Tätä kirjoittaessa istun yöjunassa matkalla kohti Kemijärveä.
Se ei liity seuraavaan tarinaan mitenkään muuten, paitsi että joskus on lähdettävä merta edemmäksi kalaan. Tosin nyt en puhu eväkkäistä vaan purkutaloista.
Keväällä oli yritys ja viritys purkutaloprojektille Helsingissä, mutta pipariksi meni.
Kemijärvellä maalaamme kuluvalla viikolla Taidetta lähellä projektin nimissä purkutuomion saanutta koulua, luvan kanssa. Siitä projektista kerron varmasti myöhemmin kesällä.
Mutta nyt kerron mikä oli tavoite Maunulassa, miksei onnistunut ja mitä sitten tapahtui.
Kuva: Taloussanomat/ Petri Krook
Jo vuosia sitten aloin seurailemaan kuinka Suursuon ostarivanhuksen elinkaari etenee,
kun 2007 Helsingin kaupunginvaltuusto päätti rakennuksen purkamisesta.
Lehtileike uutisesta on kulkenut kauan mukana ja keväällä alkoi vihdoin tapahtua... Tammikuussa Hesari kertoi kuinka purku käynnistyy ja kuka lystin maksaa:
Helsingin kaupunki.
Samaan aikaan valmistelin kevään itsenäistä projektiani Metropoliassa ja taas
kerran päätin kokeilla kepillä jäätä, joko nyt olisi aika kypsä "Ostarigalleria"-
ajatusrungolle, jota olen vuosien ajan ehdotellut eri purkukohteisiin. Resepti on simppeli: - 1 kpl purkua odottava rakennus - ryhmä graffititaiteilijoita - muutama muusikko - Maalarit maalaavat purkukohteesta taidegallerian - pidetään avajaisjuhlat - näyttely avoinna yleisölle muutaman päivän - häivytään pois jaloista ennenkuin purku oikeasti alkaa = Helppoa, mukavaa ja kierrätyshenkistä kaupunkikulttuuria.
Projektia valmistellessani laadin kohdistetun toimintasuunnitelman ja kyselin muutamia yhteistyökumppaneita mukaan. Saatuamme erään nimeltä mainitsemattoman kulttuuri-instanssin kanssa suunnitelman valmiiksi hain apurahaa ja tiedustelin mahdollisuutta toteutukseen ostoskeskuksen hallitukselta. Vastaus oli ikävä kyllä totutun tuttu: "Ei onnistu."
Vaikka vastaus harmittikin, ymmärrän tällä kertaa poikkeuksellisen hyvin
negatiivisen vastauksen. Ostarin yrittäjät olivat jo vuosia saaneet niin paljon
puukkoa selkään, että kaikki lisävaiva ja mahdolliset riskit oli minimoitava.
Hyvän käsityksen tilanteesta saa YLEn Elävän Arkiston kautta
Ohjelmassa haastatellaan ostoskeskuksen yrittäjiä, joille ei herkkuja herunut.
Pia Snellmanin, Tuula Kuusisen ja Amer Cukicin kertomana selviää, kuinka
tien touselle puolelle ilmestyi suuren ketjun päivittäistavarakauppa
kunnallispoliitikoiden suosiolla avustuksella, ilman kilpailutusta. Kuinka ollakaan, päätökset nuijineista pampuista 1/3 oli myös uuden liikerakennuksen omistavan HOK-Elannon edustajiston jäseniä. Kas kas... Aloitteen purkamisesta teki Arto Bryggare, jonka mielestä ostari lukuisine (?) ravintoloineen herätti alueella turvattomuutta. Päätöstä edesauttamassa olivat myös koreine titteleineen seuraava trio:
Kun päätös oli saatu pöytään ja uusi kaupparakennus pystyyn, piti vanha purkaa.
Purkukustannukset oli suunniteltu jo moneen kertaan kampitettujen yrittäjien maksettavaksi. Kaupunginhallituksesta toki löytyi järjen ääntäkin, kun Paavo Arhinmäki ehdotti purkamiseen apua kaupungin kassasta. Se kuitenkin evättiin siinä vaiheessa.
Lopulta purkukustannukset silti kaatui sinne kaupungille ja hyvä niin.
Joku roti sentään pienyrittäjän selän päällä hyppimisessäkin.
Liiketilat olivat siis olleet jo monta kuukautta tyhjillään, kun poliitikot
ja yrittäjät kinastelivat lopullisesta maksajasta.
Oli aika tutustua kiistanalaisten tilojen nykykuntoon.
Kipusin eräänä iltana ostarille kameran kanssa
tallentamaan miljöötä. Ovet oli tukevasti säpissä, mutta
lopulta sisäänkäyntikin löytyi.
Asiaton oleskelu oli tietysti edelleen kielletty, mulla sen sijaan oli asiaa:
hakea inspiraatiota. Vaikka lupa maalaamiseen olikin evätty, niin purkutalojen seinille tuppaa perinteisesti siitä huolimatta ilmestymään monenlaista kuvakerrontaa loppuaikoina.
