#25 & #37:n Jarkko Ruutu

Kuulin eilen ison uutisen urheilumaailmasta.
Jarkko Ruutu lopettaa peliuransa.
Ilta Sanomien netistä on luettavissa Ruudun oma tiedote aiheesta.

Särmikäs peluri on herättänyt uransa aikana lajia seuraavien

 ja etenkin seuraamattomien keskuudessa hyvin kaksijakoisia reaktioita. 

Niinpä myös lopettamisuutisointia löytyy kahdenlaista.

YLE Urheilun uutinen aiheesta on varsin neutraali ja asiallinen, 

mutta Jatkoajan uutinen samasta aiheesta 

vaikuttaa olevan enemmän kalsarit rypyssä kirjoitettu.

Syynä reaktioihin on tietysti mies itse. Rudi pelasi kovaa ja täysillä, 

eikä suotta koettanut muuta väittääkään. Mutta joukkuepelaaja Ruutu oli Hahmo.

Ei mikään hajuton ja mauton tusinapelimanni, vaan ahkera duunari

jolta ei kantti tai keinot loppunut.

Vähän saman pelaajatyypin jätkä, kuin eräs Karalahti. Näiden herrojen perässä 

tuli viime vuosikymmenen lopulla ravattua Helsingin Jäähallilla tiuhaan.

Kruunu sille ravaamiselle tuli vuonna 1998, kun nakkikattila saapui Petoluolaan.

Playoff-sarja meni heittämällä läpi voitoin 9-0 ja näissä 

yhdeksässä matsissa Ruutu maalasi seitsemän kertaa!

Ja jotkut kehtaavat sanoa ettei mies osannut kuin haastaa riitaa.

Vuodet vieri ja parivaljakko siirtyi NHL jäille, maajoukkueessa kuitenkin vieraillen.

Itse sain mahdollisuuden piirtää voimahyökkääjästä karikatyyrin vuoden 2010

talviolympialaisten jääkiekkomaajoukkuetta käsittelevään juttusarjaan.

Toimittaja Tuomas Nyholm kirjoitti joukkueen jäsenistä "pelaajaprofiilit",

joiden pohjalta piirsin hahmot. Jakke sai pelityylinsä mukaisen varustuksen, 

jonka innoittajana oli osittain myös kulttileffa Lämäri.

Jaken palatessa kotimaan kaukaloihin vuonna 2011,
 odotin kieli pitkällä hämmentäjän paluuta punapaitaan. Jouduin kuitenkin 
pettymään tulenpalavasti, kun hän kiikuttikin hokkarinsa Hartwall Areenalle.

Intohimoisena fanina purin pettymystä omalla tavallani.
KSB-sportista kun on fanivaatteita tullut hankittua muutamia pahvilaatikollisia.

Siirron johdosta fanilla paloi hihat.

Tai no, koko paita.

Punakeltaisen joukkueen ajasta ei ole kommentoitavaa. 

Se jengi ei kiinnosta.

Viime vuonna oli jälleen pettymys edessä, toinenkin sankareistani painui 

Ilmalan uumeniin. Jeren pukeutuessa narripaitaan piti jälleen reagoida.

HIFK:n pelaajasopimuspolitiikalle henkilökohtaisena vastalauseena 

tuli faniuden hautaamisen aika.

Mutta nyt kun tilanne on taas muuttunut Jeren vaihdettua joukkuetta ja 

Jarkon lopetettua uransa, täytyy miettiä kauanko annan faniaarteen muhia 

Hyrylän metsikössä boikottia jatkaen.Vähän mieli tekisi palata katsomoon, 

uusia jään Hahmoja etsimään. 

Ja tarkoitan Hahmolla kokonaispakettia, myös siviilielämässä.

 Aivan kuten Columbus Blue Jacketsin toimitusjohtaja 

Jarmo Kekäläinen kommentoi Ruutua YLE:n uutisessa:

"Kun hän laittaa kypärän päähän, niin koko mies muuttuu. Niin se on monta kertaa muutenkin. Täällä on paljon sellaisia pelaajia, jotka pelaavat fyysistä jääkiekkoa ja kaukalon ulkopuolella ovat lempeitä perheenisiä. Jarkko on äärimmäisen fiksu kaveri."

