Nyt mennään vaihteeksi taas sinne vaarallisemmalle puolelle, kun päivämäärän kunniaksi puhalletaan synttärikakun kynttilää. Tänään 11.2. nimittäin vietetään
Kansallista Hätäkeskuspäivää , joka mm. muistuttaa pelastusalan ammattilaisista ja heidän työnsä tärkeydestä. Omalle kohdalle
sattui sopivasti viime vuonna mieleenpainuva tilaisuus juhlia jatkossakin tätä merkityksellistä juhlapäivää. Poikkesin tänään kuvaamassa maisemia ja verestämässä muistoja, tässä siis se tarina:
Olin saanut tekstiviestin muuttofirman pomolta, joka ilmoitti että lumenpudotuskeikalle
tarvittaisiin työmiehiä Espoolaisen teollisuushallin katolle kaksi viikkoa kestävälle urakalle. Wannabe-kuvittajana, toiminimi freelancerina sitä häärää kaikenlaista henkensä pitimiksi ja muutto sekä lumihommat oli hyvää hyötyliikuntaa.
Kaiken lisäksi kohtuu hyvin palkattuakin. Itselläni työrupeama oli alkanut
heti keikan aloituspäivänä.
Lunta oli siis tiputettu laajalta tasakatolta alas jo pari päivää sen verran rivakasti, että ensimmäisen ja toisen seinän reunoille oli kertynyt mukavahkot lumikasat, sellaiset neljän metrin nietokset jotka kauhakuormaajan oli määrä tulla viikolla siirtämään kuorma-auton kanssa "jonnekin". Kolmas päivä urakasta oli nyt jo mennyt yli puolenpäivän ja olin poikkeuksellisesti lähdössä normaalia aiemmin, koska olimme sopineet vaimon kanssa juhlivamme hääpäivää (myöhässä) harvinaisesti Kansallisteatterissa näytelmää katsoen.
Pakkasin kamani suureen varustekassiini ja päätin toteuttaa jälleen kerran tutun rituaalin ja lähteä tyylillä. Vuosien varrella on tullut oltua useita kertoja lumenpudotuksilla, joskus matalampien ja joskus korkeampien talojen katoilla ja aina poislähtiessä on sisäinen ipana päässyt lempipuuhaansa; hyppimään lumikasaan. Jo ala-asteikäisenä pompittiin esim. Peltosaaren sillalta lumikasoihin ja lukuisia loikkia on tullut senkin jälkeen toteutettua milloin missäkin. Siispä viskasin varustekassin ensin alas katolta ja nousin sen jälkeen tikkaiden ylätasanteen kaiteelle seisomaan, jotta ilmalennosta tulisi mahdollisimman korkea.
 |
| Kuva tapahtumapaikasta otettu vuotta myöhemmin, lumikasaa ei siksi tässä näy. |
Sitten vaan kova ponnistus ja...
JUMP!
Mäkihyppytermejä mukaillen,"ponnistus nousi hyvin, mutta laskeutuminen
ei onnistunut ihan nappiin". Laiskuuttani valitsin ländäykseen sen lumikasan, joka oli lähinnä tietä. Jos olisin loikannut tuoreimpaan nietokseen, sieltä tielle pääsyyn olisi vaadittu muutaman kymmenen metrin rämpiminen polvenkorkuisessa umpihangessa. Mutta nyt valitsemani kasa olikin jo pari päivää vanha, eli se oli kerennyt jäätymään kovaksi. Alastulo meni kirjaimellisesti persiilleen, sattui vimmatusti ja selästä kuului
kräks
Monesti porukka kysyy, "Kuinka korkealta putosit?"
Korkeus taitaa olla n. 11 metriä ja alla oli n. 4 metrin hanki. Valuin lumikinoksen alas ja maassa kokeilin kivun keskellä, pystynkö liikuttamaan kaikkia raajoja; kädet ja pää liikkui, sain myös yläkroppaa hitusen irti maasta, mutta jaloissa ei mitään tuntoa tai liikettä. En myöskään päässyt istualleni, koska sattui liikaa. Pieni hätäännys alkoi hiipiä ja yritin hammasta purren liikuttaa jalkoja...
Ei mitään.
Onneksi keikalla oli mukana myös pelastusalan ammattilaisia, muutama palomies
jotka tekevän muuttokeikkoja sivutöinään. He soittivat ambulanssin paikalle ja käskivät
minun olla liikkumatta. Myös vaimolle ilmoitettiin että kaavailtu teatterireissu olikin
juuri vaihtunut tosielämän murhenäytelmäksi.
