Graffitia museoon vahingossa ja lapsille tietoisesti

Tänäänhän vietetään jälleen sosiaalisen median puolella jokaviikkoiseen tapaan

 #throwbackthursday- päivää, eli muistellaan vanhoja. Muistellaan nyt sitten 

tooodella vanhoja tällä kertaa. Eli mennään museoon. 

Kotikaupungistani Riihimäeltä tuli viime vuonna näihin aikoihin miellyttävä pyyntö. 

Riihimäen Kaupunginmuseo suunnitteli elokuulle teemapäivää, jolloin olisi 

tarkoitus pitää graffitityöpajaa ja pyytelivät ohjaamaan toimintaa.

Olin innolla mukana heti, sillä Riihimäki on itselleni edelleen todella tärkeä paikka.

Kun vielä yhtälöön lisätään graffiti ja lapset, ehdotus kuulosti lähes täydelliseltä.

Sovittiin tapaaminen paikanpäälle tarkempia suunnitelmia varten.

Riihimäen Kaupunginmuseolla on pitkä historia ja se sijaitsee keskeisellä paikalla 

kivenheiton päässä rautatieasemalta. Edellisestä vierailustani pihapiirissä olikin 

hurahtanut n. 25 vuotta, mutta silloin oli vähän eri tilanne. Koulukaverini Mikko 

nimittäin asui silloin talon toisessa päässä, koska hänen isänsä työskenteli Riihimäen 

kaupungin arkkitehtina. Toisessa päässä oli jo silloin museo, mutta se ei yläasteikäistä 

juurikaan vähempää olisi voinut kiinnostaa. 

Monesti sanotaan että pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa. Riksussa oli 

siellä asumiseni aikoihin n. 25 000 asukasta enkä tietenkään tuntenut kaikkia. 

Edes omasta ikäryhmästäni ei varmasti kaikki ollut tuttuja. Mutta sattuman kauppaa

oli kuitenkin, että yläasteen aikaan kun Mikon kanssa opiskelimme rinnakkaisluokilla

Pohjolanrinteen yläasteella, oli Mikon luokalla myös muuan Päivi. Nykyisin 

tämä sama Päivi Yli-Karhula työskentelee museon amanuenssina ja museon 

käytössä on nykyisin koko talo. 

Kouluaikaan sekä Mikko että Päivi olivat kanssani samassa kuvaamataidon 

valinnaisryhmässä, jossa opettajanamme oli Polarin paras ja mukavin opettaja; 

Guje Katajamäki. Hän antoi meidän mm. piirtää graffiteja tunneilla sen sijaan että olisi 

vaatinut koko luokan tekevän jotain samaa, joka ei kaikkia innosta.

Jo siksi oli hauskaa että 27 vuoden jälkeen me kaksi Polarin kuvisryhmäläistä

 suunnittelimme kulttuuritapahtumaa Kaupunginmuseoon.

Kun sitten menin museolle ja Päivin kanssa olimme käyneet tapahtumasuunnitelman

läpi, tuli yllättävä tilanne. Päivi kysyi tiedänkö kenen tekemiä ovat maalaukset,

jotka on museon pienessä vinttihuoneessa. Ei soittanut mitään kelloa, mutta 

olin kiinnostunut näkemään tarkemmin mistä on kyse.

Nousimme museon vintille kapeaa portaikkoa pitkin, joka on yleisöltä suljettu.

Yläkerrassa on museon säilytystiloja sekä seuraavassa kuvassa oikealla näkyvä pieni 

alamittainen ovi, jossa ei ole kahvaa. 

Tässä vaiheessa alkoi jonkunlaista värinää pyöriä aivolohkossa,

hämärästi paikka tuntui tutulta. Mikon kanssa silloin kouluaikaan olimme 

varmasti täälläkin käyneet jotain kikkailemassa. Olimme tutustuneet jo ala-asteen

aikaan sirkusleirillä, jossa Mikko hurahti jonglööraukseen ja minä yksipyöräiseen 

fillariin. Sen lisäksi kumpikin skeittasimme, eikä ollut tyttöystävistä vielä tietoakaan, 

joten kavereille riitti aikaa kaikenlaiseen sähläämiseen. Kuviksen tuntien graffitipiirtely 

oli vain osa siitä kaikesta mitä milloinkin mieleen juolahti.

