Ihana Helsinki (ja Kalasatama)

Kävin kurkkailemassa taas lumisen Kalasataman alueella miltä meren äärellä näyttää. Aerosoli-addiktin mieltä tietysti lämmittää, kun näkee kuinka pakkasesta tai paakkuuntuvasta sohjosta huolimatta ulkoilma -gallerioiden artistit vaihtuvat viikottain. Henkilökohtaisesti suhtaudun graffitimaalaamiseen ns. rekkamiehen asenteella: "ajetaan säällä kuin säällä" (tässä yhteydessä en kuitenkaan tarkoita mitään kaksimielistä...) Kyllähän niitä suihkepulloja kesäkuumalla suihkii kuka vaan, vaikka vasurilla silmät kiinni, mutta Suomen talvessa harrastustaan ylläpitävät maalarit ovat mielestäni karvalakinnoston ansainneet. Vaikka taidot ja kyvyt ei olisikaan kärkikaartin tasoa, niin asenteella pärjää jo pitkälle.

Pientä kuvasaldoa tähän kärkeen alueen talvisesta ympäristöstä:

Lumisessa maisemassa vastamaalattu seinäpinta oikein hehkuu, ellei sitä räntää sitten tipu suoraan linssiin. Ylläoleva kombo myös toimii mahtavasti mustan taustan ja valkoisen lumen kontrastin korostaessa väri-iloitteluja

Satama-alueella meren äärellä on myös Valkoinen Keidas:

Ihana Kahvila on nimensä veroinen. Terassillakin näytti kuvaushetkellä olevan aika oikein mukavasti tilaa ja ilmastointi pelaa täydellisesti.

Toisesta suunnasta katsoen näky on vähän erilainen:

Merenpinnan jäädyttyä on alueelle ilmaantunut uutta maalauspintaa, jolle toki onkin ollut tarvetta koska vaneriseinät ovat vähentyneet usealla sadalla metrillä lähialueen sisällä.

No, yksi seinämä oli vielä semi-vapaana muutamaa tägiä lukuunottamatta. Tilahan oli tietysti somistettava ja mielellään ympäristöön sopien.

Tästä se alkoi ...

...ja tälläinen  oli lopputulos.

"Kahvila Ihana":n alla Ihaa-aasi fisustaa jäällä istuen termarisumpit mukana ja hauki näyttää käyneen kalastajalle pyydykseen.

Ihaalla eväät levällään.

pilkkireikä jäi pieneksi ja hauki nousee avannosta

Valitettavasti lumihyhmää oli jo vuorokauden aikana kerennyt kertyä sen verran että jouduin autoharjalla skrabaamaan ja hinkkaamaan pahimmat sohjot pois maalin päältä kuvatakseni. Siitä syystä taivaan yläreuna on lumen peitossa... 

Mutta jospa se sitten kesällä paremmin näkyisi kun vesi virtailee ja lumimaisema helteellä vilvottaa.

Sunnuntai Stiigailua

Kirjottelin jo aiemmin joulukalenterin yhteydessä itselleni tärkeästä Stiga-harrastuksesta. http://hendenvaara.blogspot.fi/2012/12/joulukalenteri-8-sopo-stiga.html Nyt ajattelin pakkaspäivien ja upean auringonpaisteen kunniaksi kertoa aiheesta lisää. 

Yllä tuoreet kuvat ensirakkaudestani, 

joka viettää eläkepäiviään vanhempieni liiterissä Riihimäellä.

Oma intoni rattikelkkailun maailmaan siis alkoi kun sain joululahjaksi 

mustalla penkillä ja hopeisilla kapeilla jalaksilla varustetun Stiga Snowracer- kelkan 

vuonna 1977, kolmevuotiaana. Parhaat hetket kuitenkin kyseisellä menopelillä 

ajoittuu vuoden 1983 maisemiin, kun Riihimäen keskusurheilukentän mäissä 

laskettiin romurallia rattikelkoilla. 

