsui.

Kauppakujilta oli illalla löytynyt muun muassa

snorklausmaski joka oli koeajettava heti.

Maskin lisäksi parin euron halpishaavi osoittautui reissun

parhaaksi ostokseksi.

Kerroin poitsulle kuinka faijani astui aikoinaan merisiilen päälle etelässä.

Siitä se metsästys alkoi, joka palkittiin pari tuntia myöhemmin

ja kumipintaisille maalaushanskoillekin löytyi uusiokäyttöä.

Fotaamisen jälkeen siili päästettiin toki takaisin uimaan.

Vähän matkan päässä kohoavat kivilohkareröykkiöt

piti myös käydä seikkailemassa.

Haaville oli jälleen käyttöä, kun kivenkoloissa vilisti rapuyhdyskunta.

Tällä kertaa kameran zoomi auttoi kuitenkin saamaan

paremman saaliin kuin haavi.

Sorisori, jatkakaa rakkautta rauhassa...

Joku rapulainen oli nauttinut liikaa auringonpaisteesta

ja joku lintu oli saanut murua rinnan alle.

Vaimolle tarjosin luomutuotantoista rintakoruakin,

muttei kelvannut kuvaushetkeä pitkäkestoisemmaksi koristeeksi.

Yhtenä päivänä suuntasimme sitten sinne Palmasiin.

Hypättiin bussiin ja keula kohti pohjoiskärkeä.

Takapenkiltä löytyi tägigalleria.

Reissuilla liikkuessa toki muukin kuin graffititaide kiinnostaa.

Tyylikästä veistosmeininkiä tuli vastaan tienvarrella paljonkin.

Spreijauksia bongasin myös.

Aika perustarjontaa, mutta kuvasin kuitenkin.

Saaren väsääjistä näytti yksi olevan taidollisesti ja aktiivisuudellaan yli muiden,

SAKER alkoi kiinnostaa.

Sanakirjan mukaan sana tarkoittaa aavikkohaukkaa,

aika natsaava nimi hiekka-aavikoilla värittelevälle väsääjälle.

Espanjalaiset tomaatit on meidän perheessä boikotissa,

mutta espanjalaiset piissit kasvihuoneteltan kyljessä ei

lukeudu boikotin piiriin.

Miksikö niitä tomaatteja vältellään?

Lue Ville Tietäväisen Näkymättömät Kädet sarjakuva-albumi niin ymmärrät.

Tuulimyllyt on överikaukaa zoomattu liikkuvasta bussista,

joten skarppius on kaukana, mutta spottina melko yksilöllinen.

Throw uppejakin löytyi.

Mutta aina jotkut osaa muita paremmin...

Sillan alusen sankarilla oli ollut tyyli ja taito täydellisesti hallussa.

Pääkaupunki alkoi jo lähestyä. Luinko liikennemerkkejä oikein,

olisiko siellä löydettävissä jopa Adidaksen merkkiliike?

Animoidut liikennevalot oli kyllä kiinnostava tapaus.

Punaiset päällä vielä 39 sekuntia...

... sitten vihreä pikseliukkeli lähti kävelemään, kuin -80 luvun Nintendossa,

34 sekuntia aikaa ylittää katu.

Olikohan kadunkulman lintupatsas nyt sitten se aavikkohaukka?

Komea tipu joka tapauksessa.

Kaupungissa selkeästi arvostetaan eri aikakausien taidetta ja tekniikoita.

Marmoripatsas ja stencilmaalaus natsaa hienosti yhteen.

Mutta miksi sähköboksiin oli maalattu näyttelijä Erkki Saarela?

Toisessa pömpelissä oli selvästi takavuosien presidenttiehdokas

Kalevi Kivistö

Kolmannen boksin Risto Ryti pressaksi pääsikin,

kunnes presidentinlinna vaihtui toisenlaiseen linnaan.