Kun Päivi sytytti valot oven takana avautuvaan pieneen huoneeseen, 

samaan aikaan päässäni räjähti. Tämähän oli Mikon ja mun "salainen" taidegalleria!

Alamittainen huone oli täysin tyhjä lukuunottamatta muutamia kattopahvin palasia,

joihin oli maalattu jotain ja naulattu seinään. Jyrkkien puuportaiden vieressä 

oli pienempi teos, jossa on maalattuna värikäs taivas ja kerrostalojen 

muodostama kaupunkisilhuetti. 

Pikkukaupungin puurakenteisen kaupunginmuseon vintillä oli CITY.

Teoksen signeeraukset kertoivat tekijöiksi "taiteilijat": City & Duck. 

Valmistusvuodeksi oli merkattu maalitusseilla 1988.

Niinhän se olikin, nyt muistin kuinka Mikon kanssa olimme ottaneet piharakennuksesta

vanhanaikaisia sisäkattolaattoja, joita olimme asetelleet pihalla ulkorakennuksen 

edustalla olevalle betoniluiskalle, jossa taiteilimme automaalaukseen tarkoitetuilla 

spraymaaleilla jotakin graffitityyppistä tulkintaa. 

Toinen duuni oli naulattuna portaiden yläpuolelle ja kuvasta näkyy myös, 

kuinka 180 cm mittainen keinutuoligraffari ei mahtunut peremmällä huoneessa seisomaan.

Teoksessa on haettu graffitirakennetta ihan Ameriikan esikuvien malliin.

Hallitsevana hahmona on ankka, jollaisia jostain syystä tuohon aikaan piirtelin. Punaisessa lippiksessä on lippaan maalattu anarkian merkiksi iso A-kirjain ja ankka on pukeutunut hyvin hauikset paljastavaan vihreään wife beater- paitaan. Taustalla loistaa jälleen kaupunkisilhuetti kerrostalojen kohtuuttoman suurine ikkunoineen ja jostain syystä kiukkuisen näköisellä ankalla on sukset käsissään ja tekstinä lukee SUKSET. Signeerauksina jälleen City & Duck -88.

Hämmentävää tässä duunissa on, että inspiraatiota on haettu Subway Art 

graffitikirjan kuvista sekä Tampereen suomirokkiskenestä. "Sukset"- piissi selittyy 

Popedan samannimisellä kipaleella: Popeda: Sukset (Vaikeata Tämä Hiihtäminen) 

joka jostain syystä oli meidän mielestämme kova ralli vuonna 1988.  

Tosin samoihin aikoihin tapahtui myös tutustuminen rap musiikkiin, kun 

Public Enemyn "It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back"

tuli kauppoihin ja syrjäytti Popedan, jota jostain syystä olin yläasteen aikana kuunnellut

Metallican, Stonen sekä muiden raskaampien bändien ohella. 

Suoraan seinäänkin oli minigraffiti tullut piirreltyä maalitusseilla:

Tämä löytö menneisyydestä oikeastaan myös kääntää oman graffitihistoriani 

uuteen valoon, jos katsoo nykypäivänä tilannetta uusin silmin. 

Mähän olen jo kauan kertonut sitä tarinaa kuinka Riksun Kirjaston musiikkiosastolla 

luin Suosikkia vuonna 1989 ja sieltä mielen sopukoihin iskostui termi: 

"Graffitit gallerioihin!"

Ylläolevan jutun luettuani tajusin viimeistään, että graffiti on ehdottomasti taidetta 

joka ansaitsisi Suomessakin tulla tunnustetuksi taidemuodoksi ja sitä kautta 

gallerioihin ja museoihin. Kuitenkin mulla oli jo lukuhetkellä ollut muistamattani teos 

jo vuoden ajan Kaupunginmuseon "salaisessa ullakkohuoneessa".

Nyt tilanne on muuttunut jo radikaalisti. Useissa museoissa ja gallerioissa on jatkuvasti 

esillä graffitia. Itsekin olen saanut olla mukana kulttuurimuotoa edistämässä 

niin taidekentällä Suosikin artikkelin innoittamana Kimmon, Kirmon ja Henrin 

hengessä gallerioissa, kuin ruohonjuuritason, eli koululaisten kanssa 

Guje Katajamäen hengessä lasten ja nuorten työpajoissa. 