Kun kymmenkunta +/- kymmenenvuotiasta sähläsi Stigojensa kanssa ja levitti välillä kynttilää tai suksivoidetta jalaksiin, niin oli aika rokkaavaa menoa. Yhdellä pojista oli etulyöntiasema, hän oli keksinyt maalata Stigansa penkkiin numeron 1 valkoisella öljymaalilla. Koska sälli oli lisäksi meitä muita vanhempi, ei lähtöjärjestyksestä ollut epäselvyyttä. Monilla muilla oli tuoreempia vuosimalleja, sinipenkkinen ja leveäsuksinen malli oli yleisin siihen aikaan. 

Sen myös maalasin eräänä talvana pakkasella pari vuotta sitten nuorisokeskus

Monarin lupaseinälle. Näpit ja naama jäätyi, mutta liekit lämmitti;)

Vuosien saatossa oli myös hetkittäin aikoja, jolloin piti käydä yöllä pikkuveljen kanssa salaa laskemassa, ettei vaan koulukaverit näe että 14-vuotias käy pulkkamäessä. Siihen aikaan kun tuli kuittia frendeiltä jo siitä, että Sepulturan tai Kreatorin sijasta tykkäsin kuunnella korvalappustereoilla enemmän Anthraxia ja Public Enemyä. Stiigailu on kuitenkin sen verran miehekästä puuhaa, että hetkittäisestä salailusta huolimatta tajusin onneksi että mä voin tehdä sitä mistä tykkään, sanoi muut mitä hyvänsä. Tätä itsetuntotarinaa voisi jatkaa useampaankin suuntaan, mutta pysytään nyt kuitenkin Stiigan parissa.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen stiigailukulttuuri otti jättimäisiä askeleita. Tässä vaiheessa täytyy myöntää, että suuri inspiraationlähde oli tietysti silloin vielä  Extreme Duudsonit nimellä tunnettu kokoonpano. Pohjanmaalta Moon TV:n -ruutuun pamahtaneen nelikon tärkeitä työkaluja oli juurikin kyseinen rattikelkka. Olihan sitä tullut hölmöiltyä itsekin hulluissa rinteissä, mutta Dudejen myötä se suuri rakkaus taas roihahti liekkeihin kun näki Duudsonien stiigailua

Samoihin aikoihin jotkut muutkin innostuivat asiasta uudella tavalla, netistä jotenkin löysin kuvan "Munakorva"-nimellä postailevan tyypin modaamasta stiigasta:

http://www.pinkbike.com/photo/326607/

Tietysti halusin myös itselleni rokkaavamman version kuin kaikilta löytyvä jokajampankelkka. Siispä hankin uuden parhaan kaverin "Keltaisen pörssin" nettisivujen kautta parilla kympillä, jota sitten vähän vääntelin uusiksi: fillarin stonga kirppikseltä, penkki paksua vaneria, pehmusteeksi paksua vaahtomuovia ja kuorrutukseksi Raiders-kangasta Eurokankaasta. Jalaksiin grippiä Ponkesista. Musta pääkallo Mique-kaupasta kruunaa kokoonpanon. Etusuksi on vaihdettu lähes vuosittain, kun hyppyreistä pomppiminen katkoo suksen ennenpitkää.

Tämän veijarin kanssa on käyty myös maailmalla Duudsoneiden malliin. Lapsuudenystäväni Teemun kanssa poikkesimme muutamia vuosia sitten valloittamassa Lontoon. Luntahan siellä ei ollut, mutta tarkoitus olikin laskea stigalla Buckinghamin palatsin portaat. Perillä selvisi kuitenkin, ettei palatsissa ole portaita kuten huomaat tästä. Mutta eipä hätää, stiigailimme mm. hostellin käytävien rappusissa sekä muutaman metroasemankin portaat tuli rymisteltyä. Ja maamerkeistä mainitakseni luonnonhistoriallisen museon portaat otettiin kyllä haltuun.