Jos kiekkovaikuttaja Kekäläisen kommentti tuntuu käsittämättömältä, 

kurkkaaYLE Areenasta Arto Nybergin juttutuokio veijarin kanssa:

Jarkko Ruutu- hellämielinen taklaaja

Jos puolestaan fiilistelet enemmän kohuja kuin nerokkuutta, kiinnostaa ehkä

MTV -Urheilun kokoamat tempaukset uran varrelta. 

http://www.iltasanomat.fi/jaakiekko/art-1288338318744.html

Omasta puolestani kiitän pelimies Ruutua menneistä vuosista,

tunteita piisasi puolesta ja vastaan. Toivotan äärimmäisen hyvää jatkoa ja 

uskon vakaasti että EVU:n kasvatti löytää uuden uran elämälleen,

miettimättä tippaakaan mitä muut siitä ajattelevat.

Vaikka sitten kitarasankarin roolissa, jos siltä tuntuu.

Loppuun "helmeä väritystä" youtubesta by one and only #25 / #37

Jarkko Ruutu- Best of video

Koivu, Selänne & Peltonen ja peliura paketissa

Kuluneella viikolla uutisoitiin Saku Koivun lopettavan arvostettavan pelaajauransa.

Nyt puolen vuoden aikana on aika monet merkittävät hokkarit lyöty naulaan, joten 

oli aika tarttua taas kiekolliseen kirjoittamiseen. Keväällä  kauden päätteeksihän 

Ville Peltonen teki saman tempun, muutama viikko sitten oli

Teemu Selänteen vuoro ja nyt myös Kapteeni Koivu teki ratkaisevan päätöksen. 

Kuva: Kari Kuukka / IL

Siinä on sellainen porukka, jota täytyy kiittää voimakkaista elämyksistä 

kiekkokatsomoissa ja kotisohvilla. Tietysti "joukkue voittaa ja joukkue häviää",
mutta yksittäisistä pelaajista Teemu sekä Tupu-Hupu-Lupu-ketjun kolmikko,
jossa yhtenä kolmesta oli Jere Lehtinen , on olleet itselleni eniten samaistuttavissa.
Fanittaessa se samaistuminen kohteeseen merkitsee mielestäni tosi paljon.
Pelaajista eniten seurasin Villen uraa miehen EVU ja IFK -taustan ansiosta,
niille seurajoukkueille sydän on sykkinyt.

Lopettamisuutisoinnissa on pelimiesten statistiikat 

ja uroteot on jo niin monesti lueteltu, että siihen itselläni ei ole lisättävää. 

Mutta pari tarinaa taustalta löytyy...

En herroja henkilökohtaisesti tunne, mutta yhdessä jutussa sain olla mukana, 

nimittäin Vancouverin Talviolympialaisten Jääkiekkoturnauksen uutisoinnissa.
 Kävi niin, että Ilta Sanomien Tuomas Nyholm soitti tammikuussa 2010, 

kun olin lentokentällä työvuorossa. Tuomas kysyi olisinko käytettävissä Olympialaisten Leijonajoukkueen esittelytekstien kuvitukseen. 

No todellakin olin!

Aikaa toteutukseen oli muistaakseni 2 viikkoa ja tehtävänä joukkueellinen pelaajia.

Päivät meni päivätöissä, yöt piirtäessä urakalla pelureita. Koska aikataulu
oli niin tiukka, piti kasvojen yksityiskohtaisuudesta hieman tinkiä.

En entuudestaan toimittaja Nyholmiakaan paremmin tuntenut,
mutta olin tavannut hänet elokuussa 2009 Myyrmäen jäähallin pihalla.

 Sieltä haettiin muksulle motivaatiota tulevaan treenikauteen, ammattilaisten treenejä seuraten. Junioripelaajille on iso juttu, että heidän omassa hallissaan NHL-pelurit treenaavat aina vaihtelevilla kokoonpanoilla ennen Amerikkaan paluutaan.

Pojat päivystivät hallin sivuovella treenien jälkeen ja odottivat suihkunraikkaita 

esikuviaan vihot ja mailat kainalossa, jos saisivat nimmareita ruinattua.

Itse istuskelin autossa tai nurtsilla ja luin lehteä tai muuten vaan kuluttelin aikaa.

Välillä räpylään tarttuikin pelaajia ja uunituoreet nimmarit hallussaan kundit siirtyivät
aina takaisin ovelle odottamaan seuraavaa pelimannia.