Olen kiitollinen tästä joka ainoa päivä.

Ja se Riihimäen työpaja sitten? Meni hyvin, aurinko paistoi, porukkaa oli 

ja kaikenkaikkiaan mukava meininki. Pari kuvaa sieltä seuraavana:

Työpajassa oli pääsääntöisesti lapsia ja nuoria, vaikka vanhin osallistuja 

taisikin olla muistaakseni 64 -vuotias. Museolla oli viime kesänä näyttelyteemana 

Kartsalla, joka esitteli kaupungin nuorisokulttuureja vuosikymmenten 

1950-1990 väliseltä ajalta. 

Itselleni näistä kaikista läheisimmät olivat yläasteikäisenä skeittaus ja graffitit, joista 

näyttelytarinaa ja kuvia nähtävillä: http://kartsalla.fi/skate ja http://kartsalla.fi/graffiti

Näyttelyn ajan graffitia oli myös sisällä, paikallisten nykygraffareiden toteuttamana.

 

Loppuun musavideon sijasta vasta tv:ssä esitetty, katutaiteesta ja graffitista kertova

YLE Kioski: Rakelin Kuplassa jakso, jossa pääsette kurkkaamaan myös Team Haloon peruskoululaisille toteutettuun työpajaan, jossa itse opetin graffitia. 

Muissa Team Haloon työpajoissa Mellunmäen ala-asteella oli aiheena mm. 

laulu, tanssi, viittomakieli sekä musiikin soittaminen. 

Kioskin jaksossa tutustutaan myös kaiken ikäisten naisten oman graffititapahtuman

 Mimmit Peinttaa organisaattoriin ja kehittäjään, taiteilija Ruusaan .

.

Katuruokaa ja katutaidetta: case Antell

Täytin eilen vuosia ja mietiskelin siinä juhlapäivänä erästä maalausta toteuttaessani,

kuinka oma työnkuvani on heittänyt kärrynpyörää siitä kun työelämään astuin. 

Viime aikoina on ollut menossa mielenkiintoinen projekti, jonka tilaajana on

kahvila-ravintolaketju Antell.  Yhteistyön myötä yhdenlainen ympyrä on sulkeutunut,

kun asiakkaan toiveesta olen päässyt piirtämään ruokaan liittyviä kuvituksia.

Hypätään kärrynpyörä takaperin vuoteen 1994, Helsingin Ruskeasuolle, jossa 

sijaitsi ensimmäinen oikea duunipaikkani, Ateriaali Oy. Nykyään rakennus on 

purettu ja Ateriaali myyty uusille omistajille, mutta tuolta ajalta on muistona kuva 

jonkun suurkeittiöfirman henkilöstölehdestä, jossa pomoni Teppo Koivulan kanssa 

patsastelemme kippikattilan ääressä. Hauskinta fotossa on kuvateksti, 

sillä olin firman ainoa kokki ja "vanhempi kokki" termi oli Tepon huumoria.

Ateriaalin aikoina piirsin monesti ruokalistan oheen ruoka-annosten kuvia, joka oli

työkavereiden mielestä hauskaa, mutta Teppo näki asiassa myös miinuspuolen, sillä

kuvitukset ei kuuluneet varsinaisesti työnkuvaani, vaikka teinkin ne työajalla.

Vuonna 1996 siirryin Helsinki -Vantaan lentoaseman ravintoloihin duuniin.

Siellä työskentelin enimmäkseen Fly Inn- ravintolassa, joka on edelleen olemassa. 

Flyggalla oli huikea työyhteisö ja parikymppisten kokkien keskuudessa tapahtui 

monenlaista seikkailua. Töissä tuli taas myös piirreltyä, lähinnä pilakuvia duunikavereista. Sulkapalloa harrastanut keittiömestari Katri piti piirroksistani ja pyysi 

tekemään kuvan itsestään muistoksi. 

Kaverit kysyivät silloin, miksen piirrä työkseni ja vastasin etten ole tarpeeksi hyvä. 

Jos ihan totta puhutaan, niin kyllä fakta on kuitenkin se, että olen parempi piirtäjä 

kuin ruoanlaittaja, vaikka keittiössä leipääni kuuden vuoden ajan tienasinkin.