Teemun vuoro ohjata

Reissumme sijoittui aikaan ennen Lontoon metron pommi-iskuja, mutta silti bobbyt kiinnostuivat kikkailustamme; videokamera ja stiga kun ei ilmeisesti ole kovin normaali näky Liverpoolin metroasemalla. 

Matkamuistoksi saimme kuulustelupöytäkirjan kopion. 

Sakkoja  tai muuta yhtä mukavaa ei onneksi kuitenkaan saatu.

Mutta stiigailu ei tunne vuodenaikoja. Lumi tietty auttaa luistamaan, esimerkiksi alkukeväästä on hyvä valloittaa laskettelurinteitä, kuten tässä Hyvinkäällä Pätkän ja serkkuni Villen kanssa. Myös Villen naapuri oli mukana.

Kypärä pelastaa?

Hyvinkään Sveitsin kolme tsiigailijaa 

Hyviä hetkiä oli myös ystäväni Tommin polttareissa melkein vuosikymmen sitten. Olin bestmanina vastuussa polttareiden suunnittelussa ja voin kertoa että se reissu oli vähän muuta kuin peruskeilausta tai värikuulasotaa... Siitä voisi ehkä kirjoittaa yhden oman tarinan, mutta tuskin mukana olleet haluavat liikoja paljastaa. Sielläkin oli siis stiigalla suuri merkitys. Matruusi Lindholm autettiin Paloheinässä kunnon vauhtiin useammankin tuupparin voimin. 

Loppuillasta tietysti piti reissun hiet ja hiekat pestä pois, joten suuntasimme Hotelli Helgan saunaan. Tottakai myös Stiga oli messissä:

Tästä kuvasta matka jatkui eteenpäin ja kyseinen liekitetty rokkistiiga otti pahasti siipeensä eduskuntatalon rappusia lasketellessamme, ohjaus petti ja suksia katkesi. Lopulta kärsinyt raato jäi Kekkosen muistomerkki altaan pohjaan. Kuitenkin pelastus tuli aika pian, sillä seurueemme jatkaessa matkaa tuli paikalle randomisti Rasmuksen Lauri, joka kommentoi heti "Kattokaa tuolla on Stiiga" ja pelasti sen pois vedenvarasta. Sitä miten se tarina jatkui, en tiedä.

Loppuun vielä pätkä youtubesta löytynyttä suurta mahtavuutta.

Sankareita en tunne mutta miehekästä meininkiä kundeilla riittää:

  Tästä mallia ja kynttilää jalaksiin!!

Omia videopätkiäkin on jossain tallella, mutta atk-taitoni ei niitä riitä tänne liittämään. 

Menkää te ja muistakaa: "ei oo häpee olla nopee".

Osuuspankin raunioissa

Tuli bongattua koulumatkalla taas tuore purkutalo ja sehän tarkoitti tietysti sitä että raunioissa oli käytävä valokuvaamassa. 

Kaikenlaisten autioiden rakennusten ja purkutalojen tutkiminen kun on isonkin pojan mielestä aika jännää. Pikkusällinä ala-asteella seikkailunnälkää tyydytettiin mm. vanhalla Lasitehtaalla, josta kavereiden kanssa bongailtiin romulavalta säästöpossujen avaimia. Niitä oli parhaimmilla kerääjillä isot niput ja itsellänikin monta kymmentä. 
Mitä niillä sitten tehtiin? Ei mitään. 

Pääasia oli, että niitä metsästettiin ja että saalista löytyi. Niinhän se menee klassisesti, että matka on tärkeämpi kuin määränpää. 