Mutta kuka oli neljännen sähkökaapin look-a-like?

Akseli Gallen-Kallela turbaanissa?

No, leikki sikseen.

Tyylikkäitä sapluunaduuneja kyllä,

oikeampaa tarinaa sapluunaduuneista löytyy täältä espanjaksi.

En saanut selvitettyä, kuka herrat on maalannut, mutta olisi kiva tietää.

Katutaiteen arvostus näyttää muutenkin olevan alueella oikeasti

upealla mallilla. Kierrätyslasin keräyslaatikko

oli melkoinen katseenvangitsija.

Kuka lienee herkkupalan on maalannut, niin kyvyt on #hallussa.

Oikeasti olisi kiva tietää kaupungin julkisen taiteen politiikasta

enemmän, se on ainakin selvää että taidetta on alueella arvostettu pitkään.

Rakennusten seinissä löytyy pensselöityä maalaustaidetta vuosikymmenten ajalta.

Osa teoksista on tuoreempia, toiset jo auringon haalistamia.

Kadun varrella sijaitsevan taiteen juuret ulottuvat ainakin vuoteen 1991.

Kannuteltuihin maalauksiinkin näyttäisi lupia myönnetyn,

näin suureen duuniin on todennäköisesti ollut luvat ja varmaan sponsoritkin.

Tägien perusteella se on ehkä maalattu 2004.

Myös katuun oli kirjoitettu, normaalia enemmän.

Mutta oliko taxin ja bussin lisäksi kaistan käyttö oikeutettu

Han Solo vai kenties Solonen?

Luvallisten taideteosten lisäksi löytyi iso nippu duuneja, joihin

lupaa ei todennäköisesti ollut kysytty. Niihin suhtautuminen vaikuttaa

melko liberaalilta eikä varmaan rangaistukset suuremmin pelota.

Seuraavaa helmeä jäin kuitenkin pohtimaan...

Oliko maalarilta loppunut kesken maali vai rohkeus?

Miksei tyylikästä duunia oltu hoidettu loppuun, kun se selkeästi oli

kuitenkin tuossa kauan ollut? Tai miksei sitä oltu maalattu yli, jos

oli liian luvaton?

Ensiluokkaista jälkeä joka tapauksessa.

Tässä oli ollut kiireisempi veijari.

Sakerilla näytti olevan charapuolikin lapasessa.

Tämän maalar(e?)ista olisin myös halunnut lisää tietoa, oliko yksin vai

porukalla maalattu. Keskiössä olevaa mulkosilmäistä hahmoa löytyi sieltä täältä

yksittäisinä throwskuina ja muistaakseni olen nähnyt sitä muuallakin.

Merenrantaan vievän alikulkutunnelin seinät oli myös kivan värikkäät

"Uudempaa ja vanhempaa kaupunkikulttuuria kerroksittain"

Pääkaupunkikiertelyn jälkeen bussipysäkille.

Perhe jatkoi hotellille, itse jäin pois Vecindario nimisessä taajamassa.

Tiesin ennalta liikkeen josta saisin työkaluja loppuillaksi. Jos liikkeen nimi on

GRAFFITI HIP HOP SHOP, niin toimialaa ei tarvitse kauan arvailla.

Olipa taas sellainen karkkikauppa että oksat pois.

Lekaa, lippistä, lenkkaria, ja överityylikkäät seinät jotka oli

ainakin osittain uusittu viime vierailun jälkeen.

Kivenheiton päässä kaupasta oli graffitiseinä, jonka olin edellisellä reissulla löytänyt.

Spotti on sinänsä kiinnostava, että etummaisessa seinässä oli yhä samat piissit

kuin vuosia aiemmin. Sivuseinät sensijaan oli väritelty uusiksi, mutta taso oli niin kova

että kaikille avoin kyhäyskohde se ei voinut olla missään nimessä.