Pikkupoikien lisäksi paikalla oli välillä muitakin odottajia,
kuten Nyholm ja muutama muu toimittaja. Päätin mennä jutulle

 ja kerroin Tuomakselle piirteleväni myös karikatyyrejä sekä seuraavani urheilua.
 Jätin numeroni miehelle, jos vaikka joskus löytyisi tarvetta yhteiselle tekemiselle.

Tammikuun lopulla se luuri sitten pirisi.
Sovittiin että toimittaja-kijailija Nyholm sekä tutkaparinsa
  Suomen paras jääkiekkotoimittaja Vesa Rantanen laatisivat pelaajista tekstirungon
sisältäen pelityyliä, erikoisuuden jota seurata, sekä persoonallisuutta.
Tekstiestä meikämandoliino synnytti piirrokset ja koko paketti julkaistiin netissä vähän kerrallaan. Projektin nimi oli Leijonaprofiili ja kuvien yllä oli saatteena seuraava otsikko:

IS julkaisee olympialaisten aikana joka päivä kaksi tai kolme kappaletta vähän erilaisia pelaajaprofiileja Suomen olympiajoukkueen jääkiekkoilijoista. Kuvituksena on karikatyyri, joka aina paljastaa jotain oleellista urheilijasta.

Piirsin kuvat kaikista 24 pelurista sekä valmentaja Jukka Jalosen heitä käskyttämään.
Tässä ajankohtaisimmat Sankarit karikatyyriversioina, linkistä kuvan alta näet varsinaisen Leijonaprofiilin.

Koska Lehtinen lopetti ensimmäisenä, hänen profiilinsa aloittaa:

IS-Leijonaprofiili: Jere Lehtinen

Teemu arpoi jo tuolloin uransa jatkuvuutta, mutta muutama viikko sitten se loppui.

IS-Leijonaprofiili: Teemu Selänne

Kesällä kuulin Sakusta huhun hevosmiesten tietotoimistosta 

(enkä nyt tarkoita Jaajo Linnonmaata) joka olikin lopulta puppua.

IS-Leijonaprofiili: Saku Koivu

Jostain syystä nettiversioista on pudonnut vuosien aikana pois 4 miestä ja valkku,

 joukossaan myös Ville Peltonen. Kuvan kopio kuitenkin pöytälaatikosta löytyy.

Profiili hänestäkin oli, mutta sen puutteessa näytän oman aarteeni mieheen liittyen:

Näppäämäni foto 1995- kultajuhlista avoautosaattueessa Jeren kanssa,

 Mestaruuscolleget päällä. Torilla tavattiin ja onneksi ryysin lavan edustalle...

Aarrearkistoista löytyy mestaruuden kunniaksi painetun lehden ja

nykyisin toimimattoman VHS-kasetin lisäksi riekale Villen collegepaitaa, 

jonka hän heitti yleisöön torijuhlassa.

 Paidasta käytiin kova taistelu, mutta sain kun sainkin osuuteni. 

Juhlassa ammuttiin ilmaan myös kullanvärisiä konfetteja,

 joista yhden teippasin talteen videokoteloon.

Loppuun tulee toki musaa. Mutta ei dengliderinniä, vaan Leijonien
kunniaksi toisen rodun kissapeto; Walesin Tiikerinäkin tunnettu Tom Jones.
Hän jamittaa YLE:n koosteessa Torinon 2006 Olympialaisista,
 joissa tämä nyt eläköitynyt nelikko oli Kirkkainta Timanttia.

Tom Jones -If I Only Knew

Kiitos niistä hetkistä, toivottavasti jatkossakin nälkää löytyy yhä lajin parissa
ja miehet jaksavat jakaa tietotaitoa pikkujunnuille nimmareiden lisäksi.

Hopee ei oo häpee, mut dumarit on!

Sunnuntai iltana oli toiveet korkealla ja kultajuhlat tulossa.

Ajattelin viettää tällä kertaa erilaisen finaalin,

 lähdin vaihteeksi kisastudiokierrokselle. 

Hyppäsin rattiin ja suuntasin lähimmälle ostarille.

Muutama kippola siellä löytyy, joista valitsin pikkuruisen Haagan Helmen.