Mutta nyt, 20 vuotta ylläolevien luonnosten jälkeen sain siis mahdollisuuden 

piirtää sapuskaa työkseni tällä kertaa.  Antell ravintoloiden facebook- sivulla

projekti jo uutisoitiinkin kuun alussa, nyt hieman avaan asiaa lisää.

Suuri kiitos keikasta kuuluu tilaajan lisäksi myös 

Oulun Katutaide ry yhdistykselle, jonka kautta Antell tiedusteli tekijöitä

Katuruokaviikkonsa ulkoasun toteuttajaksi. Muutaman ehdokkaan joukosta 

tällä kertaa nakki napsahti mukavasti ex- ravintolakokille.

Katuruokaviikolla tarjolla on sananmukaisesti evästä jota voi syödä kadulla

kulkiessaankin. Tutustuin Katri Antellin historiaan, josta ilmeni että konsernin tausta

 ulottuu vuoteen 1880, jolloin Catharina "Katri" Antell perusti yrityksen ja myi 

kopastaan leipää Oulun torilla. Kovalla duunilla ja hyvillä tuotteilla oli kysyntää 

ja loppu on historiaa.Tein oman versioni katuruokakauppiaasta, josta tilaaja toivoi 

hipsterihenkistä, nykyaikaista ruoka-ammattilaista myymiensä tuotteiden kanssa.

Perinteisten työvälineiden, lyijykynän ja valopöydän avulla lopullinen luonnos 

tuli valmiiksi ja pääsin tussaamaan piirroksen puhtaaksi.

Sen jälkeen siirryin seuraavaa vaihetta varten työhuoneen lattialle.

Lopullisesta duunista tulee isokokoisempi maalaus, jota varten ostin canvasrullaa

jonka pintaan hinkkasin palaset kohdalleen jälleen lyijärillä.

Varsinaista maalausta varten teippasin sen seinälle ja suihkin pohjat spraymaalilla.

Suurin osa duunista tapahtui kuitenkin siveltimen avulla kertakäyttömukista 

spraymaalia levittäen, koska yksityiskohtien määrä oli aikamoisen runsas.

Ravintola-alan ammattilaisena onneksi tiedän kuinka duunia jaksaa painaa 

yötä myöten; karamellit ja energiajuomat pitivät huolta vireystasoista ja projekti eteni.

Tilaaja toivoi katutaidemeininkiä, koska kyseessä on katuruoka, joten taustalle

tuli katunäkymää ja rapautunutta tiiliseinää. Maalarinteippisapluunan 

ja parin erilaisen suuttimen avulla sellaista syntyikin.

Lopputulosta en kuitenkaan paljasta vielä. Se julkaistaan myöhemmin, 

vielä tämän kuun aikana. Tsekkaa lähin Antell ravintola tai kahvila ja kysy lisätietoja heiltä. Itsekään en ihan täsmälleen tiedä mitä sieltä on tulossa, mutta pian se selviää.

Rouva Naapuri a.k.a. Kolina Kyttä

Viime aikoina blogissa on ollut ehkä turhankin miehekästä menoa,
joten annetaan vaihteeksi vuoro toiselle sukupuolelle. Se ei kuitenkaan nyt
tarkoita omaa vaimoa eikä muitakaan lähisukulaisiani.

 Yläkerran naapurin kanssa on nimittäin tullut aiemminkin kanssakäymistä
harrastettua, jopa täällä blogissa. Viime vuonna tammikuussa 2015
maalasin pikku kuvaviestin kerrostaloon, mutta en voi varmaksi sanoa
onko viesti tavoittanut kohderyhmänsä. Ehkä kuitenkaan ei, koska viime aikoina
jälleen Kolina Kyttä on aktivoitunut yhä useammin reagoimaan.

Lyhyesti taustaa: 

 Yläpuolellamme asuu vanhempi pariskunta, jonka rouva on kuulemma äärimmäisen 

kevyt uninen. Tämän seurauksena isännöitsijä todennäköisesti pitää puhelintaan
äänettömällä. Tädillä nimittäin on asiaa. Ja paljon. Käytävällä vastaantullessa
tervehdystä on kuitenkin turha odottaa, mies kyllä morjenstaa, mutta rouva ei.

Pari viikkoa sitten naapurit soittivat ovikelloa ja kertoivat totuuksia. Kertoivat
kuinka me metelöimällä ja kolistelemalla häiritsemme taloyhtiön rauhaa. Kysyivät 

mm. onko meillä käsipainoja ja nostelenko niitä klo 03 aikoihin aamuyöllä. 