Seikkailunnälkä on jotenkin sisäänrakennettua ainakin itselläni. Siihen kun yhdistää Mustanaamio sarjakuvat ja 3 etsivää- kirjasarjan, niin lopputuloksena oli puissa ja muissa korkeissa paikoissa kiipeilyä, niistä alas hyppimistä sekä muita itsensä haastamistemppuiluita. Nykyään edelläkuvatun kaltaisilla harrasteilla on jo nimetkin: Urbaani löytöretkeily sekä Parkour. Meidän luokan poikien toimintaa -80 luvun Riihimäellä kuvaa aika hyvin oheinen kuva, jonka poimin tuon parkour-linkin takaa: 

Tietysti oman mausteensa mielikuvitukseen antoi myös samoihin aikoihin tv:ssä alkanut Ritari Ässä, mutta itselleni se varsinainen vaikutin oli enemmänkin ne "3 Etsivää", etenkin siksi koska heidän joukossaan oli myös nuori herra nimeltä Pete. Kaikenlisäksi kirjasarjan takakansissa kuvailtiin lyhyesti kolmen sankarin luonteita ja hänen kohdallaan teksti kuului näin: "Pete Crenshaw puuttuu asiaan milloin tarvitaan väkivahvaa apua äkkitilanteissa. Hän tosin hermoilee." 

No, mutta palataanpa aiheeseen. Eli purkutaloon. Enää en seikkaile 

kohteissa tehdäkseni seikkailuratoja itselleni, vaan graffitikulttuurin löydettyäni havaitsin,

 että parhaat piissit monesti löytyy autiotaloistatai purettavista tehdasrakennuksista. 

"Stop Töhryille"- kampanjan aikanakin tyhjät rakennukset oli monesti 

kauttaaltaan maalattuja ja upeita valokuvia sellaisista paikoista omistankin kansiotolkulla. 

Mikä surullisinta, monesti töhrykanpanjan aikana ja sen jälkeenkin on tullut vastaan autiotaloja joissa on seiniä buffattu, jollaista toimintaa järkeni ei ymmärrä, mutta ei siitä aiheesta tällä kertaa enempää.  

Joskus olen joutunut myös selittelemään mielenkiintoani... Koska lähtökohtaisesti olen halunnut tarjota omalle pojalle virikkeellisiä ja mielenkiintoisia elämyksiä, olen ottanut hänet myös mukaan graffitien valokuvausreissuille jo pienestä saakka. Ensin rintarepussa Pasilan galleriaan ja myöhemmin autiotaloja kiertämään. Tämä aiheutti sen, että kerran päiväkodista poikaa hakiessani tarhan täti kysyi huolissaan:

 "Poikasi kertoi tänään nähneensä ison kuolleen rotan autiotalossa ja sanoi teidän olleen siellä yhdessä. Mitä ihmettä te sellaisessa paikassa teitte?" 

Kerroin harrastavani valokuvausta ja löytäväni hylätyistä rakennuksista monesti mielenkiintoisia kuvauskulmia. Ja näinhän se on. Tätikin sen ilmeisesti ymmärsi, vaikka varmaan ei hyväksynytkään ratkaisuani kuljettaa viisivuotiasta mukana luhistumisvaarassa olevien rakennusten syövereissä. 

Joskus on kuitenkin ihan hyvä vähän seikkailla ja saada vähän sydän tykyttämään.

Nyt vihdoin päästään siihen tuoreimpaan kuvasaldoon. 

"Tyvestä puuhun noustaan"

"Huipulla tuulee"

"Maisemakonttori?"

"Kerros oli kadonnut kuin maan nielemänä"

Tässä kuvatekstissä täytyy sivuta sitä kuuluisaa Rikkinäisten Ikkunoiden Teoriaa johon myös paljolti Stop Töhryille -sodankäynti perustui.

"Smile you're on candid camera"

Pettymyksekseni sisältä ei löytänyt kuitenkaan muutamaa tägiä kummempaa graffitiosastoa, paitsi yksi kromipiissi. Viimeisestä kuvasta saattaa löytyä siihen selitys, eli kameravalvonta. Tosin uskallan ennustaa, että mitä pidemmälle purkutyöt edistyvät, sitä enemmän alkaa väriä ilmestyä raunioiden seinämille. Itse en sinne ole menossa maalaamaan, mutta näin ne jutut yleensä menee.