Hangella maatessa kerkesin tietty kirota oman typeryyteni ja pohdin myös kuinka asiasta kertoisin jatkossa. Sanoisinko liukastuneeni vai kertoisinko hypänneeni; sitä varmasti kysyttäisiin heti sairaalassa ja vakuutusyhtiössä. Hyvän kotikasvatuksen saaneena päätin joka tapauksessa kertoa totuuden, koska "mies tekee, mies vastaa". Onnekseni työnantaja muuttofirmasta tai keikan tilaaja eivät saaneet asiasta hankaluuksia takiani, mutta vielä vuodenkin jälkeen on omat Kela-asiat ja vakuutuskorvaukset monelta osin sekaisin.
No, ambulanssilla sitten kurvailtiin Töölön sairaalaan ja hätäkeskuspäivää juhlittiin ihan työn merkeissä. Sen verran kovat kipulääkitykset oli menossa, että aika sumuisissa fiiliksissä meni pari päivää. Vieraitakin kävi mutta nukahtelin kesken kaiken ja olin muutenkin aika vaisua seuraa.
Kovasti lekurit tutki ja testaili. Magneetti ja röntgenkuvausten avulla selvisi, että selkäranka oli murtunut neljästä kohdasta ja keuhkoissa oli paljon verta sisäisen verenvuodon johdosta. Lopulta selkä leikattiin kahteen kertaan ja rakennettiin kasaan titaaniruuveilla ja -levyillä. Jalatkin alkoi hissun kissun osoittamaan elonmerkkejä. Synnynnäinen nahkapuku kursittiin läjään metalliniiteillä.
Viikko kului teho-osastolla, jossa verta poistettiin keuhkoista eri menetelmillä ja
hoitajien poikkeusluvalla sain jopa hoitaa yhdistysasioitakin muiden harteille puhelimitse. Kun pääsin tavalliselle osastolle, alkoi lähes samantien ryhdikäs kuntoutus hoitajien johdolla. Tukikorsetti niskaan ja kävelytuen avulla liikkeelle. Soitin faijallekin, että ottaa seuraavan kerran mukaan videokameran niin saa esikoisen uudet ensiaskeleet ikuistettua nauhalle. Kävely alkoi askel kerrallaan ja öisin treenailinkin itsekseni hiljaisilla käytävillä köpöttämistä.
Edistys oli omasta mielestäni todella hidasta, mutta koetin pysyä
liikkeellä paljon. Suuresti tsemppiä antoi yllättävä tekstiviesti eräältä paljon
kolhiintuneelta
Tuomo Ruudulta jonka monia pitkiä loukkaantumis- ja kuntoutumisjaksoja mietin inspiraationa. Olin aiemmin kertonut kuvitusbusiness-puhelussa Ilta Sanomien Tuomas Nyholmille käynnissä olevasta kuntoutuksesta ja hän oli vinkannut asiasta Tuomolle.
Homma eteni hyvässä ja ammattitaitoisessa hoidossa niin mukavasti, että pian pääsisin "oikeaan kuntoutukseen" Käpylän Kuntoutuskeskukseen, eli
Synapsiaan. Siellä on jalkeille hoidettu vaikeampiakin tapauksia ja mm. Rokkipäällikkö Remu Aaltonen koiravaljakko-onnettomuuden jälkeen sekä
hip hop-tanssija ja muusikko Mikael Turtiainen raitiovaunu-onnettomuuden jälkeen
ovat saaneet uusia avaimia elämäänsä juuri Synapsiasta. Niinpä toteutui se vanha sananparsi: "Lähti kuin kuppa Töölöstä!". Jälleen ajankohtakin oli hyvin kuvioon sopiva, eli 29.2. Eli päivänä joka
Karkauspäivänäkin tunnetaan.
Uudessa osoitteessa oli yksityishuone ja kuntoutus hyvin monipuolista ja asiantuntevaa. Omaehtoiselle kuntoilulle oli hyvä porkkana; Helsingin Jäähalli a.k.a. Petoluola tien toisella puolella. Kyynärsauvat kouraan ja matsiin kulku ylä- ja alamäkeä sekä paljon rappusia tehosti tottakai jalkojen kuntoutusta. Kavereita ja sukulaisia oli käynyt jo Töölössäkin, mutta nyt kun edistys oli silminnähtävää, käytiin mm. Funk On:in festariesiintymis neuvotteluja Synapsian ruokalassa.
Paljon kavereita lähetti myös terveisiä, vaikkeivat itse päässeet paikalle.
Tuli niin kirjeitä, valokuvia, paketteja kuin kirjojakin:
Suuri kiitos teille kaikille muistamisesta ja rohkaisuista, en ala luetella yksittäin,
mutta teitä on paljon ja muistan kaikki ja arvostan jokaista. Poikkeuksena
kuitenkin mainittakoon Repa, joka toi jo töölöön akupunktioneulat ja
tökki oikean jalan naulatyynyksi.