Hmmmm...

Ovat kuulemma pitäneet äänistä kirjaa ja ilmoittaneet myös isännöitsijälle.
Jotain asiasta varmasti kertoo se, ettei isännöitsijä ole ilmoittanut meille mitään.
Sekä se, että kuulemma emme ole ensimmäiset joiden kanssa tädillä on sukkahousut
 rypyssä. Asiaa on yleensä äänistä ja niiden aiheuttajista. Viesti tulee selväksi monin
 tavoin, kuten klassisesti lappusilla rappukäytävässä.

Kirjeenvaihto hoituu muutenkin perinteisesti lappusilla, joiden kirjoitusmuodosta 

voi tehdä alustavia johtopäätöksiä.

Kun sanat ei riitä, hän tarttuu toimeen. Tai naruun. 

Eräänä iltana syyskuussa aioin viedä märät lakanat kuivumaan klo 22.15,
mutta haaveeksi jäi. Ymmärrettävästi märkä kangas pitää sellaista melua,
 että eihän silloin voi kukaan nukkua.

 Käsipainokolina-epäilyksen jälkeen kului alle viikko ja jälleen soi ovikello.

Tällä kertaa rouva oli yksin ja ripitys alkoi heti. Taas oli kuulemma kolisteltu
 edellisinä öinä. Jälkimmäisenä olimme olleet paikalla, mutta edellisenä koko
perheen voimin Lappeenrannassa. Nyt meni sen verran taas överiksi syytökset,
että oli aika tehdä jotain. Sain facessa muutamiakin vinkkejä kuinka toimia,
mutta ei ne oikein sovellu vuokralla asuvien käyttöön naapurin omistusasuntoa
 vastaan, ellei häätöä halua.

Siksi päätin suorittaa mielenosoitukseni muualla, maalipurkin avulla.

Piirsin ensin naapuria muistuttavan lyijykynähahmon (ylin kuva), jonka pohjalta

tein vähän monipuolisemman tussipiirroksen. Tempauksen ydin oli se, että 

kun rouva kerran kyttää ja vakoilee, niin laitetaan hänet sitten ihan oikeasti 

näkyviin vähän siellä sun täällä.

Muutaman päivän tehokkaan projektin jälkeen täti alkoi tulla vastaan 

muutamissa lokaatioissa eri kaupungeissa.

Esimerkiksi ulko-ovissa:

Riihimäki

Hyvinkää

Ulkoseinillä nurkan takana:

Riihimäki

Helsinki, Suvilahti

Ja ikkunoissa:

Helsinki, keskusta

Mustavalkeat negatiivihenkiset hahmot löytyy samasta osoitteesta kuin edellisen 

postauksen Herra Hakkarainen, Kasarmitorin laidalta purettavasta toimistotalosta.

Siellä täti nyt päivystää korvat höröllään. Kävin sisälläkin moikkaamassa

mutta oli niin kiireisenä kuulostelemassa ettei kerennyt rupattelemaan.

Hyvää kevättä kolinakytällekin, koitahan viihtyä. Toki haluamme kunnioittaa 

taloyhtiön sääntöjä ja hiljaisuutta, emmekä ehdoin tahdoin mekasta, mutta toisaalta

myös lapsiperheen elämässä tulee ääniä. Välillä ilosta, välillä surusta ja joskus

siltä väliltä. Jos kuuluu liian kovaa, kuppisuojaimet auttaa.

Tai kuulokkeet joissa mukavaa musiikkia. Sen kunniaksi musasuosituksena:

Eino Grön: Seinillä on korvat

Herra Hakkarainen hasardina Kasarmitorilla

Parasta aikaa pääkaupungissa on käynnissä mielenkiintoisen rakennuksen purku,

mielenkiintoisella paikalla. Helsingin ydinkeskustassa Helsingin Rakennusviraston

pääkonttori menee matalaksi aika nopeaan tahtiin.  Harvinaisesta purkutyömaasta 

kerrotaan kattavasti lisää 7.3. 2015 julkaistussa Hesarin artikkelissa. 