Vaikka kuvissa näkyykin vain puolikkaita kerroksia ja huoneita, oli talonpuolikkaassa ehjää seinää kilometritolkulla yhä jäljellä. Juuri sellaista sopivaa ympäristöä esim. aikuisopiskelijoiden graffitikurssia varten, jossa inspiraatio olisi ihan eri luokkaa kuin lumikinosten ympäröimällä vaneriseinällä kylmän tuulen puhaltaessa päin kasvoja.

Jos kaupungit ja purkufirmat yms. instanssit saisi jollain keinolla ymmärtämään, kuinka järjetöntä resurssien hukkaamista tällainen purkupolitiikka onkaan… 

Useille kaupunkien virkamiehille sekä monille kiinteistönomistajille olen koettanut viime vuosina kuvailla, kuinka vastaavanlaisissa paikoissa olisi mahdollista järjestää katutaidetyöpajoja ennenkuin varsinaista purkamista aloitetaan. Sellainen ohjattu toiminta olisi jännittävää ja kiinnostavaa samaan aikaan, eikä parin päivän työpajatoiminta luulisi purkufirmojen aikatauluja romahduttavan. 

Mutta toistaiseksi olen ehdotellut tuloksetta. Tähänkin aiheeseen tulen jatkossa palaamaan varmaankin useamman kerran, koska toimintamalliin olisi saatava muutos. 

Kaupan kassat ja tukka sekaisin

Maailma muuttuu ja kehitys kehittyy. Meneekö se nyt sitten parempaan vai huonompaan suuntaan?

Ruokakauppojen uusi ja tiukempi ikärajatarkistus alkoi toissapäivänä ja Päivittäistavarakauppa ry:n toimitusjohtaja Kari Luoto kertoi Iltalehden haastiksessa syyn tähän: 

"–Paljon on keskusteltu siitä, että alkoholijuomien haittoja nuorille pitäisi vähentää. Tällä teolla kauppa haluaa osoittaa vastuullisuutensa" sanoo Luoto. 

So­siaa­li- ja ter­veys­mi­nis­te­riös­tä joh­ta­ja Ka­ri Paa­so  vielä tarkentaa Hesarissa:

 "E­ri­tyi­ses­ti las­ten ja nuor­ten suo­je­le­mi­sek­si al­ko­ho­lin, tu­pa­kan, huu­maus­ai­nei­den ja ra­ha­pe­li­on­gel­mien ai­heut­ta­mil­ta hai­toil­ta".

Tässä on nyt vaan sellainen juttu, että nyt joutuu kyllä iskä olemaan oikeesti huolissaan tällaisesta kehityksestä. Tietysti tuo kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta kun asiaa katsoo toiselta kantilta, niin alkaa puntti tutisemaan. Nythän on nimittäin niin, että Kaikki nuoret tyypit tahtoo mennä sekaisin lauloi Tehosekoitinkin. Ja näin se menee; innolla yläasteella odotetaan, että täyttäisi 18 ja pääsisi baariin sekä festareita kiertämään jne. Jostain se viinipullo tai kymppisäkki on aina hankittu, jos promilleja on pipoon kaivattu. Kautta aikain hakija on ollut oma vanhempi tai isoveli, satunnainen ohikulkija tai puiston spurgu, tai sitten klassisesti härkää sarvista ja isosiskon henkkareilla omin jaloin. 

Nyt kun se keppanan hakeminen oikeasti vaikeutuu, niin vaihtoehto B) voi alkaa yhä enemmän kiinnostaa. Kuten Riihimäen- Hyvinkään paikallislehti Aamuposti uutisoi 19.10.2012: "Huumeita saa helpommin kuin alkoholia" Tai kuinka Helsingin Uutiset huolestui asiasta jo aiemmin, kesällä 01.07.2012: Kannabis leviää lapsille. En halua nyt lietsoa paniikkia, mutten myöskään hyssytellä. Teini-ikäisen pojan isänä ja nuorten parissa työskentelevänä vastuullisena (mutta rentona) aikuisena haluan kuitenkin hieman hämmentää soppaa...