Yksisilmäiset valvojat oli paikalla edelleen.
Lattian kengänjäljistä päätellen ne silmät oli kyllä jo sokeutuneet ajat sitten,
antaen satunnaisten steppailijoiden hakea askelkuvionsa kaikessa rauhassa.
MOT:n ohjelmassa runsaasti esitelty BARTS oli myös mykistynyt.
Ravintolatilasta oli lähdetty melko reippaasti, muuttokuormasta oli
jäänyt kalusteita ja muuta esineistöä pölyttymään pöydille.
Samettiset sohvat, joilla vuosien aikana lienee monet pippuripihvit ja
kielisuudelmat on imuroitu, odottivat tyhjää täynnä poiskuljetustaan.
Baarijakkaroiden parijono seisoskeli toisella seinustalla
yhtä toimettomina.
Selkänojalliset tuolit olivat saaneet narikkalappulauman seurakseen.
Naistenhuoneen ovenpielessä pari kaljua naista odotti yhä vuoroaan
nenänsä puuteroidakseen.
Viime metreille saakka täällä oli ilmeisesti haviteltu parempaa tulevaisuutta
miljoonien parissa. Lasse Lehtisellä tai ilman.
Ostarilla oli myös ollut ajoittain elävää musiikkia.
Sisustuksen tilasta päätellen viimeisenä lavalla oli ehkä ollut Cheek
tuli mieleen ikivanha vitsi; "Tukka takana, elämä edessä."
Takatukan tarina oli nyt takana, toivottavasti yrittäjä Kuusisella on silti
edessä kaikkea hyvää ja mukavaa, yrityksen hautaamisesta huolimatta.
Jälleen ihmettelin myymäläkalusteiden hylkäämistä,
etenkin parturiliikkeen kohdalla tiedän että pesupaikat ja muut
ammattivälineet maksaa ihan oikeasti rahaa.
Toistaiseksi Miksu ja kumppanit ovat kuitenkin tauolla
Telemarkkinoinnissa myyntituotto on monesti melkoista arpapeliä,
ja sehän veikkaushullua kansaa kiinnostaakin.
Matkalle aurinkorannikkoa kohti oli ilmeisesti lähdetty reppukansan tyyliin,
sillä "Teh SALKKU" oli jäänyt pöydälle suu auki.
Myyntitoimistossa oli top secret- toimintasuunnitelmakin jäänyt seinälle:
Tässä välissä täytyy kyllä ihmetellä näiden luuriveikkojen verkostoja. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani puhelin soi ja langan päässä oli puhelinmyyjä Rovaniemeltä, Lammisen Harriksi mies esittäytyi ja kauppasi puhelinliittymää. Kun jo ennestään olin palveluntarjoajan asiakas, vastasin tarjoukseen poikkeuksellisesti kyllä.
Joku illuminati-salaliittoteoria tähän on pakko liittyä... Mutta sattumaa tai ei,
niin ainakin myyntimies Miksu voi valokuvan perusteella mukavasti.
Myyjätär xxx osalta ei ole tietoa nykytilanteesta, mutta mikäli työsuhde firmassa
on jatkunut, ei lähihoitajan työhistoria ole varmasti mennyt hukkaan.
auttanut puhelinmyyjiä, niin ostarilla oli myös pehmustettu huone...
Ehkä siinä oli ollut joku äänistudio, mutta itselleni tuli
huoneesta mieleen lähinnä mielisairaala pakkopaitoineen.
Tiedä sitten onko tässä kohtaa allekirjoittaneella peiliin katsomisen paikka,
kun hullujenhuone tulee mieleen... Pehmeän huoneen seinänaapurissa
sekin oli mahdollista, jopa neljään kertaan .
Yhtä seinää vasten lojui vanha Laurell & Hardy- aiheinen juliste, josta löytyi yhtymäkohtaa tilanteeseen, vaikkakin siinä purkamisen sijaan rakennettiin taloa. Tiettyä tilanteeseen sopivuutta kuvassa kuitenkin oli. Kuvaahan voi tulkita vaikka niin, että HOK Elanto potkii rautapalkkia kauemmas, jonka päällä
ostarin yrittäjät taistelevat putoamista vastaan.
Aiemmin niin vilkas Tele Pizzan keittiökin oli jo hiljentynyt.
TV-ohjelman ja purkamisen välillä siinä oli kerennyt piipahtamaan jo toinen
ruokaravintola, Pikku Jerusalem. Paljon kehuja keränneen ravintolan
pizzauuni murjotti yksinään nurkassa.
Ravintolan ruokalistat oli tekstattu seinälle hienosti toteutettuihin
Toimistopäällikkö Esko Patrikainen Helsingin kiinteistövirastosta kertoi kuinka
"Rakennuksessa on tehty tihutöitä".