Uuden rakennuksen suunnittelija, arkkitehti Antti-Matti Siikala luonnehtii tehtäväänsä mielenkiintoiseksi. "On älyttömän uniikkia, kun tällaiselle paikalle pääsee suunnittelemaan. Yritämme tehdä tämän ajan rakennuksen, joka kuitenkin kestää aikaa"

En tunne arkkitehti Siikalaa, mutta pakko yhtyä sitaattiin, joka mun kohdallani 

menisi näin:"On älyttömän uniikkia, kun tällaiselle paikalle pääsee peinttaamaan." 

Tästä johtuen "Peinttaajan puuhamaassa" on tullut ahkeroitua jo muutaman kerran ja 

todennäköisesti postailen lisääkin kohteesta, kunhan seiniä kaatuu lisää,

 vaikka rakennus onkin yhä osittain pystyssä.

Ulkoseinien sisäpuolella on yllätyksiä luvassa ja katsotaan kuinka niitä paljastuu

 ajan myötä vähä vähältä. Lähdetään kuitenkin ulkoseinistä liikkeelle.

Itselläni on aika paljon esikuvia ja yksi niistä on Mauri Kunnas.  Oon hehkuttanut 

miehen nerokkuutta aiemminkin, mutta kertauksena hieman taustaa. 

Kunnaksen lastenkirjoissa sattuu ja tapahtuu siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää.

Miehen kuvituksiin kuuluu myös aukeama, jossa maalataan graffiteja ratapihalla!

Sen verran kova aukeama, että siihen kylkeen piti käydä poimimassa maestron 

nimikirjoituskin kirjamessuilla 2013. 

Jos jotakuta muutakin kiinnostaa mistä kirjasta kuva on peräisin, niin 

aukeama löytyy "Hyvää yötä Herra Hakkarainen"-kirjasta.

Miksi kuvittaja Kunnas on sitten piirtänyt graffitia lastenkirjaan?

Hän itse sivuaa aihetta  Minä Mauri Kunnas-kirjassaan:

Ylläolevista faktoista johtuen olen odottanut jo pitkään mahdollisuutta osoittaa

kunnioitustani Kunnasta kohtaan graffitin keinoin. Kun HKR:n talon purku käynnistyi,

siellä oli lukuisten valkoisten seinien lisäksi yksi erityisen kiinnostava spotti, 

joka huusi maalaria kimppuunsa. Eräänä yönä viime viikolla kävin saattamassa sinne 

unissaan erilaisissa seikkailuissa vaeltavan Herra Hakkaraisen. 

Maalauksen jälkeen on tullut käytyä kuvaamassa päivänvalossa pari kertaa

ja molemmilla kerroilla olen saanut kuulla palautetta aiheesta ohikulkijoilta. 

Tosin palautteen antajat eivät ole ilmeisesti tajunneet että tekijä on vieressä.

Ensimmäisellä kerralla vierelläni Kasarmikatua pitkin kulki pari eläkeläisrouvaa, 

joista toinen tokaisi: "Kato Maire, tuollahan on Herra Hakkarainen katolla!"

Toinen vastasi: "Ohhoh, onpa hieno." 

Toisella kerralla aurinkoisemmalla säällä kadulla kulki kolme pukumiestä, joista 

yksi sanoi toisille: "Kohta ton nurkan takaa näkyy aika hasardi graffiti, tonne

katonreunalle on joku käynyt sen vissiin yöllä maalaamassa."

Ihan hauska juttu että porukkaa kiinnostaa. Jos alkaisi etsimään hashtageilla

 niin verkosta fotoja voisi löytyä enemmänkin, koska myös kuvaajia on ollut 

todistettavasti liikkeellä. Alla kuvasuurennos ylemmän kuvan alakulmasta.

Kaduntallaajan näkökulmasta Hakkaraista voi itse käydä kurkkimassa vielä 

toistaiseksi osoitteessa Kasarmikatu 42, josta luultavasti viikon sisällä se tuhoutuu.

Mutta valokuvat on ja pysyy.

Laitetaan loppuun vähän rokettirollia Kunnaksen ja muiden kulttuurivaikuttajien 

vuonna 2004 perustamalta Nyrok Dolls-yhtyeeltä. Mauri Kunnas 

itse oikeassa reunassa mikin ja kitaran kera. Itse en Kunnasta henk.koht. tunne, 

mutta jos sinä tunnet, kerro arvostavia terveisiä nuoremmalta seinään piirtelijältä.