Valitettavan moni vanhempi on niiiiin pihalla nuorten ajankäytöstä ja puuhailuista, että pahaa tekee. Liian moni "omaa aikaa" hamuava perheenisä tai äiti ei valitettavasti osaa lukea merkkejä lapsen hiisailuista, kun on niin kova kiire ravata golf-clubeilla tai joogatunneilla. Tai sitten on niin kiire lähikapakan ruukun pariin, ettei oikeastaan kiinnostakaan."Siellä kotona se meidän Lassi-Matias pelailee tietokonepelejä ja rakentaa koottavia". No niin kai. 

Omalla kohdallani vuosien varrella on ollut satoja tilanteita eri kaupungeissa kokeilla katufarmaseuttien tarjontaa: monesti joku on tarjonnut pilveä tai piriä ja ryynejäkin on ollut tyrkyllä vaikka minkälaisia. Niin apteekin Diapameja, kuin sitten vähän eri tarkoitukseen tarkoitettuja sinisiä pillereitäkin... Ja nämä tarjoiluehdotukset on olleet aivan tavallisissa paikoissa; keskellä kirkasta päivää kaupungilla, puistossa, urheilukentällä, tietysti joskus ravintolassakin, muttei kuitenkaan missään hämyisissä huumeluolissa. 

Päätin kuitenkin jo yläasteella, että pajarit, pulverit ja pillerit ei ole minua varten. Kaljan sekaan buranaa murentavat luokkakaverit lähinnä laittoi naurattamaan.

Vaikka tykkäänkin hullutella kaikenmaailman henkensävaarantamisilla ties mistä hyppien tai tyhmänrohkeasti kikkaillen, haluan mieluummin kokea sen jännityksen ja elämän ylipäänsäkin halliten oman tilanteeni.Totta kai on ollut silti tilanteita joissa Kuningas Alkoholi on näyttänyt voimansa ja joskus on hävettänytkin (2 kertaa). 

Mutta meitä on moneen junaan ja ymmärränkin, että jotkut toiset saavat kiksinsä kemikaaleista tai rentoutuksensa ruohosta, ei se ole minulta pois. Kaveripiiriini mahtuu monenlaista kulkijaa, myös muutamia kamapäitä löytyy. He kuitenkin kunnioittavat valintaani olla ilman heidän lääkkeitään.
Silti toivon että se porukka ei enää kasvaisi, koska harvoin myrkyistä hyvää seuraa. Tarkoituksena ei ole julistaa omaa mahtavuuttani, vaan haluaisin ettei päihdepolitiikka olisi noin yksisilmäistä, kuin se nyt tuntuu olevan ja yhä enemmän metsään menevän.
Siksi loppuun pieni kuvasarja , josta voi kenties jotain piiloviestiäkin löytää.

Kävin eilen eräällä suurehkolla kirpputorilla, jossa lastenkirjoja oli n. 20 hyllymetriä. Huomasin siellä muiden niteiden seassa kirjan nimeltä Marian pilvilinnat, 

joka ei kuitenkaan käsitellyt mitään huumehourujuttuja, vaan oli takakannen perusteella romaani tavallisen nuoren tytön elämästä . Huvikseni katsoin löytyykö muita opuksia, joiden nimen voisi mahdollisesti "tahallaan käsittää väärin". Lopulta pinossa olevien kirjojen nimistä muodostui kuviteltu tarina 16-vuotiaan tytön elämän valinnoista ja käänteistä.

Tarina alkaa Sue Limb nimisen kirjailijan tuotteesta ja  päättyy Tuija Lehtisen romaaniin.

Nuoret on nuoria, välillä hölmöilevät, joskus enemmän joskus vähemmän. Mutta läheltä olen nähnyt useammankin tarinankulun, joissa jännä maissipiipun maistelu on kehittynyt vakaviin vaikeuksiin. 

Ja ne on aina ikäviä tapauksia. Pidä siis homma hanskassa, tarkoittaa sitten Trippi itsellesi pillimehua tai jotain aivan muuta.

Tänään tällaista saarnaamista, seuraavalla kerralla taas vähän kevyempää.