Omilla käynneilläni kiinnitin enemmän huomiota taiteeseen...
Oli tullut käytyä tontilla uudestaan myöhemmin ostaripiknikillä itsekseni
kilikalipurkeilla evästettynä. Ja kuten seuraavista kuvista voi havaita,
rutkasti muitakin taiteilijoita oli poikennut vieraisilla.
Muutaman päivän päästä saavuinkin uudelleen tontille.
Päätin lähteä ostarivalloitukseen ensimmäisen ammattini kunniaksi keittiön kautta.
Volkanin miljöö oli niin hyvin jäänyt lähes ennalleen, että sumuttelin seinälle kokin ja hain käytävältä pizzalapion siihen lisäfiilistä tuomaan.
Kun kokkipoika oli valmistunut, kuvailin vielä muita seiniä,
koska olihan sinne muitakin seinäkukkasia ilmaantunut.
Seassa oli charaa, kromia, ja monennäköistä värinkäyttöä.
Hienojakoista sementtipölyä leijaili maalausten ympärillä ja salaman käyttö
nosti hiukkasia esiin.
Ensimmäisen vierailun jälkeen tuli vieraltua vielä pari kertaa
myöhemminkin. Silloin huomasin että kokki oli saanut seuraa,
vierelle oli ilmestynyt keltasävyinen piissi.
Jollekulle maalaus oliollut selkeästi liikaa. Vasen alakulma oli saanut maistaa
joko kenkää, sorkkarautaa tai purkumiehen lekaa. Tai sitten joku paikalla poikennut oli vain halunnut väritettyä puupanelointia matkamuistoksi.
Tällä vierailulla oli tarkoitus toteuttaa se ajatus, jonka sain
toisen päädyn falafelravintolassa. Joku toinen oli kuitenkin ehtinyt ensin.
Kun nyt kuitenkin olin tullut paikalle maalaamaan, lähdin etsimään toista
jollain tavalla mielenkiintoista seinäpintaa. Parin kulman päästä
löytyikin yllättäen kassakaappi ja mahdollisesti pankkiholvi, joita en ollut
ensimmäisellä vierailulla huomannut. Ilmeisesti se oli ollut
silloin jonkun silloin vielä lukitun oven takana, joka nyttemmin oli purettu.
Siitä se ajatus sitten lähti. Suhistelin seinälle vankikarkurin pahat mielessä
lähestymään hiippaillen kassakaappeja.
Rosvon maalattuani häivyin taas rakennuksesta.
Noin viikon päästä huomasin ohi ajaessani että purkutyöt oli ihan oikeasti
kunnolla jo päässeet vauhtiin. Ulkoseiniä oli kaadettu ja sisäseinätkin alkoivat
käydä vähiin, joten poikkesin kuvaamassa tilanteen kehitystä.
Purkumiehet olivat kustomoineet itselleen viimeisen päälle
ilmastoidun miestenhuoneen. Tuolla pöntöllä istuessa ei pahemmin
liika hernekeiton syönti varmaan haittaa.
Sisäseinien kaatuminen oli myös avannut uuden näkökulman vankikarkuriin.
Ilmeisesti puhelinmyyjien toimiston motivointilappu tukipilarin kyljessä
kehotti suunnittelemaan kuinka juhlistaa saavutettua tavoitetta.
Välikattokin oli jo purettu, joten sain kivaa kuvakulmaa jonkun vierailijan työnäytteeseen kun kattoikkunan kautta tuli kivasti valoa yltäpäin.
Vähän matkan päästä löytyi astetta urbanisoituneempi city-kettu.
Kravattikaulainen repolainen ilmeisesti kaipaili äitiään.
Pizzakokin keittiö oli myös muussattu murusiksi.
Hävityksen kauhistusta oli todistanut kuitenkin edelleen yksi silminnäkijä...
Kameran alla näkökulma olikin melko avarakatseinen.
Harvemmin saa samaan kuvaan kaksi maalaustaan, mutta puretut sisäseinät
mahdollisti nyt senkin.
Osa liikehuoneistoista oli muodostunut romuvarastoiksi ja
sementtipölyä leijaili tilassa melkolailla.
Ulkoapäin rakennuksen luuranko oli melkoisen karua katsottavaa.
Jälleen muutama päivä eteenpäin ja lähes kaikki pinnat oli murskattu.
Jäljellä koko rakennuksesta oli enää holvin seinät.
Rautainen ovi oli korjattu parempaan talteen ja keskellä rakennusjätteitä
päivysti enää yksi veijari: maalattu vankikarkuri.
Seuraavana päivänä sekin oli poissa.
Mutta matka jatkuu ja uusia ostareita puretaan...ja maalataankin.
Loppuun tilanteeseen sopiva biusa Gaselleilta:
"Jos mull ei oo ongelmii mä hankin niit, koska mull on tapana joutuu vaikeuksiin.
Kaiken aikaa mietin uusii kolttosii, vanhoista ongelmista kohti uusii."