Etuseinän duunit oli myös jonkin verran haalistuneita,

mutta yllättävän hyvin kirkkoveneiltä säästyneitä.

Tuoreempi matsku oli sekin kertakaikkisen tyylikästä.

Herkkulettereitä ja charoja riitti lähes joka kohdassa.

Sitten tuli ensimmäinen "leuka lattiaan" näky.

Kieltä näyttävä orava oli niin jäätävän kova, että sen

sukulainenkin Porista olisi varmasti jättänyt "pehmeetä touhuu" sanomatta.

Aurinko loisti sen verran reippaasti että vasemman piissin sain kaivettua

kamerasta esille kuvankäsittelyohjelmalla.

Mutta oikean puolimmainen meni melko puuroksi.

Toisella kulmaseinällä puolestaan odotti paratiisimaisen

luonnonläheinen meininki.

Duunit oli sitä luokkaa että tuli kotimaisen suklaapatukan slogan mieleen:
"Niin hyvää ettei sanotuksi saa".

Ja aina vaan herkkua riitti.

Viimeistä kahta tuijottaessa todennäköisesti kasvoni näytti samalta

kuin vinosuinen chara.

Voi morjens.

Lakki päästä ja polvilleen.

Tiikeri sai puhaltamaan raskaasti, siihen on vielä paljon matkaa.

Mutta eikun eteenpäin, linjuriauto oli seuraava saavutettava.

Pysäkillä näin liikennemerkin tolpassa tyylikkään

mutta simppelin ja tilaan sopivan puumerkin.

Tien poskessa puolestaan oli aloitettu isot kromit, jotka oli kesken.

Aina välillä graffitiaiheisissa keskusteluissa joku sanoo

"Hyvä tägi voi olla siistimpi kuin iso piissi".

Tämä kuvapari on siitä loistava esimerkki.

Ja kyllä, vaikka kromipökäleet olisi olleet valmiitkin.

Koitin reitin varrella kuvata myös sillan alta piissejä,

mutta niiden eteen sattuikin lauma piikkejä.

Kaktuksia saarella riittää palmujen lisäksi.

Seuraava pysäkki oli Maspalomas.

Tyhjyyttä kumisevan sadevesikanavan (?) varrelta

muistelin löytyvän kohtuusiistejä graffiteja.

Olihan siellä väriä.

Tason kanssa olikin sitten vähän niin ja näin,

mutta ainakin sana oli hallussa.

Seuraavaksi jääkiekon pariin.

Millä todennäköisyydellä kuvittelisi törmäävänsä kahteen

lätkäjoukkueeseen lähellä Afrikan pohjoisrannikkoa?

Varmaan jonkun turistin juttuja.

Tällä kertaa en jaksanut vaeltaa kaikkia kanavan sillanalusia,
vaan suuntasin turistelemaan itsekin paikalliseen skeittiparkkiin.

En kuitenkaan skeittaamaan, vaan peinttaamaan.

Väriä betonista löytyy jo ennestään melkolailla.

Päätykaaressa oli aika ujot ja kulahtaneet duunit, joten avasin toimistoni sinne.

Mallikuva taskusta ja hommiin.

Tämänkertaisen kulttuurikunnioituksen kohde on

Antti Hammarberg, a.k.a. Irwin.

Kun Las Palmas- albumi ilmestyi, mies oli haluttu ja arvostettu esiintyjä

ja kirjaimellisesti kansantaiteilija. Auktoriteetteja kumartamaton artisti,
joka toisen hämeenlinnalaisen, aisaparinsa Vexi Salmen kanssa
tarpoi umpihankeen Kekkoslandian virastojen varjoissa.

Nuoremmille lukijoille artistista voi tulla ensimmäisenä mieleen varsinkin

myöhempää uraa leimannut runsas alkoholinkäyttö, mutta suosittelen tutustumaan
ajan kanssa tarkemmin miehen tuotantoon ja uran värikkäisiin vaiheisiin.