Intialaistaustainen omistaja on ottanut sisustuksessakin 

asiakaskuntaa huomioon. 

Matsi alkoi kiihkeästi, leijonat olivat janoisia.

Heti kärkeen Malkin laittoi törkypelin käyntiin ja veti poikittaisella Haulaa kaulaan.

Tuomaristo oli laittanut pillin taskuun ja peli jatkui...

Itse jatkoin Kannelmäkeen, määränpäänä maineikas Britannia.

Täällähän olikin tunnelmaa, porukkaa kuin pipoa ja hyvä meininki!

Maalikin tulla tupsahti.

Peli tasan.

Jätin Kannelmäen taakse ja suuntasin Malmille.

Malmintorissa oli myös hyvä meininki. 

Porukkaa vähän vähemmän kuin Britanniassa. 

mutta kyllä täälläkin juhlittiin.

Palola vetäisi Suomen johtoon 2-1 ja laittoi 

malmilaisten lipun liehumaan ja äänijänteet auki.

Toisen erän päätteeksi hörppäsin cokikseni loppuun ja jatkoin Kurviin.

Kolmessa Kaisassa oli aika vaisu tunnelma. 

Saattaa johtua siitäkin, että peli alkoi kääntyä naapurille.

Limpparia tilatessani tuli maali ja peli oli 2-4.

Venäjän johtaessa seeprat löysivät vihdoin taskustaan pillin.

Suomi muutti asumaan jäähyboksiin.

Kontaktilajissa luonnollisesti tapahtuu,

pelin loppu oli jäätävää sukeltelua.

Ottelun parhaat pelaajat 

Sen pituinen se.

Mestarit läjässä, onnea heille.

Leijonat odottivat kallella kypärin jäältä pois pääsyä.

Mä lähdin torille.

Ei ollut tungosta, eikä tuuletuksia.

Muutamia kulkijoita siitä kulki ohi,

 mutta juhlatunnelma oli poissa.

Pussikaljaseurue oli varautunut uimareissuun varaamalla altaanreunan, 

vaatteet pysyivät kuitenkin päällä.

Joku sentään juhli sen verran hopeaa että uitti toista nilkkansa.

Tuuletukset oli harvassa, mutta joku siellä riemuitsi.

Oikean reunan venäläismies lauloi jotain ja juhli itsekseen.

Suomalaisten kultahaaveet oli yhtä hukutettu 

kuin Kolera-altaan kuollut lokki.

Mestaruusjuhlia sen sijaan vietti kullattu kaksipäinen kotka.

Ja se yksi venäläinen: Rene Vladimir.

Nähdessään Ilta Sanomien kuvausryhmän lähestyvän, 

hän hyppäsi lähteeseen. 

Toimittaja kyseli tunnelmia ja kehotti Reneä uimaan.

Mies vastaa: "Uimaan?!"

Kahlaamista ja kämmenien kastelua kummemmaksi se ei kehittynyt.

Mutta sukeltelunhan olikin hoitanut jo se joukkue.

Juhlatunnelman voit tsekata linkistä:

IS TV: Torilla tavattiin- yksi venäläinen

Olin nähnyt tarpeeksi.

Ajoin Suvilahteen sumuttamaan "ison mielipidekoirjoitukseni".

Kultajuhlien sijaan laitoin raitapaidat riviin hopealautaselle.

Duuni oli valmis klo. 04.30 ja lähdin nukkumaan.

Sen verran olin väsähtänyt, että unohdin laittaa tuomaristolle kulmakarvat.

Aina ei voi voittaa, mutta hyvin se joukkue kasvoi turnauksen aikana.

Vaikka ei ihan mestaruutta tullutkaan, niin jos mä olisin J-P Siili, 

olisin jo varaamassa oikeudet tehdä turnauksesta leffa...

Tulisi hyvä tarina pelaajakieltäytymisineen, arpapeleineen, 

kurkunleikkauseleineen, mikrofonivalmennuksineen, 

sekä ennenkaikkea Suomen joukkueen hienon tarinan ansiosta.

Loppuun ei tule tällä kertaa musaa, mutta 

Nyholm ja Rantanen tiivistävät pelin kulun 

antamalla varsin reippaan palautteen finaalista useammalekin taholle.

Videotuomarit tykittävät tuomaripelistä

Ens vuonna se kulta taas tulee.