Kuvalliset kiitokset piirsin osasto 2:lle ja teholle kiitettävästä hoidosta lähtöä
edeltävänä päivänä ja tussatut kiitoskortit vein ennen lähtöäni osastojen hoitajille.
Valitettavasti en saanut fotailtua niitä, kun ei ollut kameraa mukana.
Synapsiassa oli myös mahdollisuus toteuttaa toiminta-terapiaa,
eli kaikenlaista askartelua. Siellä oli ihan mahtavat puitteet: paitapainovälineet,
askartelumassat, puutyöhuone, kaulakoru aihioita ja tarvikkeita, kaikenmaailman "rättikässä"-mahdollisuudet jne. "You name it-we got it" -tyypisesti. Tietysti siinä tilaisuus oli hyödynnettävä ja piirsin luonnoksen tapahtumasarjasta käyttäen mustaa huumoria ja valkoista paperia:
Luonnoksen perusteella sitten värkkäsin myös paitaprintin muistoksi tapahtuneesta:
"syNAPSia 2012"
Huhtikuun alussa pääsin kotiin ja kävin muutaman kerran viikossa kotoa käsin kuntoutuksessa. Kävely alkoi sujumaan yhä paremmin kyynärsauvojen avulla. Kohtelu ja kuntoutus oli niin huippuluokkaa, halusin kiittää kuntouttajia pian kotiinpääsyn jälkeen. Niinpä suuntasin Suvilahteen ja tein ison kiitoksen samalla idealla graffitimuodossa seinälle:
Mikä parasta, Synapsialla oli samoihin aikoihin 10-vuotisjuhla toiminnastaan Nordiksen varrella, joten sisällytin senkin seinän viestiin. Teetin kuvasta suurennoksen, kehystin ja lahjoitin kiitokseksi hyvästä hoidosta. Siellä se löytyy kuntoutussalin seinältä raameissa, eli ilmeisesti tykkäsivät.
Tässä yhteydessä täytyy myös kertoa harvinainen juttu
jollaiseen en ole aiemmin törmännyt... Parin päivän päästä piissi oli maalattu yli, eikä siinä mitään, näinhän se aina menee. Mutta tukikorsetti -hahmo oli jätetty,
tosin vähän muokattuna:
 |
| ennen |
 |
| jälkeen |
Eipä siinä, ihan hauska juttu. Mutta koskaan aiemmin en ole nähnyt että joku toinen pöllisi tai muokkaisi toisen henkilön maalauksen vastaavalla tavalla. Vaikka ihan sama mulle,sain oman tarpeeni toteutettua, mutta vähän kuitenkin kummastelin.
Mitäs sitten näin vuoden jälkeen?
Kepit ja korsetin hyvästelin toukokuussa mutta kuntoutuksessa käyn yhä.
Röntgenissä on ilmennyt seuraavaa:
Eli kuudesta ruuvista yksi on katkennut. Saa nähdä miten muut kestää.
Yhtä kaikki, saan olla hyvin onnellinen tilanteesta. Voisin olla pyörätuolissa ja vain pää liikkua, tai jos oikein huonosti olisi käynyt niin ukko olisi kasa luita lippaassa syvällä underground- taidepiireissä. Mutta onneksi oli suojelusenkeli mukana ja matka jatkuu. Jesselle yläfemmaa!
Aina välillä sukulaiset ja ystävät kysyvät: "Onko kipuja ja kuinka paljon särkee" jne...
Kipulääkkeitä kuluu silloin tällöin, ja liikkuminen on paikoitellen aika hankalaa,
mutta se on sellasta nyt. Ei asiat murehtimalla parane. En viitsi uhrata aikaa valittamiseen ja voivotteluun, joten älkää tekään uhratko. Elikkä jos en ole mukana muuttotalkoissanne tai jonkin tapahtuman yhteydessä mukana nostamassa vaikka maalipönttölaatikoita tapahtumapaikalle, niin se ei ole laiskuutta. Koitan vaan säästää ruuveja rasitukselta.
Loppuun vielä yksi numero tähän poikkeuksellisten numeroiden sarjaan sopien
(hätäkeskuspäivä 11.2. ; karkauspäivä 29.2.)... Käydessäni sunnuntaina kuvaamassa tapahtumapaikat Espoossa, poikkesin sen jälkeen viereisellä Teboililla syömässä. Sain silloin numerolapun, joka saattaa taikauskoisten mielestä sopia numerosarjaan loistavasti:
Kirjoituksesta tuli ehkä vähän pitkä, mutta lopulta saan olla hyvin tyytyväinen ettei
tilanne päättynyt seuraavan musavideon alkutunnelmiin, vaan hyppely jatkuu yhä...
asioiden kimppuun nyt ja aina!!
